Haltijan poika - Sari Peltoniemi

Kansi: Ea Söderberg

Tammi
2013
ISBN 978-951-31-6635-9
182 s.
☆☆☆
Kirjasto
Kuulen kutsun metsänpeittoon

Sarjan ensimmäinen osa, Kuulen kutsun metsänpeittoon, teki minuun sen verran suuren vaikutuksen, että oli pakko hakea jatko-osakin luettavakseni. Kenties ensimmäisen osan erilaisuus korotti odotukset sen verran korkealle, että jatko-osa olisi joka tapauksessa ollut enemmän tai vähemmän pettymys.

Haltijan poika jatkaa Jounin ja kumppaneiden tarinaa aika suoraan siitä, mihin se edellisen kirjan lopussa jäi. Tällä kertaa Jouni ja sisarensa Saara huomaavat, että heidän elämänsä on saanut jännittävän lisän. Jouni havaitsee, ettei tarvitse unta enää ollenkaan, kun taas Saara pystyy ottamaan minkä tahansa eläimen muodon. Jouni huomaa myös, että yöllä liikkuminen on vaarallisempaa kuin hän olisi osannut kuvitellakaan, sillä paitsi että Jouni näkee kuolleet, myös kuolleet näkevät Jounin, eivätkä epäröi pyytää tältä apua. Mukaan on saatu mahdutettua myös tavallisia kuolevaisten ongelmia, jotka kuuluvat jokaisen murrosikäisen elämään.

Haltijan poika on suunnilleen samankokoinen kirja kuin edeltäjänsäkin ja se ehkä onkin tämän kirjan suurin epäkohta. Monia sellaisia asioita, joita olisi voitu käsitellä laajemmin ilman, että kirja olisi menettänyt tippaakaan mielenkiintoisuudestaan, on käsitelty nyt vain ohikiitävästi tai ohitettu olankohautuksella. Toisaalta Haltijan pojassa on edelleen samoja hyviä koukkuja kuin ensimmäisessäkin osassa, kuten hyytävän jännittävä kauhu, kun Jouni samoaa öisiä maisemia ja tutustuu hahmoihin, jotka ovat kuuluneet tähän maailmaan kauan aikaa sitten mutteivät kuulu enää. Täytyy tunnustaa, etten olisi malttanut viime yönä lakata laisinkaan lukemasta, ellei hyvin kärttyinen isäntä olisi patistanut nukkumaan. Sen verran kuitenkin piti lukea, että pahin jännitys laukesi, muuten nukkumisesta ei olisi tullut mitään.

Koska kirja oli niin lyhyt ja tiivis paketti, moni hahmo ja asia jää melko heppoisiksi, kuten uusi tuttavuus Kride, jonka elämä on tiivistetty pariin hassuun lauseeseen, vaikka hahmo itse olisi voinut olla vaikka kuinka mielenkiintoinen. Jäin muutamaankin otteeseen harmittelemaan sitä, miten oikein mihinkään ei paneuduttu kunnolla, ei edes siihen koko kirjan h-hetkeen, joka sekin jäi jotenkin hataraksi. Haltijan poika olisi ihan hyvin voinut olla 500-sivuinen fantasiaeepos, jonka olisi siltikin lukenut mielellään. Tällaisenaan se tuntui vähän turhan perusteellisesti kirjoitetulta kirjareferaatilta. Silti, Peltoniemi kirjoittaa kauhistuttavammin kuin King. On ihanaa saada kunnon kauhunväreet kirjasta, etenkin nuortenkirjasta.