Legend - Marie Lu

Kansi: Lori Thorn

G. P. Putnam's Sons
2011
ISBN 978-0-399-25675-2
305 s.
☆☆☆☆
Oma

Legend valikoitui lukujonoon jälleen sieltä Goodreadsin listalta, jolta on löytynyt jo monta hyvää kirjaa. Tämä saikin odotella pitkän tovin vuoroaan, ennen kuin löysin sopivan hetken poimia sen käsiini ja aloittaa. Sitten se humpsahtikin alle päivässä. Olin alkuun vähän pettynyt Legendin visuaaliseen ulkoasuun - siis ennen kuin avasin kirjaa - sillä kansilipare on aika kehnon näköinen eikä pahvikansiinkaan ole painettu mitään teoksen nimeä kummempaa. Yllätyksekseni kirja on kuitenkin painettu värillisenä. Kirjassa on kaksi kertojaa, Day ja June, ja kukin luku alkaa ensin harmaasävyisellä, haalealla kuvalla jossa lukee kertojan nimi, jonka jälkeen alkaa itse teksti, joka on Dayllä kultainen, Junella tummansininen. Pelästyin alkuun, että koko kirja on kirjoitettu tuolla vähän hidaslukuisemmalla Dayn fontilla, mutta onneksi Junen fontti olikin sitten erilainen. Ihana yksityiskohta. <3

Legend sijoittuu siis futuristiseen, militaristiseen Los Angelesiin, jota Tasavallaksi kutsutaan, mutta jota on Kekkosen tavoin hallinut sama presidentti jo yhdettätoista nelivuotiskauttaan. Tasavaltaa vastassa ovat Koloniat ja sitten on vielä pieni ja itsepäinen kapinallisryhmä, joka kutsuu itseään Patriooteiksi. June on Tasavallan ykkösagentti, lapsinero, joka on ainoana henkilönä saanut Kokeesta täydet 1500 pistettä. Hän valmistuu yliopistosta ennätysajassa 15-vuotiaana ja hänet värvätään samoin tein Tasavallan palvelukseen, sillä hänen veljensä Metias kuolee Tasavallan ykkösvihollisen Dayn käsissä ja tämän kuolema jättää ikävän aukon kenraalin riveihin. June saa tehtäväkseen jäljittää Dayn ja ottaa tämän kiinni. Sillä välin Day tekee parhaansa löytääkseen jostain ruttoa parantavia lääkkeitä yhdeksänvuotiaalle pikkuveljelleen Edenille, eikä häntä voi estää mikään. Peitetehtävässä ollessaan June joutuu puoliksi tahtomattaan skiz-taisteluun, katutappeluun joka on köyhän kansanosan suurin huvi ja joillekin erinomainen tulonlähde. Likaisesti pelaava vastustaja meinaa kuitenkin päihittää hänet, mutta komein hänen koskaan tapaamansa sinisilmäinen poika pelastaa hänet ja ottaa hänet siipiensä suojiin.

Olin vähän skeptinen aloittaessani tätä kirjaa. Olen nyt lukenut sen verran pitkään dystopioita, että ne alkavat valua korvista ulos, etenkin kun jok'ikisessä kehutaan kuinka tämä sopii Nälkäpelin ystävälle ja tämä on parempi kuin Nälkäpeli koskaan. Etenkin kun Nälkäpeleillä ratsastanut Divergentkin osoittautui loppua kohti niin surkeaksi. Legend on kuitenkin mukavan erilainen. Scifi-elementit tulevat hyvin esille jo heti alussa ja militaristinen yhteiskunta on hurmaavan erilainen verrattuna näennäisen rauhallisiin yhteisöihin, joiden pinnan alla kuitenkin aina kuohuu. Kenellekään ei jää epäselväksi, että Tasavalta polkee kansalaisiaan eivätkä nämä ole siihen todellakaan tyytyväisiä. June ja Day ovat molemmat ulkonäöltään viehättäviä (annettakoon se anteeksi nyt tämän kerran) ja luonteiltaankin mukavan erilaisia. Kummallakin on selvät motiivit ja päämäärätietoisuutta, jonka avulla he etenevät.

Kirjan juoni pysyy hyvin kasassa vaikeinakin aikoina, eikä tapahtumien kulkua ole missään vaiheessa hankala seurata. Ihmettelen vain, miksi Junelle piti antaa lemmikiksi upea valkoinenpaimenkoira Ollie, kun se lopulta päätyy vain hylätyksi eikä se oikeastaan tuo juonellisesti kirjaan mitään lisäarvoa. Paitsi olemalla komea koira. Jostain syystä aina pistää vihaksi, kun koirat joutuvat kärsimään, oli se sitten kenen syy tahansa. June olisi hyvin pärjännyt kirjassa ilman koiraakin. Legend oli antoisa välipala surkean kirjan jälkeen ja palautti uskoni nuorten dystopioihin, ainakin hetkeksi. Saapa nähdä, millaisia reaktioita jatko-osa aiheuttaa jahka saan sen näppeihini. Legendiä kuitenkin suosittelen, se poikkeaa massasta hyvällä tavalla ja nopeasti syttyvälle ihastuksellekin on hyvät syyt - ovathan molemmat päähenkilöt hyvännäköisiä ja erilaisia tavalla, joka lienee heille antoisa. Puhumattakaan siitä, että Day on ilmeisesti melkoinen flirtti mitä tulee kauniisiin tyttöihin.

Allegiant - Veronica Roth

Kansi: Joel Tippie

Katherine Tegen Books
2013
ISBN 978-0-06-202406-0
526 s.
☆☆
Oma
Divergent (Outolintu)
Insurgent

Noniin, nyt on sitten päästy tämänkin trilogian päätösosaan. Olen vähän ristiriitaisissa tunnelmissa sen suhteen, mitä tästä sanoisin. En toisaalta halua spoilata mitään, mutta toisaalta haluan myös kehoittaa arvoisaa lukijaa pysymään kaukana. Hetken olin jo täysin vakuuttunut, että Veronica Roth on joku Stephenie Meyerin salanimi, niin laimea tämä loppu oli. Jonkinlaista ylläripylläriä sinne loppuun toki koitettiin kehittää, mutta sekään ei ihan oikeasti tule ylläripyllärinä, jos yhtään enempää on kirjoja lukenut tai leffoja katsellut. Jos ihan totta puhutaan, olin todella karvaasti pettynyt.

Tätä koko sarjaa vaivasi kauttaaltaan hyvin kevyt uskonnollisen käännytyksen kitkerä sivujuonne, joka sai minut nyrpistelemään nenääni. Kahdessa ensimmäisessä osassa se oli suhteellisen helppoa vielä ohittaa, mutta tämä kolmas oli laadultaan niin huono, että jokainen pienikin virhe pisti silmään tavallista enemmän. Lisäksi tuntui, kuin kirjailija olisi tarkoittanut tästä pidemmänkin sarjan, mutta saanut kustantamolta viestiä, että "tää sun sarjas päättyy muuten tähän, kirjoita sen mukaan", eikä Rothilla ole sitten ollut kulkusia tekemään sitä, mitä J.S. Meresmaa teki; kävelemään ulos kustantamosta huipusti myyvän sarjan loput osat kainalossaan. Tai kenties juonen mittasuhteet levisivät niin, ettei kirjailijalla ollut enää langat käsissään ja hän päästi kaiken hajoamaan. Uskon vakaasti, että jopa tässä päätösosassa olisi ollut potentiaalia johonkin paljon suurempaan, mikäli jumalanpalvomiset olisi jätetty pois ja mikäli tapahtumien kulku olisi suunniteltu vähän paremmin.

Kolmas osa oli outo. Ensimmäisessä osassa esiteltyä jaostosysteemiä ei enää ole, kaikki vihaavat ja pelkäävät toisiaan eikä kukaan luota kehenkään. Trisin lisäksi kertojana toimii Tobias, eikä kestänyt ihan totta kovin kauaa, että keksin miksi. Vahvistuksen aavistukselleni sain vasta kirjan loppupuolella, jolloin se ei enää tullut shokkina. Kenties vasta-aloittaneille kirjan suuri loppumullistus on jotain uutta ja hienoa ja sävähdyttävää, minulle se ei ollut. Luvut eroittaa toisistaan vain luvun alussa olevan Tris/Tobias -tekstin perusteella, molemmat on kirjoitettu minä-kertojana ja molemmat ovat valitettavan samanlaisia. Kyllähän kertojan jossain vaiheessa aina arvaa, mutta ajoittain se tuppasi unohtumaan ja sitten taas mietittiin että kumpikas tämä nyt olikaan.

Tris saa mahdollisuuden matkustaa Chicagon ulkopuolelle, aivan kuten toisessa osassa jo vähän vihjailtiin, ja hän tarttuu tilaisuuteen empimättä. Ulkopuolella samat konfliktit jatkuvat ihan samaa rataa, henkilöt vain vähän vaihtuvat. Tris ja Tobias yrittävät olla yhdessä, mutta eivät oikein osaa, vaan tappelevat ihan yhtä paljon elleivät enemmänkin kuin edellisessä osassa. Sitä on paikoittain todella rasittavaa lukea, etenkin kun siitä tulee mieleen vähän Maan lasten Jondalarin ja Aylan soutaminen ja huopaaminen keskenään. Maan lapsissa oli sentään seksiä, tässä ei ole sitäkään vähää mitä vaikkapa Twilighteissa. Annetaan ymmärtää, mutta.. no, tiedättekin loput.

Ulkopuolella onkin sitten hallitus vastaan kaikki muut. Trisin ja kumppanit ottaa vastaan ryhmä hallinnon edustajia, jotka on aivopesty nuoresta saakka jaottelemaan ihmisen kahteen kategoriaan näiden geneettisten ominaisuuksien perusteella, GP:hin ja GD:hin, toisin sanoen geneettisesti puhtaisiin ja geneettisesti vahingoittuneisiin. Kaikki pahuus mitä maailmassa on, sysätään geneettisesti vahingoittuneiden niskoille, sillä puhtaat eivät voisi koskaan sortua väkivaltaan tai henkiseen pahoinpitelyyn. Heille on kerrottu vain suuresta Puhdistus Sodasta (Purity War), jonka geneettisesti vahingoittuneet aloittivat. Ajasta ennen geneettistä muuntelua ei sen sijaan puhuta, vaikka eräällä viraston työntekijällä on jostain syystä silti kuvia sodista ennen geneettisen muuntelun aikaa. Silti tätä puhtaiden vahingoittuneihin kohdistamaa väkivaltaa on kirjassa esitelty oikein laajalla kaavalla, mutta puhtaat eivät sitä itse näe. Vahingoittuneet sen sijaan näkevät sen juuri niin tarkasti kuin sorron alla olevat yleensäkin, eivätkä he aio enää sietää vähättelyä ja arvonalentamista. Niinpä he nousevat (ooh, yllättävää) kapinaan, joka ei mene hyvin, ei sinne päinkään.

Petyin. En oikein tiedä mitä muuta sanoisin. Sääli, että näin hyvä kirjasarja piti tuhota päätösosassa, kun ajatuksia ja materiaalia olisi ollut paljon parempaankin kirjaan. Surku.

Insurgent - Veronica Roth

Kansi: Joel Tippie

Katherine Tegen Books
2012
ISBN 978-0-06-202404-6
525 s.
☆☆☆☆
Oma
Divergent (Outolintu)

Huomioithan, että kyseessä on sarjan toisen osan arvostelu ja tämä teksti sisältää spoilereita ensimmäisestä osasta, mikäli et ole sitä vielä lukenut!

Kun sain Divergentin luettua, en malttanut millään odottaa tämän toisen osan kimppuun pääsyä. Onneksi olin tullut (täysin vahingossa) hankkineeksi koko trilogian, joten odotus ei ollut mahdoton. Insurgent jatkaa siitä, mihin Divergent jäi, ilman mitään väliaikaa. Tris ja Tobias ovat selvinneet Terävien (Erudite) räätälöimän sodan eturintamasta ja koettavat nyt saada kasaan edes jonkinlaista vastajoukkoa. Yllättäen muista jaostoista ei ole juuri apua, vaan Trisin ja Tobiaksen on käännyttävä yllättävän, mutta valtavan ihmisjoukkion puoleen, niiden, jotka eivät kuulu mihinkään. Tästä onnettomasta ihmisjoukosta löytyy myös eräs yllättävä hahmo, jota jo pitkään on luultu kuolleeksi. Kirjan loppuun mennessä tosin toivoin, että hänet olisi haudattu vaikka elävältä.

Toinen kirja on jännittävämpi ja toiminnantäyteisempi kuin ensimmäinen, mutta samalla myös ärsyttävämpi. Trisin ja Tobiaksen suhde menee (vanhan kaavan mukaan) pohjamutia laahaten eteenpäin, heillä on jatkuvasti riitaa ihan turhista jutuista eikä kumpikaan tunnu saavan sanotuksi niitä oikeita asioita, vaikka niistä voisi kenties olla apuakin. Tris on menettänyt ensimmäisen kirjan lopussa perheensä ja tajunnut veljensäkin petturiksi, eikä hänellä ole jäljellä enää ketään muuta kuin synkkä mut ah niin seksikäs Tobias, jolla taas on täysin omat huolensa. Kumpikin murjottaa tahollaan eikä sopua tunnu syntyvän, vaikka tahtoa olisi kummallakin. Muutamaa tulisen intohimoista yhteenottoa (ei kuitenkaan seksiä, edelleenkään) lukuunottamatta tämä nuoripari kuitenkin viettää aikaansa lähinnä kinastellen. Jostain syystä asetuin riidoissa useimmiten Tobiaksen puolelle, sillä Tris alkoi jossain vaiheessa ihan oikeasti ottamaan pattiin. Kuinka joku ihminen voi kestää niin paljon kasaantuvia traumoja, kaatumatta niiden alla? Silti, Roth on kirjoittanut Trisin hyvin, unohtamatta yhtäkään tyttöparan saamaa henkistä tai fyysistä kolhua. Pidän kirjoissa siitä, että pienet yksityiskohdat seuraavat mukana luvusta ja kirjasta toiseen.

Juonellisesti Insurgent on Divergentiä huomattavasti tiiviimpi ja tapahtumarikkaampi, mutta myös täynnä toimintapätkiä ja taisteluita. Ensimmäisestä kirjasta tutut hahmot ovat edelleen mukana, mutta Terävien hyökkäys Vaatimattomien kimppuun jakaa Uskaliaat kahtia ja hahmojen on valittava puolensa. Mukana on yllättäviäkin valintoja ja kulmia saa kyllä tätä lukiessa kohotella. Huumoriakin on saatu mahtumaan mukaan ja synkimmissä kohdissa se tuntuu jopa lohdulliselta, kun alkaa vaikuttaa siltä, että kaikki toivo on menetetty.

Suosittelen, että hankitte valmiiksi kolmannen osan mikäli aiotte sarjaa lukea (jos siis suinkin vain mahdollista), sillä toinen osa päättyy pahimman luokan koukkuun, josta tekee mieli jatkaa vain tauotta sarjan viimeiseen osaan.

Murha Halruaassa - Richard Meyers

Kansi: Larry Elmore

Murder in Halruaa
Jalava
1996
ISBN 978-951-887-142-6
261 s.
☆☆☆
Kirjasto

Perustimme parin ystäväni kanssa lukupiirin tuossa taannoin ja tämä sai kunnian olla lukupiirin ensimmäinen koskaan luettu kirja (ystäväni sattui olemaan jumissa vanhempiensa luona, eikä hänellä ollut mukanaan muita kirjoja kuin tämä, joten tällä sitten mentiin). Forgotten realms tuli sarjana tutuksi jo joskus teininä, kun kahlasin järjestelmällisesti Koivukylän kirjaston fantasiahyllyä läpi, mutta kovin montaa tällaista teosta ei sieltäkään vastaan tullut. Kyseessä on nimittäin fantasiamaailmaan sijoittuva dekkari.

Murha Halruaassa kertoo yritteliäästä Pryce Covingtonista, jonka ainoa haave elämässä on löytää lokoisa työ loppuelämäksi. Häneen ottaa yhteyttä pitkäaikainen yhteistyökumppani ja jonkin asteinen ystävä Gamor Turkal, joka lupaa juurikin helppoa elämää ja leppoisaa työtä, mikäli Pryce vain ottaa ja lähtee Lalloriin mitä pikimmiten. Saapuessaan kaupunkiin Pryce kuitenkin löytää Gamorin hirttäytyneenä puuhun, jonka juurella makaa tuntematon mies komeassa viitassa. Sateessa ja viimassa Pryce päättää, että viitan vieminen vainajalta ei ole kenties suurin mahdollinen synti, mutta kun viitta avaakin yllättävän kepeästi kaikki ovet kaupunkiin, hän ymmärtää, että on tullut tehneeksi jotakin poikkeuksellisen nenäkästä.

Pian Prycelle paljastuu, että hän on viitan mukana tullut pukeneeksi päälleen myös Darlington Bladen, tarunhohtoisen seikkailijan ja velhon, identiteetin, sillä kaupunkin arkkimaagi Geerling Ambersong on ilmoittanut kansalaisille, että tästä viitasta he tunnistaisivat hänen seuraajansa. Harmi vain, että Halruaassa velhona esiintymisestä rangaistaan kuolemalla ja että viitta osoittaa Prycen syylliseksi murhaan, jota hän ei ole tehnyt. Niinpä hänelle jää ainoaksi vaihtoehdoksi selvittää murha ennen kuin kukaan muu ehtii.

Täytynee tunnustaa, että lilluin lämpöisessä nostalgiassa kirjaa lukiessani. En ole sen suuremmin keskittynyt fantasiakirjoihin sitten nuoruusaikojeni, joten Halruaa oli oikein mukava matka menneisyyteen. Henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia, mielikuvituksellisia ja humoristisia, päähenkilö on juuri sopivan karismaattinen, fiksu ja nokkela ollakseen päähenkilö, eikä sankaritarkaan, Geerling Ambersongin tytär Dearlyn ole lainkaan hullumpi. Mukana on sekasikiöitä, ihmissakaaleja sekä puolituisia, mutta rotujen kirjo voisi olla kirjassa laajempi. Fantasiafiilistä olisi muutenkin voinut korostaa, mutta ihan viihdyttävää lukemista tämä oli näinkin.

Mitä taas tulee dekkaripuoleen, niin ilmiselvistä Sherlock Holmes -viittauksista ja hyvin perinteikkäästä loppuratkaisusta huolimatta (tai kenties juuri niiden vuoksi) mysteeri tuntui uudelta ja loppukoukku yllättävältä, joskin ehkä vähän väkisinväännetyltä. Myönnettäköön, että yllätyin positiivisesti, kun kirja ei loppunutkaan vielä siihen, mihin tällaiset yleensä loppuvat. Mikään raskaslukuinen Halruaa ei missään nimessä ole. Tarina kulkee jatkuvasti eteenpäin ja vaikka se paikoittain tuntuu jäävän junnaamaan, eivät hitaammatkaan kohtaukset ole riittävän pitkiä lukuintoa tappamaan. Enemmän romantiikkaa olisin kirjaan kaivannut, etenkin kun pääosiin oli asetettu kaksi varsin vetävää henkilöä. Mikäli siis olet kepoisaa välipalalukemista vailla, niin tässä on oiva valintaa sitä aukkoa täyttämään.

Divergent - Veronica Roth

Kansi: Joel Tippie

suom. Outolintu (Otava, 2014)
Katherine Tegen Books
2011
ISBN 978-0-06-202402-2
487 s.
☆☆☆☆
Oma

Divergent tupsahti tutkaani ensimmäistä kertaa jo jokin aika sitten. En nyt enää muista, kuka sitä ensimmäisenä minulle suositteli (jos muistaisin, niin kiittäisin mitä lämpimimmin, mutta siitä lisää myöhemmin), mutta päädyin tilaamaan sen kun se keikkui sinnikkäästi tuolla Goodreadsin suosituinta dystopiaa -listalla melko kärjessä (tällä hetkellä sijoitus on toisena, heti Nälkäpelin jälkeen, näkisin että tilanne muuttuu jahka tästä saadaan se elokuva ulos). Dystopioita tulee nyt oikealta ja vasemmalta, ja totta puhuakseni minua alkaa jo vähän kyllästyttää. Muutamat bloggaajat ovat kuitenkin saaneet tästä suomennoksen jo haltuunsa, ja juuri eilen voivottelin, että pitäisi varmaan lopettaa tämä koneella nyhjöttäminen ja painua sen sijaan lukemaan, niin saisi jotain luetuksikin. No, nappasin sitten Divergentin ja luin sen yhteen putkeen. Nukkumaan taisin mennä joskus kolmen ja neljän välillä.

Alkuun minua pelotti, että Divergent olisi vain samaa vanhaa, Nälkäpeli, The Giver ja Delirium yhteen keittettyinä, ja jos olen täysin rehellinen niin joitakin samoja elementtejä on. Muitakin yhdistäviä tekijöitä löytyy, kaikki ovat nimittäin nuortenkirjoja ja jollain tasolla genrensä sitomia. Koitan aina välttää puhumasta kliseistä, etenkin jos ne ovat yksittäisen lajityypin omia, sillä jollekin jokainen arvostelemani kirja voi olla se ensimmäinen eivätkä kliseet näin ollen tunnu kliseiltä. Niinpä jätän niistä puhumisen nytkin, ja puhutaan vain Divergentistä. Vinkkinä tosin, jos tykkäsit tästä, tykkäät luultavasti noista muistakin, jotka mainitsin.

Divergent kertoo siis Beatrice Priorista, tytöstä, joka kuuluu Vaatimattomien kastiin (tai Abnegationiin, kuten se minulle tuli tutuksi). Beatrice elää maailmassa, jossa ihmiset ovat jakautuneet viiteen jaostoon, joista kukin edustaa jotain tiettyä hyvettä ylitse muiden. 16-vuotiaina tämän kansakunnan nuorten täytyy valita, mihin jaostoon he haluavat lopun elämäänsä kuulua. Tätä varten nuoret suorittavat eräänlaisen soveltuvuustestin, joka ei kuitenkaan ole määräysasemassa heidän tulevaisuudestaan, vaan huolimatta tuloksista nuoret saavat itse päättää, mihin jaostoon he menevät. Beatrice ei ole koskaan ollut kotonaan Vaatimattomissa, huolimatta kovasta yrittämisestään. Sen sijaan hän tuntee kuuluvansa Uskaliaisiin (Dauntless), ja tekeekin yleisöä kohauttavan valinnan valitsemisseremoniassa.

Elämä Uskaliaissa on juuri sellaista kuin Beatrice - joka uskonhyppynsä jälkeen valitsee uudeksi nimekseen lyhennetyn, terävämmän Trisin - on aina kuvitellut eikä mitään sinne päinkään. Hänen kouluttajinaan toimivat Eric, yksi Uskaliaiden viidestä johtajasta, joka on sadistinen ja häikäilemätön, sekä Four, hiljainen kaveri, joka tuntuu ensikohtaamisesta saakka hemmetin pätevältä. Ei mene kauaakaan, kun Fourin yötaivaan siniset silmät vievät Trisin mennessään.

Pidin erityisesti siitä, kuinka koukuttava ja joutuisasti etenevä kirja on. Vaikka se on lähes viisisataasivuinen ainakin englanninkielisessä laitoksessaan, niin sivut kuluvat loppuun vähän turhankin vinhaa vauhtia. Tris on hahmona mielenkiintoinen, ei mitenkään liian osaava, joskin alussa esiintuotu kömpelöys ei juuri kirjan edetessä näy, eikä Trisin tapa väheksyä itseään ole kovin viehättävä. Trisin kehittyminen kuitenkin juonen edetessä on ilmeistä, vaikka onkin vähän hassua että ihminen, jota on koko ikänsä kielletty juoksemasta, pystyy ensimmäisellä yrityksellä juoksemaan usean kerroksen verran portaita, ottamaan kiinni junan ja hyppäämään sen kyytiin. Silti, tällaiset seikat jäävät pian unholaan, kun Four astuu kehiin ja taitavasti kirjoitettu jännite näiden kahden nuoren välillä käy ilmeiseksi. Pidän pussailu ja punastelu -vaihetta enemmän juuri tästä alun kiertelystä ja kaartelusta, vastustajan mittailusta ja varastetuista katseista. Roth kirjoittaa hämmennystä ja romanttisten tunteiden heräilyä melko hyvin, mutta pääpaino ei tosiaankaan ole Trisin ja Fourin romanssilla, onneksi.

Kirjassa käsitellään muitakin hyviä teemoja, mutta esimerkiksi politiikan pyörittely ei missään vaiheessa käy turhan raskaaksi, vaikka tällaisessa kirjassa voisi hyvin kuvitella niin käyvän. Loppua kohti pidättelin jo ihan oikeasti hengitystäni, sillä Delirium on vielä kohtuu tuoreena mielessäni ja minä todella pelkäsin.

Noottia vielä tulee kuitenkin siitä, että Jumala mainitaan tämänkaltaisessa dystooppisessa nuortenkirjassa turhan monta kertaa (kahdesti). En pidä siitä, että kirjailijan uskonnolliset vakaumukset (jotka siis käyvät hyvin selviksi loppukiitoksissa) vuotavat kirjan hahmoihin. Myös scifi-elementtejä on käytetty säästeliäästi ja vain silloin, kun se kirjailijalle sopii. Teknologiaa ei ole sen enempää lähdetty selittelemään, vaan se vain on, ja siihen on lukijan tyytyminen.

Kaikkiaan Divergent on hyvin rakennettu tarina, jonka lukee nopeasti ja intensiteetillä läpi. Kiitosta vielä englanninkieliselle kovakantiselle painokselle, sillä paperikansien alta paljastui todella kauniisti suunniteltu kuparinsävyinen Uskaliaiden sinetti, joka tuntui lukiessa sormien alla. Tällaiset yllätykset ovat aina mieluisia ja tekevät kirjasta loppuun saakka suunnitellun oloisen.

Hypnotisoija - Lars Kepler

Kansi: Hummingbirds

Hypnotisören
Tammi
2010
ISBN 978-951-31-6063-0
608 s.
☆☆☆☆
Oma

Sain eräänä päivänä töissä ollessani käsiini Keplerin uusimman, Nukkumatin, ja soin itselleni muutaman minuutin lukaistakseni, mistä tässä nyt oikein vouhkataan. Alku tempaisi mukaansa, ja myöhemmin juttelin erään ystäväni kanssa, joka oli kirjoihin jo ehtinyt tutustua. Mietin, pitäisikö ihan lainata tuo kyseinen Nukkumatti, mutta ystäväni vinkkasi, että kirjat kannattaa lukea niiden ilmestymisjärjestyksessä. Ilmeisesti näissä kuten monissa muissakin dekkarisarjoissa on jokin laajempi, pääetsivään liittyvä juonikaari, jota kannattaa seurata aikajärjestyksessä.

Niinpä lähdin metsästämään Hypnotisoijaa pitkin maita ja mantuja. Luottokauppani, Rautiksella sijaitseva pieni taskukirjamyymälä, oli myynyt viimeisen kappaleen ja myyjän mukaan painos oli vissiin loppunut, sillä he olivat tilanneet lisää mutteivät olleet kirjoja saaneet. Niinpä kun työn vuoksi jouduin käymään viime viikolla Helsingissä (kuuntelemassa seminaaria nuorista ja nuorten lukemisesta, oikein mielenkiintoista asiaa), kävin vilkaisemassa liikkeessä uudemman kerran ja siellähän näitä nökötti hyllyssä. Pari päivää tämä kerkesi seilata laukussa edestakaisin, enkä päässyt oikein alkua pidemmälle, mutta kun eilen aloitin loman, syvennyin kirjaan täysillä ja hyvä niin!

Hypnotisoija kertoo siis suomalaistaustaisesta rikoskomisario Joona Linnasta ja hänen tutkimuksistaan. Tässä kirjassa parrasvaloissa tosin paistatteli kirjalle nimenkin antanut hypnotisoija, Erik Maria Bark. Hän on luvannut itselleen ja suurelle yleisölle, ettei enää koskaan hypnotisoi ketään, mutta kun poliisi löytää raa'asti silvotun perheen jonka ainut eloonjäänyt on vakavasti loukkaantunut poika jonka lausunnosta tämän muualla asuvan isosiskon henki saattaa olla kiinni, Erikille ei jää vaihtoehtoa. Niinpä hän suostuu hypnotisoimaan Josefin, ja tulee näin käynnistäneeksi kauhistuttavan tapahtumaketjun, joka kasvaa eteenpäin vyöryessään lumipallon lailla.

Ei varmaankaan ole jäänyt kenellekään epäselväksi, kuinka vähän minä pidän dekkareista. Ainoat joiden parissa olen viihtynyt, ovat olleet Stieg Larssonit ja Donna Leonit, enkä voi sanoa Leoneistakaan erityisemmin lumoutuneeni, vaikka Brunetti varsin viehättävä päähenkilö onkin kaikkine arkisuuksineen. Olen kuitenkin töissä kysellyt näitä Keplereitä palauttaneilta asiakkailta mielipiteitä kirjoista, ja aina vastaus on ollut sama: "kamalan hyvä", "ihan sairasta juttua mutten voinut lopettaa lukemista", "jäätävä". Eivätkä asiakkaat erehtyneet.

Osasin arvata jo juonen teeman ennen kuin sen enempää luin takakantta tai mitään muutakaan. Jos nykyihminen sanoo, että jokin kirja on ihan sairas, se yleensä tarkoittaa perheväkivaltaa, insestiä, paloittelua, jotain tämän kaltaista. Vähempi ei tunnu riittävän enää heilauttamaan. Juoni vie mennessään, vaikka aluksi se vaikuttaa yksinkertaiselta - kenties liiankin - ja sitten se yhtäkkiä pirstaloituu niin, ettei enää osaa hahmottaa miten eri asiat liittyvät toisiinsa. Lopussa kaikki langat kuitenkin palaavat takaisin samaan kudokseen ja käy selväksi jopa se, miten ensialkuun sivuhenkilöltä vaikuttanut Erik onkin yhtäkkiä niin kovin tärkeä. Kiitosta erityisesti hyvin ja mielenkiintoisesti kirjoitetuista hypnotisointikohtauksista sekä niistä harvoista, mutta sitäkin kiinnostavammista seksikohtauksista. Olen ehkä vähän herkistynyt luettuani niin pitkään pelkkiä nuortenkirjoja, joten joku kokeneempi konkari saattaa olla tässä eri mieltä.

Seuraavaksi lähden ehdottomasti metsästämään Paganinia ja paholaista, vaikka katsotaanko, niin sekin on joka paikasta loppu kun minä sen nyt kerran haluaisin. Onneksi lukeminen ei ihan heti lopu kesken ilman Paganiniakin. Ehkäpä kaikki dekkarit eivät sitten lopulta olekaan ihan niin hirveää kuraa kuin olen olettanut. Jälleen yksi ennakko-oletus romukoppaan!