Näytetään tekstit, joissa on tunniste Teos & Söderströms. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Teos & Söderströms. Näytä kaikki tekstit

14. toukokuuta 2014

Katso minuun pienehen - Kaj Korkea-aho

Kansi: Anders Carpelan
Se till mig som liten är
Teos
2009
ISBN 978-951-851-251-9
287 s.
☆☆☆
Arvostelukappale

Pidempään blogia seuranneet muistanevat, että pidin Kaj Korkea-ahon Tummempaa tuolla puolen -teoksesta erityisen paljon. Siinä minua viehätti kaikki, suomalainen mystiikka, pimeys, synkkyys, taustalla piilevät teemat. Katso minuun pienehen ei yllä lähellekään Korkea-ahon toisen teoksen asettamaa rimaa. Toisaalta nyt puhutaan esikoisteoksesta, joka - vaikkakin on voittanut jonkin sortin palkinnon jossain kilpailussa (ks. kannen lätkä) - on loppujenlopuksi kuitenkin esikoisteos ja kärsii monista esikoisteosten nikotteluista.

Katso minuun pienehen on erikoinen kirja monessakin mielessä. Se kertoo 23-vuotiaasta Kasperista, joka työskentelee lihavarastolla ja pitää ainoana kaverinaan erikoista tyyppiä jota kutsutaan Pornoksi ja jolla on aina nuuskamälli huulessa. Pornon lisäksi Kasper viettää aikaa tyttöystävänsä, rutkasti nuoremman Linan kanssa. Lina vaikuttaa päällisin puolin ihan tavalliselta tytöltä, mutta kotoa paljastuu salaisuuksia. Linan isä on ihan peruskaveri joka tykkää kalastamisesta ja veneilystä, Linan äiti taasen kiihkouskovainen joka on täysin vakuuttunut siitä, että Kasperia asuttaa jonkin sortin piru. Koko kirja alkaa siitä, kun Linan äidillä vihdoin tippuu viimeinenkin ruuvi ja tämä lukitsee itsensä kylpyhuoneeseen, vain yrittääkseen sitten murhata sinne murtautuneet ambulanssimiehet aviomiehensä partaveitsellä.

Kasperia vaivaavat myös lukuisat lapsuuden traumat, jotka kelluvat pintaan pikku hiljaa kirjan kuluessa. Kasper syöksyy itsekin syvemmälle ja syvemmälle hulluuden syövereihin ja keksii sitten syyttää televisiomaston punaista lamppua ("silmää") kaikesta pahasta mitä elämässä tapahtuu. Mielenkiintoisena ja mukaansatempaavana tarinana alkanut kirja lähtee luisumaan alamäkeen pian keskivaiheen jälkeen ja sitten täytyykin jo pidellä lujasti kiinni, että pysyy menossa mukana. Kasper hyppii ajatuksissaan ja muisteloissaan ajassa ja paikassa, miettii tekemiään pahuuksia ja tapahtuneita onnettomuuksia. Muistot palailevat pätkittäin, mutta tarinan alkuvaiheilla esiintyvät elementit eivät toistu tai eivät ainakaan selity välttämättä missään vaiheessa.

Myönnän tosin, että mielenkiintoni kirjaan hiipui sitä enemmän, mitä absurdimmaksi Kasperin päänsisäinen maailma kävi, joten en edes väitä pysyneeni kärryillä ihan viimemetreille saakka. Lukupiiriläiset olivat kanssani tästä yhtä mieltä siinä, että juoni menee todella sekavaksi loppua kohti. Joku sellaisestakin varmasti tykkää, mutten ole koskaan viihtynyt sellaisten kirjojen parissa joissa sukelletaan syvälle ihmismielen syövereihin niin, että tekstistäkin menee järki.

Mitä pitkäksi venyneeseen hiljaisuuteeni tulee, sanottakoon sen verran, että kirjasto jossa olen töissä, meni nyt remonttiin ja olen joutunut (päässyt) sopeutumaan uuteen työyhteisöön. Siinä on haasteensa tällaiselle ihmiskammoiselle piilointrovertille kuin minä.

31. heinäkuuta 2013

Kodittomien kaupunki - Annika Luther

Kansi: Otto Donner
De hemlösas stad
Teos & Söderströms
2011
ISBN 978-951-851-404-9
235 s.
☆☆
Arvostelukappale

Annika Lutherin Kodittomien kaupunki kertoo 15-vuotiaasta Liljasta, joka päättää vastoin kaikkea järkeä karata kotoaan saatuaan tietää, että hänen tädiksi luulemansa henkilö onkin hänen äitinsä. Lilja nimittäin elää vuotta 2050, jolloin suurin osa maapalloa, Helsinki mukaanlukien, on joutunut veden alle. Hänet on perheineen evakuoitu turvallisten aitojen taakse Jyväskylään, jossa hänellä on lämmin koti ja ruokaa, kaiken kaikkiaan asiat siis oikein hyvin. Hän on kuitenkin myös jääräpäinen ja naiivi, eikä epäile laisinkaan, etteikö pystyisi esimerkiksi pyöräilemään Jyväskylästä Helsinkiin etsimään äitiään, josta hänellä on vain 15 vuotta vanha valokuva, jossa äiti seisoo veljensä ja veljen vaimon kanssa talon edustalla Helsingissä.

Kaiken kaikkiaan Lilja on todella vaikeasti tykästyttävä henkilö. Hän on, kuten sanottu, jääräpäinen, naiivi ja melko röyhkeäkin, sekä perinjuurin itsekäs. Hän ei epäröi hetkeäkään haukkua kaikkia hiukan häntä pyöreämpiä henkilöitä läskeiksi, kuten aluksi vihaamaansa Manjua, josta yhtäkkiä kuin taikaiskusta tuleekin hänen paras ystävänsä. Lilja on myös realistinen hahmo siinä mielessä, ettei hän ole erityisen nätti eikä mitenkään muutenkaan erikoinen, ja hän tosiaan noudattaa uskollisesti hänelle annettuja, vaikkakin ärsyttäviä, luonteenpiirteitä. Kirjassa on paljon tapahtumia, mutta vähän juonta, sekä joitakin melko häiritseviä epäloogisuuksia.

Lutherin kuvaus tulvan valtaamasta Helsingistä oli hurmaava, erityisesti kun hän käytti maamerkkeinä juurikin korkeammalle kohoavia patsaita ja rakennuksia. Kiinalaisten ja intialaisten valtaama Helsinki - tai Halsingih, kuten he sitä kutsuvat - on aivan erilainen, kelluva kaupunki, johon kuuluu esimerkiksi kiinalainen tori, joka koostuu lähinnä veneistä. Hän on ottanut huomioon esimerkiksi jätteenkäsittelyongelmat ja liikkumisvaikeudet, ja tehnyt muutenkin Helsingistä ihan eri näköisen. Siltä osin kirja on siis oikein onnistunut, joskin veden uskomattoman nopea nousu kirjan loppupuolella vaivasi minua. Mistä se kaikki vesi oikein tuli?

Eniten kirjassa ihastuttivat pätkät, jotka oli kuvattu tulvan alle jääneiden ja niistä selviytyneiden eläinten näkökulmasta, esimerkiksi ahvenien. Ne ovat irrallisia tarinasta juu, mutta antavat mukavaa vaihtelua Liljan ainaiseen kitinään, ja tuovat myös perspektiiviä tarinaan. Kaikkia ei tulva haittaa, ei varsinkaan niitä ahvenia.

Jostain syystä Kodittomien kaupunki tökki ja pahasti. En tiedä oliko syy omissa muuttohässäkän aiheuttamissa uupumuksen tunteissani vaiko täpötäyteen ahdetuissa sivuissa, mutta tämän lukemiseen upposi reilusti enemmän aikaa kuin olisin osannut odottaa. Ärsyttävintä tässä olivat ehdottomasti takapajuisina juoppoina kuvatut suomalaiset, jotka eivät tehneet kirjassa muuta kuin ryyppäsivät, haisivat pahalta ja aiheuttivat pahennusta uudisasukkaiden keskuudessa, jotka selvästi olivat kehittyneempiä ja älykkäämpiä kuin sivistysvaltiossa ikänsä asuneet ihmiset, jotka eivät tragedian kohdatessaan osanneet kuin tarttua pulloon.