Born with teeth - Kate Mulgrew

Kansi: Joseph Glennon Mulgrew &
Allison J. Warner

Little, Brown and Company
2015
ISBN 978-0-316-33431-0
306 s.
☆☆☆☆
Oma

Kate Mulgrew on yksi suurimmista idoleistani. En ole koskaan tykännyt Star Warseista enkä koskaan olettanut, että voisin tykätä sen enempää Star Trekistäkään. Aloitimme isännän kanssa Star Trekien katsomisen Mulgrewn tähdittämästä Star Trek: Voyagerista, joka on ja tulee varmasti aina olemaan, yksi hienoimmista ja tärkeimmistä sarjoista minulle. Mulgrewn roolisuoritus kapteeni Kathryn Janewaynä on jotakin mieletöntä. Janeway on inspiroiva, rohkea ja kertakaikkiaan täydellinen esikuva, sekä elävä todiste siitä, että fiktiossa on mahdollista toteuttaa itsenäinen naispäähenkilö, jonka olemassaolo ja menestys ei riipu kenestäkään miehestä.

En lue oikeastaan elämäkertoja tai muistelmia kovin usein. En koe tarpeelliseksi tietää kaikkea pitämistäni näyttelijöistä tai artisteista, vaan mieluummin pitäisin heidät sellaisina kuin he mielessäni ovat. En siis osaa sanoa miksi juuri Mulgrewn muistelma oli pakko lukea. Janeway auttoi minua pääsemään yli pimeänpelostani (juu, pelkäsin pimeää vielä 25-vuotiaanakin, eikä siinä ole mitään hävettävää) ja Mulgrew on muissakin rooleissaan yleensä vahva ja päättäväinen nainen. Lueskelin hänen haastatteluitaan, joissa hän puhui muun muassa adoptioon luovuttamastaan tyttärestä, raiskauksesta jonka uhriksi hän joutui sekä muutoinkin hyvin tapahtumarikkaasta ja mielenkiintoisesta elämästään. Ajattelin, että nyt olisi hyvä tilaisuus leikkiä sivistynyttä ja lukea välillä jotain muutakin kuin "helppoa" kirjallisuutta, ja Mulgrewn muistelma herätti todella kiinnostukseni.

Teoksen kieli on rikasta ja sujuvaa. Huomaa, että Mulgrew on hyvin lukenut ja kasvanut kulttuuripiireissä, sillä hän käyttää paljon sellaisia sanoja ja ilmauksia, joihin en aiemmin ole törmännytkään. Hän puhuu kirjassa hyvin avoimesti elämästään, miessuhteistaan ja työstään, suoraan ja rehellisesti aivan kuten häneltä odotinkin. Mulgrew aloittaa tarinansa aivan alusta, siis syntymästään, eikä peittele mitään. Hänen kertomuksensa on paikoin hyvin koskettava, väliin ahdistava, mutta valtaosan aikaa kuitenkin huumorin ja voimakkaiden tunteiden kirjoma. On ihmeellistä, miten paljon ihminen voi elämänsä aikana ehtiä, eikä tämäkään kirja kerro Mulgrewn tarinaa loppuun asti (kuinka voisikaan?), vaan loppuu Star Trek: Voyagerin viidenteen tuotantokauteen, jonka aikana Mulgrewn onnistui jäljittää 20 vuotta hukassa ollut tyttärensä. Sellaiseen on hyvä lopettaa, mutta toisaalta jäi mietityttämään moni asia, jotka loppua kohti otettiin esille.

Jos jotakin täytyy kritisoida, niin sitä, että luvut alkavat satunnaisista paikoista. Vaikka muistelma etenee kronologisesti, jotkin kohdat tuntuivat hämmentäviltä ja sekavilta. Luvut löysivät kuitenkin aina paikkansa, mutta niiden vaihtuminen rikkoi herkästi lukurytmin. Mulgrew päästää lukijan elämäänsä ja päänsä sisään, joten sinällään kirja palvelee todellakin tarkoitustaan. Muistelmat eivät edelleenkään kuitenkaan ole suosikkejani, eikä edes Mulgrewn teos vaikuta tähän mielipiteeseen. Silti, mikäli Orange Is The New Blackin, Star Trek: Voyagerin ja lukuisten muiden elokuvien, tv-sarjojen ja näytelmien päätähden elämä kiinnostaa, suosittelen lukemaan tämän. Muistelmaksi tämä kirja oli yllättävän hauska ja sydäntä riipaiseva.

The Absolutely True Diary of a Part-Time Indian – Sherman Alexie

Little, Brown and Company

2007
ISBN 978-0-316-01368-0

230 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Kun lukiossa tuli Yhdysvaltojen kulttuuri -kurssilla puheeksi alkuperäisväestö, rakastuin jo silloin. Toki nyt tämän kirjan lukeneena tiedän, että aika moni muukin on ”rakastunut” intiaaneihin, ja että alkuperäisväestöstä se on lähinnä pitkästyttävää. No, niin tai näin, kun Goodreadsin foorumeilla törmäsin tähän teokseen, se oli luettava jo takakannen perusteella. Yllätyin jopa hiukan, kun se löytyi HelMetistä (tarkempi kirjan tarkastelu paljasti, että kyseessä on Yhdysvaltain suurlähetystön kirjastolle tekemä lahjoitus, kuin siistiä!).

The Absolutely True Diary of a Part-Time Indian kertoo Juniorista, joka on syntynyt vesipäisenä ja on siksi saanut paskaa niskaansa koko elämänsä. Hänen isänsä on alkoholisti (kuten lähes kaikki muutkin reservaatin intiaanit), äitinsä on eksentrinen tapaus ja sisarensa on asunut viimeiset vuodet kellarissa juuri kommunikoimatta kenenkään kanssa. Juniorin opettaja kuitenkin ottaa puheeksi reservaatista lähtemisen Juniorin kanssa, ja niinpä tämä päättää lähteä valkoisten kouluun. Sopeutuminen ei kuitenkaan ole helppoa, varsinkaan, kun lähes kaikki reservaatin intiaanit kohtelevat Junioria petturina.

Kirja on vedet silmiin nostattavan hauska, etenkin jos on jo valmiiksi väsynyt ja valmis vajoamaan teini-ikäisten poikien tasolle. Juniorin kertomus perustuu osittain kirjailijan omiin kokemuksiin reservaatissa kasvamisesta. Kirjaa lukiessani en ollut vielä perhetynyt kirjailijan omiin taustoihin, eikä Sherman Alexie kuulosta stereotyyppiseltä intiaaninimeltä, joten en tiennyt kuinka tosissani kirjan viitsisin ottaa.

Kirjassa käydään läpi monia nuoruuteen liittyviä asioita mielenkiintoisella ja hauskalla tavalla. Kyseessä ei ole taas yksi teiniangstromaani, vaan kirjassa on juju, joka koukuttaa. Juniorin elämä ei ole tosiaankaan ollut helpoimmasta päästä eikä se kirjan kuluessa ainakaan helpotu, mutta hän ei silti katkeroidu, vaikka ajoittain aika pirun vihainen onkin. Myös Juniorin paras ystävä Rowdy on hyvin rakennettu hahmo, ja kiskoo useimpia tyyppejä ihan syystä pataan.

Kirja opettaa kuitenkin jotakin myös ymmärtäväisyydestä ja anteeksiantamisesta. Juniorin isoäiti on ”niitä vanhakantaisia intiaaneja”, jotka on todella hyväksyviä kaikkea erilaisuutta ja erikoisuutta kohtaan. Jos jokaisella teinillä olisi tällainen moraaliesimerkki elämässään, olisi maailma varmasti paljon parempi paikka elää. Myös alkoholin vaaroista varoitellaan, mutta salakavalasti ja saarnaamatta, koska Juniorille alkoholismi on vain osa jokapäiväistä elämää.