Rakastettu johtaja ylpeänä esittää - Paul Fischer

A Kim Jong-Il Production
Atena
Suom. Aura Nurmi
2015
ISBN 978-952-300-146-6
410 s.
☆
Kirjasto

Jokaisella kirjastotädillä täytyy olla jokin arvelluttava mielenkiinnon kohde. Todella useilla kohtaamillani tädeillä tämä on joko natsit tai Neuvostoliitto, usein kuitenkin jokin historian synkkä ajanjakso. Itselläni arvelluttavia mielenkiinnonkohteita on useampiakin, kuten kultit, sarjamurhaajat sekä tämän kertainen aiheemme, Pohjois-Korea. 
Pjonjangin akvaariot oli ensimmäinen Pohjois-Koreaa käsittelevä pakolaiskertomus, jonka luin, mutta se jätti tiedonnälän, jota olen sittemmin pyrkinyt tyydyttämään milloin milläkin vastaantulevalla teoksella. En siis epäröinyt, kun äkkäsin tämän (varsin sievän) tietokirjan Atenan uutuuslistalta. Laitoin teoksen varaukseen vähän silläkin silmällä, että tämä olisi voinut päätyä esimerkiksi toisen asteen lukudiplomiin. Kyseessä on kuitenkin yli nelisataasivuinen järkäle, joka ei ole edes hyvä.

Paul Fischerin kirjoitustyyli on heti alusta saakka ylimielinen. Hän tuntuu naureskelevan Itä-Aasian historiallisille kamaluuksille ja käyttää muutenkin hyvin alentuvia ja pilkansävyisiä ilmauksia kuvaillessaan Koreoiden jaon aikaisia tapahtumia. Lisäksi hänen tapansa kirjoittaa lisähuomioita sulkuihin (kuten itsekin teen, mutta tämä ei olekaan tietokirja :P) tekee teoksesta epäluotettavan tuntuisen. Aloitettuani opinnot ammattikorkeakoulussa olen saanut jo useampaankin otteeseen palautetta siitä, että ujutan tekstiini liian selviä mielipiteitä. En ymmärtänyt mitä vikaa siinä oli ennen kuin nyt. Paul Fischerin mielipiteet tekevät tästä teoksesta jollain tapaa huteran oloisen. Epäilin tovin, että kenties flunssaiset aivoni vain tulkitsevat teosta liikaa, mutta mielipiteellisyys ei vähene loppua kohti. Fischerillä tuntuu olevan myös kaksijakoiset tunteet esimerkiksi Kim Jong-Iliä, Pohjois-Korean edellistä diktaattoria, kohtaan. Toisaalta mies on kammottava ihmishirviö, mutta toisaalta myös elokuvien suurkuluttaja, mikä sitten tekeekin Jong-Ilistä ihan ok tyypin.

Vaikka kirjailija olisikin sanavalinnoillaan tarkoittanut luoda vakaviin tilanteisiin huumoria, kirjassa on silti muitakin huomattavia puutteita, jotka tekevät siitä jos nyt ei sisällöllisesti niin ainakin rakenteellisesti huonon. Fischer sortuu useissa kohdin jaarittelemaan historian tapahtumista tai elokuvakulttuurista pitkiä pätkiä niin, ettei lukijalle selviä koko paasauksen tarkoitus ennen kuin vasta aivan lopussa. Minusta tämä kirja olisi kaivannut kustannustoimittajaa ja rankalla kädellä. Tämmöisenään Rakastettu johtaja ylpeänä esittää on raskas ja kuiva luettava, joka hautaa varsinaisen kertomuksen keskelle epämääräisten faktojen (vai "faktojen"?) merta. Lopusta löytyy suppea lähdeluettelo, josta hyvin ilmenee jo Fischerin itsensäkin tunnustama tosiasia. Fischer ei itse ymmärrä sanaakaan koreaa, joten hän on luottanut teostaan valmistellessaan käännettyihin lähteisiin. Lisäksi - ja tämän Fischer sentään tunnustaa loppusanoissaan - Pohjois- ja Etelä-Korean keskinäisistä väleistä on todella hankalaa saada mitään todistettavaa tietoa, sillä molemmat maat ovat turvautuneet historiansa aikana sellaiseen määrään propagandaa, ettei siitä saa mitään tolkkua.

Kirjan varsinainen sisältö, Shin Sang-okin ja Choi Eun-Heen kaappaus, heidän aikansa Pohjois-Koreassa, heidän välinsä Kim Jong-Ilin kanssa ja lopulta heidän pakonsa takaisin Etelä-Koreaan, hukkuvat vähän kaikkeen muuhun kirjassa esitettyyn sälään. Tiiviimpänä ja tiukemmin asiassa pysyvänä teoksena Rakastettu johtaja ylpeänä esittää olisi varmasti voinut olla mielenkiintoisempikin luettava. Tällaisenaan se tuntuu kuitenkin viimeistelemättömältä käsikirjoitukselta, jota olisi voinut leikellä ja sovitella uudestaan vielä kerran tai kaksi.

Vierashuone - Helen Garner

Spare Room
Atena
Suom. Taina Wallin
2015 (alkup. 2008)
ISBN 978-952-300-111-4
157 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Lainasin tämän kirjan jo jonkin aikaa sitten ja olen hautonut sitä hyllyssäni tovin jos toisenkin. Huomasin kuitenkin, että palautuspäivä oli tullut ja mennyt, olipahan tähän kertynyt vähän varausjonoakin, joten päätin ottaa ja lukaista tämän tähän väliin, tämä kun on melko lyhytkin. Vierashuoneessa minua kutsui niin kansi kuin kirjan lupailema kurjuuskin. Keväisin minut valtaa aina aivan erityisen synkkä mieliala, jota tykkään ruokkia kaikenlaisella karmealla, kuten syöpäkertomuksilla.

Vierashuone kertoo Helenistä, joka ottaa kolmeksi viikoksi vieraakseen suolistosyöpää sairastavan ystävänsä Nicolan. Helen ei arvaakaan, mihin on ryhtymässä, sillä hyvin pian käy selväksi, että vaihtoehtohoito johon Nicola on hakeutunut onkin ihan puppua ja että ystävä tekee kuolemaa. Helen joutuu taistelemaan itsensä kanssa, ettei potkisi vahingossa sairaalta ystävältään jalkoja alta, mutta viha ja suru joita Nicola tuntuu niin kevyesti väistelevän kasaantuvat Helenin harteille, jättäen tämän uupuneeksi ja voimattomaksi.

Vierashuoneessa kuvataan loistavasti tunteita. Nicola ei hyväksy sairautensa edistynyttä vaihetta eikä halua kuullakaan mistään morfiinista, vaikka hänen kipunsa ovat usein halvaannuttavia. Helen saa ihan tosissaan taistella, että saisi Nicolan tapaamaan jonkun oikean, kunnollisen lääkärin. Nicola ei myöskään miellä tarvitsevansa apua, vaikka pitää Heleniä hereillä yötä päivää vaihtamassa lakanoita, kantamassa vettä ja paapomassa itseään. Nicola saattaisi olla lukijastakin ärsyttävä, mutta onneksi ärsytykselle tarjotaan jokin vähän vähemmän syyllisyyttä aiheuttava kohde, nimittäin Nicolan vaihtoehtoishoitoja tarjoavan Theodore-instituutin lääkärit ja hoitajat. Helen näkee hoidoista läpi heti alkuunsa, mutta Nicola on aivan ehdottoman varma, että ne toimivat ja että ensi viikon puoleen väliin mennessä hän on terve kuin pukki.

Kestää melko kauan, ennen kuin Helen todella ratkeaa ja antaa tunteidensa vyöryä. Nämä olivat kenties teoksen voimaannuttavimpia kohtauksia. Luin myöhemmin netistä, että Helen Garner oli ammentanut kirjaa varten omista kokemuksistaan ja antanut päähenkilölle oman nimensä, jotta voisi tämän kautta näyttää kaikki ne rumatkin tunteensa, joita joutui itse käymään läpi hoitaessaan sairasta ystäväänsä. Tunnustan kyllä, ettei minulla olisi hermot kestäneet niinkään kauaa kuin Helenillä, kun Nicola vain maalaa kasvoilleen tekohymyn ja pitelee sitä kilpenä edessään kaikilta negatiivisilta ajatuksilta. Nicola ei myöskään tunnu alkuun laisinkaan arvostavan sitä kaikkea, mitä Helen hänen eteensä tekee, ja se sai minut näkemään punaista. Kuinka ihminen voikin olla niin itsekeskeinen?

Kiinan kadotetut tyttäret - Xinran

Kannen kuva: Eric Lafforgue
Kansi: Emmi Kyytsönen

Message from an Unknown Chinese Mother - Stories of Loss and Love
Atena
2013
ISBN 978-951-796-901-7
304 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale

Xinranin Kiinan kadotetut tyttäret kertoo kymmenen liikuttavaa tarinaa äideistä ja tyttäristä (sekä yhdestä isästä). Vaikka Kiinan yhden lapsen perhepolitiikka on maailmallakin ihan yleisessä tiedossa (ja moni varmaan ajattelee, että se on ihan oikein, onhan kiinalaisia sentään aika monta) eivät sen toteuttamisen seuraamukset tai siihen käytetyt metodit välttämättä tule heti mieleen.

Kertomukset ovat tosia, ja sellainenhan totta kai aina kiihottaa mielikuvitusta ja kiinnostaa, onhan kyseessä kuitenkin aidot kauhutarinat ja elävän elämän draamaa, jollaisella aina mässäillään lehdistössäkin (tuoreimpana esimerkkinä palokunnan viemäristä pelastama vauva). Xinran tuo onnistuneesti esiin monta eri puolta ja monia eri syitä, miksi kiinalaisten äitien on luovuttava tyttäristään. Kauhistuttavimpia olivat kertomukset maaseudulta, jossa tyttövauva ei ole mikään lapsi, ja jossa tyttövauvojen uskotaan tuovan suvulle epäonnea moneksi sukupolveksi eteen päin. Eikä tätä ainakaan auta se, että kun perheeseen syntyy poikalapsi, perhe saa valtiolta tilkun maata (elinehto maaseudulla, jossa ei ole rahaa eikä mahdollisuuksia ostaa ruokaa, vaan elanto tulee pellosta), tyttäret eivät tuo perheeseen sen sijaan mitään. Tyttövauvojen "pakahduttaminen" ei ole maaseudulla mitenkään epätavallista, ja maalaiset epäröivät antaa lapsiaan adoptoitaviksi, sillä he yhä luulevat, että heidän tyttärensä laitetaan ulkomailla pakkotyöhön.

Kirja on suunnattu erityisesti adoptoiduille tyttärille, ja se pyrkii vastaamaan kysymykseen "miksi kiinalainen äitini hylkäsi minut?". Kertomusten lisäksi kirja sisältää kirjeitä adoptiovanhemmilta sekä biologisille äideille että Xinranille itselleen. Kiinan kadotetut tyttäret on varmasti henkilökohtainen ja helpottavakin kirja kaikille niille kiinalaisille tyttärille jotka on adoptoitu (kirjan mukaan ulkomaille on adoptoitu noin 170 000 lasta), sekä näiden äideille, biologisille tai muuten.

Jos jotain huonoa on sanottava, Xinran puhuu kirjassa ehkä vähän turhankin paljon itsestään. Alussa olevat kertomukset hänen valtavista kirjakokoelmistaan ja niistä luopumisesta sekä selitykset kivikokoelmasta ovat turhia, vaikka kivikokoelma ehkä ihan vähän liittyykin yhteen kertomukseen. Toki tällä varmaan yritettiin tuoda kirjaan henkilökohtaisuutta ja todistella sitä, että kirjailijalla todella on omakohtaisia kokemuksia ja validiteettia puhua näistä asioista (mitä kieltämättä on), mutta ehkäpä asiat olisi voinut tuoda esiin jotenkin vähän vähemmän päällekäyvästi. Tästä pikkuseikasta huolimatta kirja oli koskettava ja se valaisi hyvin eri syitä, joista lapsia annetaan pois. Kirja myös valaisi kiinalaisten orpokotien sijaa ja kuntoa, oloja, joissa lapset joutuvat elämään ennen kuin joku heidät adoptoi.

Liitteenä kirjassa on myös Kiinan adoptiolaki sekä Kiinan väestö- ja perhesuunnittelulaki, joihin perehtyminen epäilemättä syventää lukukokemusta vielä jonkin verran. Tietokirjaksi siis harvinaisen mielenkiintoista luettavaa.