Voro - Janne Kukkonen

Like Kustannus
2016
ISBN 978-952-01-1319-3
280 s.
☆☆☆☆☆
Oma

Aloitin suunnilleen vuosi sitten projektin, jossa tavoitteena oli tutustua sarjakuvien nykytarjontaan paremmin. Kyseessä oli aineistolaji, josta en tiennyt juuri mitään (enkä voi väittää vieläkään olevani mikään asiantuntija, kunhan nyt tiedän nimeltä muutaman sarjan), ja työkaverini osoitti tämän puutteen aiheuttamat jäljet työssäni. Niinpä otin, ja päätin perehtyä asiaan hiukan paremmin, joskaan aika ei riitä syventävään sarjakuvatutkimukseen.

Tajusin kuitenkin, että kotimainen sarjakuva on jäänyt melko vähälle huomiolle kuluneen vuoden aikana. Oikeastaan ainoat kotimaiset sarjakuvat joita säännöllisen epäsäännöllisesti seuraan ovat Mummo ja J.P. Ahosen työt. Kun siis huomasin tämän varsin herkullisen näköisen sarjakuva-albumin internetin aalloilta, päätin oitis tilata sen omaksi (huomaatteko, yritän edelleen kantaa korteni kekoon Suomen kuolevan kirja-alan puolesta). Albumin saatuani nielaisin sen yhdeltä istumalta ja tässä sitä nyt ollaan, Goodreadsin mukaan kaksi kuukautta myöhemmin, kirjoittamassa arviota. Ai miten niin muka tässä olisi nyt parantamisen varaa ja kunnolla?

Lilja haaveilee mestarivarkaan urasta, mutta hänen maailmansa on häntä vastaan. Hän on pieni, mutta ketterä tyttönen, jota kiltamestari kertakaikkiaan halveksuu koko sydämellään. Liljaan uskoo oikeastaan vain hänen oppi-isänsä, muttei vanhalla kääkällä ole oikein vaikutusvaltaa auttaa Liljaa urallaan eteenpäin. Niinpä Lilja päättää ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä, ja muutaman mutkan kautta Lilja päätyy kolmen kuninkaan aarteen jäljille.

Kukkosen sarjakuva on joutuisaa, menevää, tilavaa. Hän kuvaa liikettä hyvin ja pitää tunnelman hyppysissään. Paikoin Liljan alkuvaiheet toivat mieleen klassikkopelin nimeltä Thief, jonka ihan ensimmäiset tehtävät ovat hyvin samankaltaisia kuin ne, jotka Lilja kohtaa. Mielleyhtymä oli kuitenkin (ainakin minulle itselleni) vain positiivinen ja kannusti lukemaan eteenpäin. Voroa lukiessa sai muutamassakin kohtaa pidätellä ihan hengitystään, kun Lilja oli niin hilkulla keikahtaa tai tipauttaa jotakin.

Juonensa puolesta Voro on loistava, joskin vähän turhan selvästi ensimmäinen osa. ~.n En kuitenkaan tästä mitenkään pahastunut, sillä Kukkosen tyyli ja tarinankerronta olivat niin loistavia, että tätä jäi janoamaan lisää. Mielellään ennemmin kuin myöhemmin, kiitos!

Poika - Marja Björk

Kansi: Tommi Tukiainen & Ville Juurikkala

Like
2013
ISBN 978-952-01-0898-4
215 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Ilmestyessään, Poika aiheutti kohahduksen, jonka myös minä noteerasin. Tämä kirja on käynyt minulla lainassa useampaankin otteeseen, mutta jostain syystä olen aina palauttanut sen lukemattomana. En tiedä pelkäsinkö, että kyseessä olisi liian rankka lukukokemus - jos sellaista nyt voi ollakaan - vai mikä ihme piti minut lukemasta tätä. Lukupiirin vuoro vaihtui kuitenkin melko yllättäen, enkä ehtinyt juuri miettimään, minkä kirjan haluaisin meidän lukevan seuraavaksi. Tutkailin kirjavuoriani ja sitten tulin ajatelleeksi, että tässä olisi kenties jonkinlaista kaikupohjaa meille kaikille. Ei siksi siis, että olisimme kaikki transseksuaaleja, mutta ylipäätään Marionin elämä on sellainen, joka koskettaa jollain tasolla kaikkia. Valitsin siis tämän, tietämättä ollenkaan, mitä tuleman piti.

Voitte siis hyvin kuvitella yllätykseni, kun kaksi muuta lukupiiriläistä olivat lukeneet teoksen viikon sisään siitä, kun olin sen ilmoittanut. Yleensä meistä joku (useimmiten en minä, mutta joskus minäkin) viivyttelee ja laahaa perässä niin, että lukupiiritapaamiset venyvät kuukausien päähän toisistaan. Tällä kertaa minulle tuli kiire kirjan kanssa, joten otin tämän lauantaiaamun ratoksi junaan luettavaksi. Luin tätä ruokatauolla, kahvitauolla, kotimatkalla ja illalla viimeiset kymmenen sivua kotisohvalla. Se on Pojasta ainakin sanottava, että kyseessä on todella nopealukuinen, sutjakka teos. Poika kertoo siis Marionista, Makkesta, joka on syntynyt tytöksi, mutta tietää olevansa poika. Äiti ei tätä tahdo millään ymmärtää, vaan yrittää aika ajoin pakottaa Makken tytön rooliin, pistämällä tämän pukeutumaan mekkoihin julkisesti. Makken veli Aaronkaan ei ihan ymmärrä, mitä pikkusiskon elämässä on oikein meneillään, ja vaikka Aaron puolustaa Makkea ratkaisevissa tilanteissa, ei asian käsitteleminen silti ole veljelle helppoa.

Makken kertomus ilmeisesti perustuu Marja Björkin oman pojan kokemuksiin. Sen huomaa, sillä Björk on saanut teokseen hyvin inhimillisen sävyn. Makkeen on todella helppo samaistua, vaikkei transseksuaali olisikaan. Hänen elämänsä on hankalaa, ei pelkästään siksi, että tytön kehoon on sisällytetty pojan identiteetti, vaan siksi, että identiteetti ylipäätään on hukassa. Niinhän se on monilla teineillä. Toisaalta Poika herättää myös empatiaa, sillä Björkin kirjoitus auttaa pääsemään Makkea lähelle ja ymmärtämään ainakin tavallaan myös Makken äitiä. Vaikka kirja olisi voinut olla rankkakin, tällaisenaan se ei mielestäni ollut. Makkella on kyllä hankalaa, mutta hän selviytyy yllättävän hyvin eteensä asetetuista haasteista. Hän ei jää missään vaiheessa totaalisen yksin, eivätkä hänen läheisensä rupea inhoamaan häntä hänen poikkeavuutensa vuoksi. Poika on siis sinällään hirvittävän lohdullinen teos, muttei kovin realistinen siinä mielessä. Kuvittelisin, että eritoten Suomessa transseksuaalien asiat eivät useinkaan ole yhtä hyvin kuin Makkella, ja aikamoisiin ongelmiin Makkekin tässä joutuu.

Pistoja - Marjane Satrapi

Broderies
Like
2010
ISBN 978-952-01-0426-9
136 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Tänä vuonna lukudiplomit päivitettiin aika kiivaaseen tahtiin painon kesälomista johtuen. Aikaa oli siis puolisentoista kuukautta vähemmän kuin esimerkiksi edellisvuonna, mutta toivottavasti se ei ainakaan liian selkeästi näy lopputuloksesta, jonka voi tarkistaa täällä. Tunnustan olleeni mukana sekä nelosdiplomi (eli yläkouluille tarkoitetun) että toisen asteen diplomin päivittämisessä. Mielestäni kokonaisuudet ovat hyvät ja toisen asteen diplomi on palautettu takaisin maan pinnalle niistä sfääreistä, joissa se leijaili täysin teini-ikäisten saavuttamattomissa. 

Sain kuitenkin välitöntä palautetta eilen, kun kollegani tokaisi, että sarjakuviin olisi ihan hyvin voinut panostaa enemmän. Sellaista aineiston osaa joka ei omaan erityisosaamiseen kuulu, on tosi hankalaa muistaa huomioida kun kiireessä tekee, mutta ensi vuonna paremmin. Siksipä toivonkin nyt teiltä, lukijani, vinkkejä! Tehdään ensi vuoden diplomeista vieläkin paremmat, joten vinkatkaapa tädille hyvää sarjakuvaa, mielellään suomeksi tehtyä tai suomenkielelle käännettyä!

Pitkän johdannon jälkeen käydäänkin sitten itse asiaan! Sarjisten huonoutta valittanut kollega vinkkasi ensi alkuun muutaman, kuten tämän Marjane Satrapin Pistoja. Pistoja kertoo iranilaisista naisista, jotka kokoontuvat iltapäivisin teekupposten ääreen lempiharrastuksensa tarinoimisen pariin. Keskustelun nuorimpana osaanottajana on Marji, jolla on vielä yhtä jos toista opittavaa miehistä ja avioelämästä. Sitä tässä nimittäin käsitellään, naisten suhdetta miehiin, seksuaalisuutta ja seksiä sekä parisuhteen eri puolia.

Teheranilaisilla naisilla on sanansa sanottavana mitä tulee miehiin eikä näiden rouvien huumoria voi olla rakastamatta. Erityisesti Marijin isoäiti on varsin ihastuttava, joskin aivan äärettömän kaksinaismoralistinen. Toisaalta aviomiestään on kunnioitettava, eikä vainajista saa puhua pahaa, mutta asiat on sanottava niin kuin ne ovat ja selän takana puhuminen tuulettaa sydäntä. Huomasin hihittäväni useammassakin kohdassa ääneen, sillä muistan hyvin itsekin joskus kuunnelleeni pöyristyneenä vanhempien naisten juttuja. Suomessa toki meno on melko toinen kuin Iranissa, jossa ajat ovat toki muuttuneet, mutta vanhojen arvojen kannattajia löytyy edelleen.

Pistojen piirrostyyli on hyvin yksinkertainen, mustavalkoinen ilman harmaansävyjä. Toisaalta se sopii hyvin, sillä sarjakuva keskittyy tarinoihin ja keskusteluun, eikä kuvilla sinällään ole tässä niin suurta roolia kuin joissain muissa lukemissani teoksissa. Kuvat auttavat näkemään Teheranilaista kulttuuria hiukan paremmin, onhan se kuitenkin monille suomalaisille aika vieras, mutta niiden rooli on tässä teoksessa nimenomaan tekstin tukena pikemminkin kuin sen osana. Kuvissa ei tapahdu oikeastaan mitään sellaista, mikä ei jo tekstistä kävisi ilmi. Sarjakuvana tämä on kuitenkin kevyempi lukea kuin muutoin ja kuvitus tuo toki oman hauskan lisänsä.

Täältä pohjoiseen - Sentencedin tarina - Matti Riekki

Kansi: Markus Paajala

Like Kustannus
2014
ISBN 978-952-01-1140-3
262 s. 
☆☆☆
Arvostelukappale

Sentencedin bändikerta oli yksi, joka nappasi silmään Liken katalogista. Tästä on puhuttu ennenkin, ainakin Sami Lopakan Martaan yhteydessä, mutta Sentenced on yksi merkittävimpiä bändejä tämän peikon pienessä elämässä. Hyppäsin mukaan aika loppuvaiheessa, Crimsonin myötä, mutta sitten se olikin menoa se. Täytyy myöntää, että nyrpistin vähän närkästyksestä nenääni kun Lopakka kirjassa sanoo, että Crimson on kaikenkaikkiaan aika keskinkertainen lätty. No, ammattimiehelle ehkä onkin, mutta 13-vuotiaalle se oli kova levy ja pysyy sellaisena edelleen.

Riekki aloittaa kirjansa esipuheella, jossa perustelee kirjansa aiheellisuutta. En tiedä vaikuttiko esipuhe jotenkin lukukokemukseeni, mutta tässä on aika paljon samaa kuin Lopakan kirjassa. Joitakin kokemuksia ja pätkiä voi yhdistää suoraan näiden kahden kirjan välillä ja jos Lopakan olikin alunperin tarkoitus vähän peitellä kasvoja kirjansa toilailijoilta, tämä viimeistään antaa nimet tekijöille. Näiden kahden välillä on aika vahva side ja vaikka Marras on fiktiivinen kun taas Täältä pohjoiseen keskittyy nimenomaan musiikilliseen puoleen ja bändin kehityskaareen, on melkein kuin lukisi sisarteosta, mutta valitettavasti huonommin kirjoitettua sellaista. Tietokirjalta ei toisaalta samanlaista kirjallista taituruutta edellytetäkään kuin kaunokirjalliselta teokselta.

Kirjaan on jäänyt ainakin yksi todella harmillinen kirnoitusvirje. Mitä tahansa muuta olisikin voinut antaa anteeksi, etenkin kun onnistuin tosiaan nappaamaan kiinni vain tämän yhden, mutta kun bändin nimi on kirjoitettu väärin, no, pistäähän se harmittamaan (erityisesti, kun kyse on Sententedistä, ihan niin kuin lapsi sen sanoisi). Riekillä on myös tapana toistella "jotain kertoo sekin..." alkuisia lauseita. Alkuun se ei pistänyt silmään, mutta loppua kohti rupesi jo pikkuisen häiritsemään. Toisaalta kirjassa on kuitenkin Sentencedille tyypillistä hirtehishuumoria ja tälle sai myös nauraa. Pohojalaane elämänasenne on valloillaan läpi kirjan, bändin ukot eivät juuri perusta muusta kuin kaljasta ja vähän musiikistakin. Tämä kaikki on Martaan lukeneille jo tuttua kauraa. Kaiken synkkyyden keskeltäkin paistaa joka tapauksessa oikeanlainen elämänasenne, sellainen hälläväliä, kerran täällä vain ollaan. Parhaat kokemukset ja tarinat syntyvät aidosta ahdingosta.

Täältä pohjoiseen antaa lukijalleen paljon. Kirjassa on kiitettävän paljon kommentteja bändin jäseniltä itseltään, eikä tässä nojata kuulopuheisiin. Huomaa, että kirjaa on työstetty yhdessä Sentencedin jäljelläolevien jäsenten kanssa ja sellainen on aina tärkeää, kun kerrotaan jonkun tai joidenkin ihmisten elämäntyöstä. Kirjan ulkoasu on myös varsin kiitettävä.

Siirros - Hugh Howey

Shift
Like Kustannus
Suom. Einari Aaltonen
2014
ISBN 978-951-01-1079-6
527 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale
Siilo

Joku saattaa muistaakin, että joskus taannoin kun sain Siilon luettua, olin niin malttamaton, että hankin jatko-osat englanninkielisinä pehmeäkantisina painoksina. Sidosjälki olikin sitten niin surkeaa, että päädyin lahjoittamaan tilaamani kappaleet eteen päin jollekulle ei-ihan-niin-tarkalle tyypille. Jäin siis kärvistelemään Siilon suomennosta, kun suomalaiseen painojälkeen ja kirjojen laatuun voi yleensä luottaa. Siirros on ulkonäöllisesti pakettina ihan yhtä vaikuttava kuin edeltäjänsäkin, ellei jopa vähän vaikuttavampikin. Ulkoasun tekijää ei tosin ole mainittu kirjassa missään, mikä on huutava vääryys. Jos joku tietää tekijän, niin tähän voi kommentoida.

Siirros alkaa vuodesta 2110 ja samaan aikaan vuodesta 2049. Vuonna 2110 Troy sulatetaan kryounesta aloittamaan työvuoroaan siilon numero 1 johtajana. Hän on tokkurainen eikä muista juuri mitään ajalta ennen perehdytystä, mutta sopeutuu silti tehtäviinsä monien muiden lailla. Puoli vuotta kestävät työvuorot hoidetaan rutiinilla ja sen jälkeen päästään takaisin kryokapseliin, jossa uinutaan kunnes seuraava vuoro taas alkaa. Siilon lukeneille tällainen elämänrytmi on uutta, mutta kryounta nukkuvatkin vain ykkösen asukkaat. Vuonna 2049 puolestaan kongressiedustaja Donald Keene tapaa senaattorin, joka antaa hänelle ainutlaatuisen tehtävän. Arkkitehdiksi aikoinaan opiskellut Keene saa tehtäväkseen piirtää uudelle ydinjätteen loppusijoituspaikalle henkilöstösuojan. Ahtaanpaikan kammosta kärsivä Keene kuvittelee, että kyse olisi pilvenpiirtäjästä, mutta saa pian ymmärtää, että valtavat rakenteet on tarkoitus haudata maan alle. Pikkuhiljaa tarina etenee vuodesta 2049 eteenpäin kohti sitä vuotta, jona Jules taivaltaa siiloon 17 ja tajuaa monta asiaa. Kirja päättyy siihen, kun Jules saa puhelun siilosta 1.

Kirja alkaa vähän hitaanlaisesti. Minun oli hankala päästä vauhtiin, mutta siihen saattoivat vaikuttaa monet muutkin asiat, kuten lähestyvä pääsykoe ja työstressi, jotka tuppaavat syömään lukuintoa. Pääsykokeen jälkeen sairastuinkin flunssaan, joten minulla oli hyvää aikaa lukea kirjaa oikein intohimolla, ja tässä sitä nyt ollaan. Kun pääsin vauhtiin ja kun asiat alkoivat vähän seljetä, Siirros tempaisi kyllä mukaansa. Toisin kuin Siilossa, Siirroksessa seurataan useampaa henkilöä eri ajoissa, ja se tekee kirjasta osittain vähän sekavan. Siilossa on yksi iso kantava juoni, mutta Siirroksessa juoni on leikelty pieniksi palasiksi ja siroteltu pitkin kirjaa niin, että koko juttu selviää vasta loppua kohti. Toiset tykkäävät tällaisesta, itse en niinkään. Silti, kun Jimmy esiteltiin kirjassa, jäin vain odottamaan sitä hetkeä, kun Jules ilmestyy siiloon 17. Parhaimpia kohtia olivat muutenkin ne, jotka risteävät Siilon kanssa ja antavat kohtauksista toisen osapuolen näkökulmaa.

Howey on onnistunut kirjoittamaan Donaldin hahmosta kiintoisan, vähän rikkinäisen miehen, jonka vaiheita on toisaalta surullista, toisaalta kiintoisaa seurata. Donaldia vedätetään jo kirjan alkumetreillä useampaan otteeseen ja totta puhuakseni ihmettelin, ettei hän seonnut kirjassa sen enempää. Itse olisin varmastikin käynnistänyt jonkinlaisen kostokampanjan, jos minulle olisi selvinnyt samankaltaisia asioita kuin Donaldille tässä kirjassa selviää. Siirros on sen verran sieppaavaa luettavaa, että nyt täytynee kärvistellä jälleen vuosi seuraavaa osaa odotellessa. Sitä tosin jäin miettimään, miksi kirjan nimi on Siirros? Kirjassa on kolme osaa, 1., 2. ja 3. siirros, jotka kaikki liittyvät siihen, kun Troy ja Donald herätetään työvuoroihinsa. Eikö Vuoro olisi ollut kirjalle osuvampi nimi? Siirros ei oikeastaan edes tarkoita mitään. Sivuseikkoja, mutta minua tämä vähän jäi häiritsemään.

Apulanta - kaikki yhdestä pahasta - Ari Väntänen

Kansi: Tex Hänninen & Ville Juurikkala

Like Kustannus
2014
ISBN 978-951-01-1054-3
432 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale

Vain elämää alkoi jokunen viikko sitten uudestaan ja tunnustan, että kuulun niihin ihmisiin, jotka itkevät ja nauravat artistien mukana. Toni Wirtasen päivä toi elävästi takaisin kaiken kymmenen vuoden takaa ja päivän aikana soitetut biisit pyöräyttivät helposti takaisin sinne vihaiseen teiniangstiin joka tuntui olevan se pääasiallinen vire silloin. Olin vähän ennen Tonin jakson katsomista kysellyt tätä kirjaa, joten kun mainoksessa luki "tilaa nyt, saat kirjan signeerauksella!", arvatkaa vain harmittiko. No, nyt ei harmita enää. <3

Olin huomattavasti teini-ikää nuorempi kun kuulin Apulantaa ensimmäisen kerran. Innostuin bändin musiikista todella vasta myöhemmin, ajattelevaan ikään ehtineenä (minulle se koitti jonkin verran aikaisemmin kuin monille Koiviksen nuorille, siitä lienee kiittäminen raittiutta). Sukulaistyttöni kuunteli Apulantaa ja oli viiltänyt ranteeseensa kauniin, hauraan ristikon, jota ihailin. En silloin tajunnut mistä siinä oli kyse - enkä oikeastaan tajua vieläkään, muttei sellaisia asioita ole tehty ulkopuolisten tajuttaviksi - mutta Apulannan musiikki miellytti jo silloin korvaa vaikka kuuntelinkin salaa kotona vielä Backstreet Boysia ja luin Zorroja kun kaverit näkivät vain mustaan verhoutuneen, ketjuista ja niiteistä painavan hevarin. Apulanta on ollut elämässäni eräänlainen alavire, bändi jonka pariin palaan silloin, kun kaipaan lisäannosta uhmaa elämään. Olin yläasteella myös loputtoman ihastunut yhteen poikaan joka näytti Tonilta, en tosin tiedä miten se liittyy tähän.

On tosi outoa lukea faktaa fiktiivisistä henkilöistä, siis julkkiksista. Julkkikset tuntuvat tällaisen tavallisesta tallaajasta niin etäisiltä, ettei heillä ole tähän omaan todellisuuteen mitään yhteyttä. Olen myös niitä tyyppejä, jotka eivät lue juorulehtiä, siis oikeasti. En tiennyt Apulannan taustameiningeistä juuri mitään ennen tätä kirjaa, koska jokaisella pitäisi olla oikeus päättää, mitä itsestään julkisuuteen jakaa. En myöskään tykkää siitä, että ulkomusiikilliset seikat vaikuttavat bändistä tai artistista tykkäämiseeni kuten kävi vaikkapa Tarja Turusen kanssa. Oli myös blogistina mielenkiintoista lähteä kokeilemaan täysin tavallisesta valikoimasta poikkeavaa kirjallisuudenlajia. Väntäsen kirja ja tapa kirjoittaa saattavat Tonin ja Sipen alas julkisuuden jalustalta ja paljastavat, että tässä on kaksi ihan tavallista kloppia jotka ovat saaneet kaiken omistamansa kovalla työllä, lahjakkuudella ja ammattitaidolla. Jännää ajatella Apulannan ukkoja ihmisinä.

Kirjasta paljastuu siis kaksi miestä ja joukko basisteja, joilla kaikilla on omanlaisensa asenne elämään. Osan kirjasta muodostavat pätkät haastatteluista, jotka ovat oikeastaan kirjan antoisinta antia. Historiikki tämä aivan ehdottomasti on, sillä bändin historia käydään vaihe vaiheelta läpi aina hittien listasijoituksia ja listallakeikkumisaikoja ja musiikillisia vaikutteita ja tyylejä myöten. Tarkkaa vaihe vaiheelta kuvausta kaipaaville Kaikki yhdestä pahasta on siis oiva paketti Apulantaa. Pakko tunnustaa, etten ole todellakaan mikään musiikin asiantuntija, suurkuluttaja kenties, mutten tosiaankaan tunne musiikkialan jargonia niin, että olisin ymmärtänyt paljoakaan sanastosta. Onneksi sanojen rinnalla kulkee myös bändien nimiä, joista sentään suurin osa oli tuttuja, kiitos nuoruusajan punk-vaiheen. Niiden avulla on mahdollista yhdistellä tiettyjä juttuja ilman sanojakin, musiikki puhukoot puolestaan.

Kirjan ulkoasu on todella hieno ja sopii bändin henkeen. Valokuvat ja lehtileikkeet elävöittävät muuten todella asiapainotteista teosta. Tykkäsin siitä, että bändin jäsenten onnella ja onnettomuuksilla ei retostella sen enempää, vaikka ne on toki mainittu. En esimerkiksi tiennyt sitä, että Toni on naimisissa. Ei liity musiikkiin, ei ole kantautunut korviini. Väntänen on selvästi tehnyt todella suuren taustatyön, perehtynyt asiaansa ja kirjoittaa kuin olisi bändin puolella. Sellaista kirjaa on mukava lukea. Moralisointi on jäänyt kaapin perukoille minne se kuuluukin ja kirjassa puhutaan pelkkää asiaa. Sopii Apulannan henkeen. Oli silti ihan hauskaa lukea myös muusta kuin Apulannan musiikista. Esimerkiksi bändin jäsenten väliset kemiat oli kuvattu niin, että jännitteen kyllä huomasi. Kirjasta selviää myös hyvin, mitä kommunikoinnin puute tekee työyhteisölle, oli se sitten bändi tai joku muu.

Oli kuitenkin aika erikoista lukea sellaisen bändin vaiheita, joka on perustettu jo ennen meikäläisen syntymää, ja joka silti tuntuu, kuin se olisi ollut Se Iso Juttu nuoruudessani (mitä se olikin, mutta se oli sitä jo paljon ennen tämän peikon teini-ikää). Mieletöntä, että Apulanta on edelleen aika iso juttu. Täytyy nyt vain toivoa, että ukot jatkavat samalla meiningillä myös tulevaisuudessa, vaikka aika aikaansa kutakin.

Mustalaisäidin kehtolaulu - Marja Björk

Kansi: Tommi Tukiainen

Like
2014
ISBN 978-952-01-1077-2
273 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale

Mustalaisäidin kehtolaulu tarttui silmään kirjaluettelosta jo jokin aika sitten. Satuin puhumaan tästä kirjasta eräälle ystävälleni ja tästä touhottaessani innostuin sitten itsekin enemmän. Alueella jolla asun, on ollut rutkasti köyhyyden aiheuttamia ongelmia. Romanit ovat täällä vain yksi tekijä kaikkien muiden joukossa ja heidän kulttuurinsa on jäänyt minulle täysin vieraaksi. Tämän kirjan luettuani huomaan, että niin on monen muunkin kulttuuri. Kuinka usein sitä tuleekaan tuhistua pitkin nenänvartta "noita muita", kun ei vaan ymmärrä, mistä lähtökohdista nuo muut tulevat. En tiedä kuinka luotettavana Marja Björkin kirjaa voi pitää tai minkälaisia johtopäätöksiä sen perusteella kannattaa tehdä, tähän vastatkoon joku muu asioita enemmän tunteva, mutta toivoisin ettei kaikki ollut ihan tuulesta temmattua ja että tämä auttoi avaamaan romanikulttuuria edes vähän, ihan oikeasti.

Kirja kertoo Sikristä ja Väinöstä, jotka kiertävät maata ja koettavat asettua aloilleen. Ensimmäinen epäuskoista naurahtelua aiheuttanut kohtaus tulee jo ihan alussa, kun Väinö joutuu lähtemään naapuriin anelemaan lupaa mökin ostoon. Kirja kertoo myös Sikrin tyttärestä Maritasta, joka joutuu tajuamattaan suoraan suden suuhun lähtiessään miehen kyytiin. Maritaa kävi kaikista näistä naisista eniten sääliksi. Kertoopa tarina myös Maritan tyttäristä, Assista ja Teresasta, sekä siitä, kuinka erilaisia miehiä löytyy. Valitettavasti yksikään tarinan sankarittarista ei kohtaa hyvää miestä, mutta Sikri onnistuu sentään kasvattamaan yhden sellaisen.

Kirjassa parhaimpia kohtia olivat juurikin ne, jotka avasivat vähän enemmän elämäntapaa, jota vanhanaikaiset romanit viettävät. Puhtaus tulee ennen kaikkea, vieraanvaraisuus ja omista huolehtiminen. Kaikki kunnioitettavia prioriteetteja, minusta. Tehdään selkeä ero rettelöitsijöiden ja kunnon mustalaisten välille, puhutaan melko suorin sanankääntein myös siitä päivittäisestä syrjinnästä, jota romanit joutuvat vähemmistönä kohtaamaan. Kauhukseni tunnistin joukosta myös omia, lapsena jo päähän istutettuja ajatuksia ja ennakkoasenteita. Jos ei mitään muuta, Björkin kirja kyllä auttoi pääsemään niistä eroon.

Tällaiset sukupolviromaanit olen yleensä kokenut hankaliksi ja raskaiksi, eikä tämäkään ollut mistään helpoimmasta päästä, lähinnä murteen vuoksi. Jotkin käsitteet jäivät minulle edelleen hämäräksi, kuten usein toistuneet häpeät. Naisten kohtaamia vastoinkäymisiä ei ollut helppo lukea. Naisilla oli kaikilla kuitenkin huomattavasti enemmän kanttia kuin kaajeilla (siis valkolaisilla, tässä yksi sana jonka kirja opettaa), sillä useammin kuin kerran he pakkasivat kimpsunsa ja lähtivät, kun huomasivat, ettei elämä kulkenut heidän toivomallaan tavalla. Ihailtavaa rohkeutta. 

Tämän kirjan jälkeen minua kiinnostaa, mitä muuta paljon hehkutettu Marja Björk on saanut kirjailijanurallaan aikaan. Puuma meinasi lähteä kaupasta matkaan, mutta karsiutui, Poika minulla on ollut lainassa, mutten ole saanut aikaiseksi. Ehkäpä tämän voimin voisin tarttua toiseenkin Björkin kirjaan...

Huomenkellotyttö - Sarianna Vaara

Like
2013
ISBN 978-952-01-0949-3
253 s.
☆☆☆
Kirjasto

Oletin, että Huomenkellotyttö olisi ollut paljon rankempi kertomus, kuin millaiseksi se lopulta osoittautui. Anna elää Kirkonkylässä skitsofreniaa sairastavan äitinsä Elenan kanssa. Hän tuntee äidin hyvät ja huonot tuulet, tietää lukea merkit joihin muut eivät mitään huomiota kiinnittäisikään. Äiti on vähintäänkin erikoinen tapaus, jonka mielialat heittelehtivät ja joka vie tytärtään kuin pässiä narussa mielitekojensa ja itsekkäiden halujensa mukaan.

Skitsofrenia sairautena jää kirjassa vieraaksi, vähän irralliseksi. Annan äiti on vain vähän hullu, sitä sorttia, jonka täytyy käydä välillä sairaalassa lepäämässä jaksaakseen huomiseen. Anna on kiltti tytär, joka auttaa äitiään aina kun tämä apua tarvitsee, taipuu sairaan ihmisen tahtoon ja myötäilee tämän väärintekoja ja valheita - tiettyyn pisteeseen saakka. Lapselta ei muuta voi odottaakaan, eihän sitä 12-vuotiaana tiedä, että voisi olla toisinkin. Ei ole vertailukohtaa eikä elämänkokemusta kieltäytymään passaamasta sairasta ihmistä. Ei tiedä, ettei äiti ole omalla vastuulla eikä toki halua joutua äidistä eroonkaan. Huomenkellotytössä puhutaan vakavista asioista, alkoholismista, lääkkeiden väärinkäytöstä, itsetuhosta ja läheisten kärsimyksestä, mutta kaikki tämä kerrotaan Annan näkökulmasta, pienen tytön, jolle ei kerrota kaikkea ja joka kieltäytyy näkemästä asioita. Niinpä myös lukijalle jää selviämättä tietyt asiat ennen kuin vasta ihan kirjan lopulla, kun Annankin silmät pakotetaan avautumaan äidin sairauden edessä.

Huomenkellotyttö jakautuu Annan nuoruuden ja Elenan kuolemaa enteilevien hetkien välillä. Välistä istutaan sairaalassa sudentunteina ja pohditaan kuolemaa, sitä millainen helpotus on, kun tuo ei enää hengitä, ja samalla sitä, kuinka väärin on odottaa oman äitinsä kuolemaa. Annan nuoruus on puolestaan pelonsekaisia avunhakuretkiä täynnä, valppaana kuulostelua, pillereiden laskemista ja hassuttelua äidin selkeämpinä päivinä. Juuri nämä päivät saavat Annan uskomaan, että toivoa on, että äiti voi parantua ja että heidänkin elämänsä voi jonain päivänä olla ihan tavallista. Isä on kuollut, eikä häntä pelasta enää mikään, mutta kenties isosisko palaisi perheen luokse irtisanouduttuaan kaikesta ja ehkä heillä vielä olisi toivoa. Repsahdus repsahdukselta Anna menettää luottamuksensa parempaan tulevaisuuteen, lapsellisen uskonsa lupauksiin. Tarjotaanpa kirjassa vilaus niihinkin ongelmiin, joita lapsuudessa jatkuvasti koetuksella ollut luottamus aiheuttaa aikuisessa ihmisessä. Niihin ei kuitenkaan mennä sen syvällisemmin.

Huomenkellotyttö olisi voinut olla raadollisempi, kontrasti äidin hyvien ja huonojen aikojen välillä selkeämpi. Hyvillä hetkillä ja hassutteluilla koitettiin saada arkeen jotain järkeä ja syitä pienen lapsen elää moista elämää, mutta jäljelle jää lähinnä selittelyn maku. Minulle kirja jäi laimeaksi kokemukseksi, mutten tiedä mitä oikein odotin. Ehkäpä, kun kirja pohjautui kuitenkin kirjailijan omakohtaisiin kokemuksiin, odotin, että se olisi ollut katkerampi ja pettyneempi, vihaisempikin. Tapa purkaa sitä pelkoa, jota sairaan ihmisen kanssa asuminen väistämättä kasvattaa ja jolla on taipumusta jäädä sielun syvimpiin loukkoihin kytemään. Anna tosin antaa äidilleen anteeksi, ymmärtää, ettei sairaus ole kenenkään - kaikkein vähiten äidin - syy, ja jaksaa sen ajatuksen voimin istua viimeiseen hetkeen saakka äitinsä vierellä. En tiedä, olisinko itse voinut olla yhtä hyvä ihminen.

Marras - Sami Lopakka

Kansi: Tommi Tukiainen

Like
2014
ISBN 978-952-01-1007-9
345 s.
☆☆☆☆☆
Arvostelukappale

Pakko tunnustaa, että kun ensi kertaa bongasin tämän Liken katalogista, suhtauduin kirjaan yliolkaisesti, vähän skeptisestikin. Sentenced (jonka kitaristina Lopakka soitti aikoinaan) oli elämässäni valtavan suuri vaikuttaja todella pitkään - vähän ehkä vieläkin - ja yleensä artistien kirjoittamat kirjat tuppaavat olemaan rahastusmeiningillä kirjoitettuja törkykertomuksia bändin "salatuista" bäkkärisekoiluista. Marras kuitenkin tuppasi nenille uudestaan ja uudestaan niin töissä kuin vapaa-ajallakin, ja kun tästä sitten alkoi tupsahtelemaan ylistäviä arvioita muissa blogeissa, päätin pyytää kappaleen itsellenikin. En kuitenkaan uskaltanut tarttua Marrakseen heti. Nyt sen lukeneena sanoisin, että harmittaa etten lukenut aiemmin ja samalla olen todella onnellinen että luin tämän nyt, tällaisena kuin tässä hetkessä olen enkä yhtään aikaisemmin.

Marras kertoo pohjoissuomalaisen bändin turneesta Euroopassa. Kirja alkaa Arlandan lentokentältä ja jo ensimmäisillä sivuilla piti pidätellä huutonauruja (luinhan tätä valtaosaksi sentään työmatkoilla bussissa) kun bändi tapaa saksalaisen bussikuskinsa, joka oitis sattuneesta syystä saa lempinimekseen Pystyhymy. Päähenkilö on Hautamaa, kitaristi (ei kuitenkaan soolosellainen), jättää taakseen viimeisillään raskaana olevan vaimonsa ja lähtee vähintäänkin vastahakoisesti kiertämään Eurooppaa. Bändi on ollut kasassa viisitoista vuotta ja Hautamaa alkaa olemaan kiertue-elämään todella väsynyt, etenkin kun viisiviikkoinen matka koostuu lähinnä ryyppäämisestä keikkojen välillä ja vähän niiden aikoinakin.

Takakannessa puhutaan hulvattomista sivuhahmoista ja mustasta huumorista jota todellakin riitti. Vedin puoleeni useampiakin mulkaisuja tyrskähdellessäni naurusta bussissa. Suomessa ei ole suotavaa nauraa keskenään, muistakaakin se. Marras on kuitenkin mielettömän hyvä kuvaus masennuksesta ja sen aiheuttamasta vuoristoradasta jopa sellaisille ihmisille - luulisin - jotka eivät koskaan ole masennusta sairastaneet. Hetkittäin menee todella lujaa ja kokee olevansa jos nyt ei ihan maailman herra mutta ainakin hyvällä tuulella (se on vakavasti masentuneelle paljon se), ja välillä sitten ollaan niin pohjalla, ettei todeksi meinaa itsekään sitä uskoa. Silloin mikä tahansa ulospääsy tuntuu ihan oikealta vaihtoehdolta, Hautamaa onneksi tarttuu mahdollisista keinoista vain pulloon.

Marraksen lukeminen oli sekä vapauttavaa että raskasta. Kirjaa lukiessani muistelin sitä arkaa ja epäsosiaalista 13-vuotiasta tyttöä, joka selasi Koivukylän kirjaston CD-levyjä ja etsi jotakin, mitä tahansa, tuntemaansa ahdistukseen sopivaa. Punaiselle printattu dinosauruksen (vai lohikäärmeen?) luuranko kutsui ja pian soittimessa soikin tauotta Crimson, Sentencedin vuonna 2000 julkaisema levy. Sentenced kantoi läpi todella vaikeiden ja synkkien aikojen, ja vaikkei teininä vielä elämästä normaalisti mitään ymmärrä kun ei tarvitse ymmärtää, on meitä jotka pakotetaan aikuisiksi liian aikaisin. Oli todella helppoa kuvitella itsensä sinne keikkabussiin, riekkumaan kännissä kuin kana ja hölmöilemään elämän ja kuoleman rajamaille, kuten vaikka Eiffel-tornin turvaverkkoja vasten koko painollaan heittäytyvä Raunio. Eläytyminen niiltä osin oli helppoa eikä Hautamaan kertomukseen imeytymistä häirinnyt edes suhteellisen vieras kiertuemeininki.

Lopakan kielellinen lahjakkuus tulee kirjassa hyvin esiin. On ihan selvää, miksi mies toimi pääasiallisena sanoittajana bändilleen ja hyvin selvää sekin, miksi kirjan oli tapahduttava ennemmin tai myöhemmin. Kirjan kansikin on, ainakin näin jälkikäteen katsottuna, mielettömän hieno ja sopii kirjan tunnelmaan loistavasti. Marras on merkittävä kirja monella tapaa, mutta erityisesti pidin Hautamaan henkisen hirmumyrskyn kuvauksesta, taistelusta pysyä järjissään kun kellään muulla ei ollut halua tai voimia siihen, kotiin palaavasta sydämestä ja siitä pienestä, tasaisesta äänestä, joka pitää hänet tiellä kohti kotia.

Niille, joille Sentenced on jäänyt tuntemattomaksi, jakaisin vielä tämän biisin (Broken, Crimsonilta):

Varastettujen rukousten vuori - Jennifer Clement

Prayers for the Stolen
Like
2014
ISBN 978-952-01-1012-3
268 s.
☆☆☆
Kirjasto

Varastettujen rukousten vuori tuli ensi kertaa vastaan Facebookin uutisvirrassa (en tosin lukenut itse arvostelua, kun sellainen yleensä pilaa oman lukukokemuksen) ja toisen kerran työpaikalla. Värikäs kansi kiinnosti eniten ja takakantta lukiessani kiinnostuin vain lisää. Meksiko on maana ja kulttuurina minulle lähes täysin vieras, tuttu lähinnä elokuvista, ja kun kansi tosiaan lupasi niin paljon, en voinut olla tarttumatta tilaisuuteen.

Varastettujen rukousten vuori kertoo Ladydistä, joka asuu vuorella naisten kansoittamassa kylässä. Meksikolainen maaseutu ei tarjoa miehille minkäänlaista tulevaisuutta ja ennen pitkää uskollisinkin isäntä painuu - tai ainakin yrittää painua - rajan yli Yhdysvaltoihin kohti kultaista tulevaisuutta. Ladydi asuu pienessä talossa alkoholisoituneen, patoutunutta vihaa sisällään vaalivan kleptomaanisen äitinsä kanssa. Ystävinään Ladydillä on sekalainen seurakunta nuoria tyttöjä, joista yksi, Paula, on Meksikon kaunein tyttö. Vuorella naiset synnyttävät pelkästään poikia, joista osa muuttuu tytöiksi yhdentoista kieppeillä. Tytöt kaivautuvat sitten koloihin huumekauppiaita piiloon ja tuhrivat naamansa ja suunsa, jotta näyttäisivät mahdollisimman rumilta.

Lukiessani kirjaa en oikein ottanut sitä todesta. En uskonut, että tällaiset asiat voisivat oikeasti olla totta, ja ilman kirjailijan jälkisanoja olisin varmasti vieläkin siinä uskossa. Naisia ei pidetä juuri minään muuna kuin kauppatavarana. Ladydin kertomus muuttuu lapsekkaasta piilosen leikkimisestä ja isän ihailusta pikkuhiljaa rankemmaksi ja rankemmaksi, alkoholisoitunut äiti purkaa vihaansa ja kipujaan tyttärelleen, joka on vielä ihan liian nuori kuulemaan totuutta ihmisluonnosta. Hän joutuu pahoinpidellyksi niin rikollisten kuin valtionkin puolesta, eikä aikaakaan kun Paula viedään. Kirjassa asioita vain tapahtuu, eikä kukaan tunnu voivan niille mitään. Poliisille ei soiteta, koska kukapa kutsuisi skorpionin kotiinsa. Kirjaa lukiessani tuppasin unohtamaan jatkuvasti, kuinka nuoria Ladydi ja hänen ystävänsä olivatkaan. Välillä iski kuvotus, kun Ladydi joutui pakon edessä kohtaamaan asioita, jotka ainakin kirjailijan jälkisanojen mukaan ovat nuorille tytöille todellisuutta Meksikossa tänäkin päivänä. Ihmiskaupan uhreiksi joutuneiden naisten lukumäärät olivat päätähuimaavia.

Teknisesti Varastettujen rukousten vuori oli eheä ja tarpeeksi mielenkiintoisesti kirjoitettu, ettei repliikkimerkkien uupuminen useimmiten edes haitannut. Joissain kohdin se toki häiritsi, kun ei ollut sellaista tottunut lukemaan, mutta sitten tarina veikin jo mennessään ja tuollaiset pikkuseikat unohtuivat. Totta puhuakseni en edes huomannut koko asiaa kuin vasta joskus kirjan puolivälissä, kun tarinan rytmi vähän rikkoutui, sekin lähinnä työmatkan päättymisen vuoksi eikä niinkään tekstin takia. Niin tai näin, kirjan todellisuus iski vasta ihan lopussa, kun (kerrankin) luin kirjailijan kirjoittamat saatesanat. Ne saivat miettimään lukemaani uudelta kantilta ja vakavammin, enkä tiedä millainen vaikutus niillä olisi ollut, jos ne olisivat olleet kirjan alussa.

Siilo - Hugh Howey

Wool
Like Kustannus
2013
ISBN 978-951-01-0987-5
573 s.
☆☆☆☆☆
Arvostelukappale

Kuulin Siilosta ensimmäisen kerran nököttäessäni keskellä Finnkinon teatterisalia odottelemassa Vihan liekkien alkua. En ole tottunut kirjamainoksiin (koska en katso televisiota), enkä varsinkaan leffateatterissa, joten jo senkin puolesta mielenkiintoni heräsi. Pakko oli pyytää arvostelukappaletta, sen verran mielenkiintoiseksi kirjamainos onnistui tämän kirjan maalaamaan. Eikä todellakaan valheellisesti.

Koska minulla on tapana jättää kansilipareet kirjahyllyn päälle odottelemaan siksi aikaa, kun luen kirjaa, elin alkuun siinä uskossa, että päähenkilö oli jo ikääntynyt seriffi Holston. Siilo alkaa todella vetävästi eikä alusta edes huomaa, että tässä nyt esitellään vähän tätä siiloa ja miten se toimii. Koitan olla spoilaamatta yhtään mitään niille teistä, jotka innostutte ja päätätte lukea tämän. Odotin jotain Nälkäpelin kaltaista - kun mainos nyt kuitenkin pyöri leffan alussa - mutta Siilo on jotain niin paljon parempaa. Siilon oikea päähenkilö on nuori nainen nimeltä Jules (tai Juliette), joka työskentelee siilon syvätasoilla mekaanikkona ja on vieläpä työssään erityisen hyvä. Julesille, joka on syntynyt ja kasvanut siilossa, rakennelma on yhtä kuin maailma, eikä sen ulkopuolta tarvitse juuri ajatella. Syvätasoilla ulkonäkymälläkään ei ole väliä, vaikka tasaisin väliajoin joku varsin tiukkoja sääntöjä rikkonut lähetetään suorittamaan puhdistustehtävää. Julesin arki kuitenkin järkkyy, kun siiloon tarvitaan yllättäen uusi seriffi ja valinta osuu häneen.

Harvemmin osuu tielle sellaisia kirjoja, joissa lähdetään liikkeelle ja sitten mennään kunnes sivut loppuvat kesken. Siilo on sellainen. Välillä meinasi jo ruveta vähän ärsyttämään, kun hengähdystaukoa ei suotu ("siis mitä, eikö tuokaan nyt onnistu" ja "no niinpä tietysti, mistä tuokin nyt tuli?"), mutta ainakin kirja vei mukanaan.

Hahmoista sanottakoon nyt sen verran, että eräs heistä on kuin Dolores Jane Pimento ikään, mutta muuttuu kirjan mittaan ensin kaveriksi ja sitten taas ärsyttäväksi nillittäjäksi. Minusta on hienoa, että yhteen kirjaan mahtuu näin monta erinomaista henkilöä, joilla kaikilla on oma tehtävänsä ja tarkoituksensa, eikä kukaan ole täysin mustavalkoinen luonne. Jokaisella siilolaisella on salaisuutensa eivätkä he niitä kovin auliisti jakele. Siilon maailmaan on myös todella helppo päästä, sillä jokainenhan nyt tietää suurin piirtein, millaisia rakennelmia siilot ovat ja kuinka ne suunnilleen toimivat. Rautaportaikkojen kolina ja narina kaikuvat tätä lukiessa kyllä korvissa, sen voin luvata.

Huonojakin juttuja Siilossa on, mutta ne jäävät kevyesti hyvien varjoon. Käännöksessä viljellään vittua aika tiuhaan ja ymmärtäähän sen jos alkutekstissä on ollut fuck. Silti, vittu on jotenkin niin teinin kuuloinen sana, etenkin kun se karkaa luvattoman usein vallan kahvassa olevilta henkilöiltä, joiden olisi oikeastaan tarkoitus pitää pää kylmänä tai edes käyttäytyä vastuullisesti. Eikö nyt yhden tai kaksi olisi voinut vaihtaa vaikka saatanaksi tai helvetiksi? Vaikka vain kielikuvan nimessä? Joitakin muitakin teknisiä epäkohtia oli, kuten huolettomuutta oikeinkirjoituksessa, sekä jokunen häiritsevä sivuseikka, kuten se että mekaanikko pitää pienelektroniikkaa taikuutena. Tällaiset on helppo sivuuttaa (siilossa kaikki opitaan varjottamalla jotakuta alansa taitajaa, joten ehkä mekaanikko ei vain yksinkertaisesti ole törmännyt koskaan pienelektroniikkaan), kun tarina vie mennessään.

Dystopioiden ystäville, suosittelen. Jos minulla olisi ollut jatko-osa yöpöydällä odottelemassa, olisin tarttunut siihen samoin tein.

Staalo - Stefan Spjut

Kannen valokuva: Photoxpress

Stallo
Like Kustannus
2013
ISBN 978-952-01-0873-1
722 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale

Kun näin Staalon kuvauksen Liken sivuilla, tiesin, että tuossa on kirja joka minun on pakko saada lukea. Peikot ovat aina kiinnostaneet ja herättäneet mielikuvitukseni oikein erityisesti, ja kun tässä nyt on kokonainen kirja ihan oikeista mytologian peikoista, no, pakkohan se oli lukea. Staalon kansi määrittää ensimmäisten sivujen tunnelman, tai ainakin minulle kävi niin, ja se tunnelma on tottavieköön ahdistava. Staalo on myös ensimmäinen teos, joka saa minut toivomaan, että minulla olisi puolikkaita tähtiä, mutta eipäs ole.

Staalo kertoo Susso Myrénistä, jonka isoisä on tullut Pohjois-Ruotsissa kuuluisaksi kuvattuaan ilmasta käsin karhun selässä ratsastavan peikon. Susso tutkii taruolentoja ja niiden mahdollista olemassaoloa, sekä ylläpitää kotisivuja, joilla hän esittää todisteita löytämiensä otusten olemassaolosta. Toistaiseksi mitään sen ihmeellisempää ei ole löytynyt, mutta eräänä päivänä hän saa puhelun Edit Mickelssonilta, joka kertoo nähneensä jotakin ihmeellistä ja pelottavaa pihallaan. Susso lähtee riistakameroineen ottamaan selvää, mistä on kyse, ja samalla tulee korkanneeksi mysteerin, johon liittyy paljon katoamisia, salamyhkäisyyttä ja myöhemmin sekä verta että suolenpätkiä.

Staalo on kokonaisuutena mieletön tarina, etenkin kun staalot ovat ihan oikeita otuksia. Susso on hyvä tyyppi, työskentelee kotiavussa ja painii rikki menneen parisuhteensa kanssa, mutta onnistuu silti jotenkin olemaan kaveri entisen poikaystävänsä kanssa. Kirjaa kerrotaan myös muista kuin Susson näkökulmasta, esimerkiksi Susson äidin sekä sieppari-Sevedin näkökulmista. Seved antaa lukijalle mahdollisuuden kurkistaa staalojen maailmaan jo ennen, kuin Susso tietää niistä mitään, ja se tekee tästä kirjana monipuolisemman. Mukana on myös viittauksia ihan oikeisiin oikean elämän ihmisiin, kuten John Baueriin, joka kuvitti peikkosatuja vuosisadan vaihteessa.

"Mitä te tiedätte staaloista", Barbro kysyi, "kun olette sieltä pohjoisesta?"
"Staaloistako?" Susso kysyi sanaa venyttäen. "Staalo on... miten sen nyt sanoisi, se on jätti saamelaisessa mytologiassa, eräänlainen peikko. Se on siis osa tarustoa, ei uskontoa. Jotkut uskovat, että tarut perustuvat todellisuuteen, oikeammin sanottuna tarujen hahmoihin, siihen että staalot olivat outoa kansaa, jonka kanssa saamelaiset olivat tekemisissä ja joiden kanssa he joutuivat kahnauksiin. Siitä kulttuurista on muitakin jäänteitä, hautoja ja staalojen asuinpaikkoja. Kukaan ei kuitenkaan oikeasti tiedä."
"Ja nehän myös veivät saamelaisten lapsia", Barbro kysyi, "vai kuinka?"
Susso kohautti olkapäitään.
"Niin", hän sanoi, "sitä kai ne peikot tekevät. Noin yleensä ottaen."

Muutama asia tässä kirjassa tosin häiritsi. Ensinnäkin kun luku vaihtuu, kertoja yleensä vaihtuu, ja varsinkin kirjan alussa tämä aiheuttaa harmistusta, kun kertojat eivät vielä ole ihan selvillä. Kertojaa ei ole nimittäin mitenkään merkitty luvun alkuun, joten se pitää itse päätellä. Yleensä tämä onnistuu ensimmäisen kappaleen aikana, toisinaan ei. Toisekseen kerrontatyyli muuttuu toisinaan, yleensä kirja kerrotaan jonkun henkilön olan yli, mutta Susson äidin luvut on kirjoitettu minäkertojan näkökulmasta. Ei siinä mitään, se auttaa hahmottamaan kertojan melko nopeastikin, mutta kun joissain Susson äidin kappaleissa kerrontamuoto vaihtuu jopa kesken kappaleen. Tällaista ei saisi tapahtua, liian sekavaa. Kolmannekseen Susso niputtaa kaikki yliluonnolliset olennot (staalot, maahiset, jopa tontut) yhteen nippuun ja kutsuu tätä nippua peikoiksi. Kaikkialla kirjassa puhutaan myös staaloista jättiläisinä, mutteivät ne sitten kuitenkaan ole kaikki jättiläisiä. Välillä jänikset ovat staaloja, välillä ne ovat jänismaahisia, ja tällainen sekottaa vähän turhan paljon. Lisäksi vähän henkilökohtaisesti kiukuttaa, kun kukaan ei koskaan tee peikoista niitä hyviä tyyppejä. Hmph.

Veden viemää - Mikael Niemi

Fallvatten
Like Kustannus
2013
ISBN 978-952-01-0869-4
298 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale

Mikael Niemi tuli tutuksi ensimmäistä kertaa opinnäytetyöni yhteydessä kun luin hänen kirjoittamansa Aivot Pellolle. En kirjoittanut siitä silloin arvostelua, koska luin nuorten kirjoja niin pirusti, että tämä blogi olisi varmaan niistä aivan tukkeutunut. Veden viemää on kuitenkin niin erilainen teos, että olisi ollut ihan hauskaakin kirjoittaa tuosta aikaisemmasta kirjasta, ihan vain jo siksikin, että harvemmin törmää kirjailijaan joka pystyy kirjoittamaan niin erilaisia teoksia kikkailematta kuitenkaan murteilla tai muulla sälällä. Ihastus Niemeen alkoi siis jo aikaisemmin, eikä suinkaan johdu siitä, että kyseessä on Ensimmäinen Ikinä saamani arvostelukappale.

Aivot Pellolle oli niin intensiivinen ja vähän kummallinenkin kertomus, että pelkäsin hieman aloittaa Veden viemää. Tässä on kuitenkin kerronnallisesti ja kielellisesti eheä teos, jota on miellyttävä lukea. (Kiitos tästä kuulunee osittain myös suomentajalle, eikös?) Ei mitään keinottelua tekotaiteellisella kielenkäytöllä ja "runollisuudella", kaksi asiaa joita aikuisten kaunokirjallisuudessa kaikkein eniten inhoan, vaan suoraa asiaa ja raadollista (kuviteltua) totuutta.

Veden viemää sijoittuu Ruotsin Lappiin, jossa on satanut ihan koko syksyn. Patojen keinoaltaat eivät enää vedä ja vesiä joudutaan laskemaan - hukkaan, kuten entinen Vattenfallin työntekijä Gunnar ajattelee. Liian myöhään, kuten jokilaakson asukkaat saavat huomata. Valtaisa hyökyaalto pyyhkäisee alleen koko laakson ja jättää siellä asuvat ihmiset toimimaan täysin vaistojensa varaan.

Veden viemässä on todella paljon hahmoja. Kymmenkunta vakituisempaa, muutama sellainen joiden elämässä vain vieraillaan (kuten eräs tukholmalainen, jonka elämää katastrofi ei juuri heilauta, mutta heilauttaa vähän kumminkin). Jos tykkää George R. R. Martinista ja pysyy mukana kaikissa juonenkäänteissä esimerkiksi Tulen ja Jään Laulun kirjoissa, niin tämä kirja ei tuota mitään ongelmia. Mutta jos on hankaluuksia ylipäätään muistaa päähenkilöiden nimiä, niin ei kannata vaivautua. Jokainen kirjan luku käsittelee tulvaa eri ihmisen näkökulmasta, eikä ihmisen nimeä aina mainita heti luvun alussa. Jotain voi toki päätellä luvun sisällöstä, mikäli muistaa mihin kukakin on edellisen luvun päättyessä jäänyt. Tosin toisin kuin Martinin Valtaistuinpelissä, tässä kirjassa luvun ja henkilön vaihtuminen ei ärsytä, koska luvut ovat suhteellisen lyhyitä, ja kiertävät hahmoja läpi melko tasaisesti.

Luvut itsessään ovat intensiivisiä ja koko ajan tapahtuu jotakin. Kirjassa on ehkä vähän liikaakin kaikkea, ja huomasin että jossain vaiheessa piti ihan pitää taukoa, kun meinasi tulla ähky. Mutta tauolla tarkoitan, että käväisin hakemassa teetä ja yritin keskittyä johonkin muuhun, ennen kuin huomaamattani ajauduin taas sängynpohjalle tai sohvan nurkkaan tämä kirja kädessäni.

Ihmishahmot jäävät pakostakin vähän pinnallisiksi, kun niitä on niin paljon. Joissain tapauksissa haluaisi tietää enemmän, joissain tapauksissa taas toivoisi että kunpa tuo kuolisi, niin paha saisi palkkansa. Kirja pistää miettimään miten itse samanlaisessa tilanteessa reagoisi, kenet pysähtyisi pelastamaan ja kenet voisi jättää tuntematta siitä sen suurempia tunnontuskia jälkeen päin. "Mitähän itse tekisin", "jätä se" tai "eeeeeiiii" ovat aika yleisiä ajatuksia tätä kirjaa lukiessa. Ällöttävät yksityiskohdat onnettomuuksista ja kuvaukset ihmismielen rikkoutumisesta ovat Veden viemässä kuitenkin kohdallaan ja sopivat tunnelmaan. Toisinaan sitä voi melkein kuulla korvissaan kuinka aivoissa jokin naksahtaa rikki joillakin kirjan hahmoista, tai kuinka luut rutisevat poikki joissakin kohtauksissa. Ei tätä ehkä ihan kaikkein herkimmille voi suositella, eikä varsinkaan katastrofipelkoisille, mutta itse pidin Veden viemästä.