Teemestarin kirja - Emmi Itäranta

Kansi: Ville Tiihonen

Teos
2012
ISBN 978-951-851-443-8
265 s.
☆☆
Kirjasto

Teemestarin kirjaa on kehuttu joka suunnasta niin kauan kuin jaksan muistaa. En ihan heti muista kenenkään sanoneen tästä koskaan poikkipuolista sanaa, joten odotukset olivat - luonnollisesti - hyvin korkealla. Olen siis äärettömän pahoillani, jos tämä vastarannalta huudeltu mielipiteeni pahoittaa jonkun mielen. Se ei ole tarkoitus. Ymmärrän hyvin miksi joku pitäisi tästä kirjasta, mutta kaikki teokset eivät ole kaikkia varten. 

Kuulun siihen väestönosaan jonka mielenkiinnon herättää ennen kaikkea visuaalisuus, eikä Teemestarin kirjan alkuperäinen ulkoasu todellakaan pistänyt silmään missään vaiheessa. Olen käynyt tämän keskustelun aiemminkin, mutta mielestäni tämän kirjan kansi on mitäänsanomaton ja tylsä, puhumattakaan kahvitahrasta teemestareista kertovan kirjan kannessa. Ostinkin kirjan heti kun huomasin Itärannan kääntäneen sen englanniksi ja englanninkielisessä painoksessa olevan huomattavasti kauniimman kannen.

Teemestarin kirjalla on ihan selkeitä meriittejä ja syyt kilpailuvoittoon ovat sinällään kyllä selkeät. Itärannan käyttämä kieli on todella kaunista, kuvailevaa, jopa maalauksellista. Valitettavasti juuri tämä on se syy miksi minulta kului esimerkiksi Taru Sormusten Herrasta trilogian lukemiseen ensimmäisellä kerralla yhdeksän kuukautta. Liika kuvailu tappaa mielenkiinnon yhtä nopeasti kuin liian vähäinen sellainen. Tässä vaikuttavat epäilemättä muut lukutottumukseni. Luen paljon nuorten fiktiota joka on toiminta- ja dialogipainotteista. Tässä ei ole kumpaakaan juuri nimeksikään. 

Noria on nuori teemestarioppilas, nainen pitkässä linjassa miehiä ja jo siksi hiukan kyseenalainen valinta tehtäväänsä. Noria on kuitenkin vanhempiensa ainokainen, eikä isällä ole siis vaihtoehtoja mikäli mielii jatkaa teemestarien perinnettä. Kirja alkaa siitä kun Norian isä johdattaa tyttärensä paikkaan jota ei ole, vesilähteelle jonka on ehdottomasti pysyttävä salaisuutena (arvaatte kyllä mihin tämä johtaa). 

Kirja etenee hyvin  h i t a a s t i. Noria on tylsä mietiskelijä, joka viettää paljon aikaa joko oman päänsä sisällä tai ystävänsä Sanjan kanssa. Teemestarin kirja keskittyy ekokriisiin jonka ihminen on omalla ahneudellaan aiheuttanut (ymmärrän hyvin, miksi teos viehätti tuomaristoa, jossa Sinisalo istui ~.n) sekä ihmisten elämään. Kirja on melko lyhyt ja aika heti käy selväksi, kuinka Norian käy. Toisaalta kirjaa sävyttää toivottomuus kun vesi loppuu ja sotilaat kiristävät vain otettaan väestöstä, järjestävät julkisia telotuksia ja ovat muutenkin kertakaikkisen inhottavia.

Ehkäpä jos kirjasta olisi leikelty turhaa runoilua ja lisätty tilalle jotakin mielenkiintoisempaa, olisin jaksanut piitata tästä tarinasta enemmän. Noria tuntuu hahmolta, joka elää elämäänsä maailmassa, jossa kaikki olennainen ja jännittävä tapahtuu jossakin muualla. Noria ei myöskään ole itse mitenkään erityisen persoonallinen tai erityinen. Hän on kiltti hissukka, joka tekee niin kuin perinne vaatii eikä yritäkään rikkoa kaavaa ennen kuin on liian myöhäistä. Pelkkä kaunis kieli ei kanna kovin pitkälle, eikä ekokriisikään ole (enää) mikään uusi juttu. Onneksi niin monet muut ovat tykänneet tästä, joten minun ei tarvitse. Mmeh.

Segrfellin unikuningas - Erkki Kauhanen

Kansi: Jussi Kaakinen

Teos
2013
ISBN 978-951-851-496-4
374 s.
☆☆☆
Arvostelukappale

Segrfellin unikuningas tuli ensimmäisenä vastaan töissä, jossa viehätyin ensisijaisesti (yllättäen) kannesta. Kannen suunnittelu on todella nätti ja kuvaa hyvin kirjaa, näin kirjan lukeneena. Unikuningas on Kauhasen esikoisteos ja aloittaa trilogian, joka sijoittuu Segrfellin saarelle. Ensimmäisessä osassa kuningas kuolee ja sitten tilalle pitäisi valita joku uusi, mutta kuka?

Unikuninkaassa on puolensa ja puolensa. Olen niin sanotusti paluumuuttaja fantasian pariin, joten Forgotten Realmsini lukeneena sukelsin tähän kirjaan tietyin ennakko-odotuksin. Osittain petyin, osittain en. Ihan perinteistä miekka & magiaa tämä kirja ei kuitenkaan edusta.

Alku oli minusta todella vahva ja mielenkiintoinen. Tarina rakentui kauniisti ja vaikka yllätyksekseni kirjaa ei avattu päähenkilön (tai ensimmäiselle osalle edes mitenkään tärkeän henkilön) näkökulmasta, se silti imaisi mukaansa ja odotin tulevaa mielenkiinnolla. Mutta sitten taika särkyi, kun paljastui, että Unikuningas on (no kukas muukaan) pahainen maalaispoika ei-yhtään-mistään suvusta eikä yhtään-mistään paikasta. Tunnustan nyt tähän väliin, että aina kun esimerksiksi Star Trekissä tulee jakso, joka sisältää ajan kanssa pelleilyä, menetän mielenkiintoni täysin. Unikuninkaassa ei pelleillä pelkästään ajan, vaan myös ulottuvuuksien, menneiden henkilöllisyyksien ja muiden tekijöiden kanssa. Puhumattakaan siitä valtavasta haamuarmeijasta (terveisiä Tolkienille), joka matkustaa vaivatta ulottuvuudesta ja ajasta toiseen. Halusin tykätä tästä kirjasta, niin kovasti halusinkin, mutta edes takaisin ajassa hyppely eri ihmisten eri inkarnaatioiden välillä on vain liian sekavaa.

Periaatteessa kiinnostaa, mitä kirjasarjan ensimmäisen luvun aloittaneelle Mirenille käy, ja olihan kirjassa paljon muitakin mehukkaita elementtejä, kuten kaksi taistelevaa naissukua, joista kukaan ei tiedä mitään ja jotka manipuloivat miesten hallitsemaa maailmaa varjoista käsin. Tuosta rinnakkaisulottuvuudestakin olisi saanut mielenkiintoisen ja vetävän, jos se olisi kirjoitettu vähän selkeämmäksi. Nyt siitä sai vähän sellaisen kuvan, että kirjailija on kyllästynyt kirjoittamaansa tarinaan jo heti alkuunsa, mutta sen sijaan että olisi aloittanut täysin alusta, onkin keksinyt vain tällaisen kiemuran matkaan. Kyseessä on kuitenkin esikoisteos, joten voi varmaankin hyvällä syyllä olettaa, että kehitystä tapahtuu.

Kuolema Ehtoolehdossa - Minna Lindgren

Kansi: Jenni Saari

Teos
2013
ISBN 978-951-851-505-3
305 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale

Outoja kuolemia, lääkekauppaa, suihkukohtauksia.
Ystäviä, joiden elämää rytmittävät punaviini, raitiovaunut ja hautajaiset.
Paikka, jossa kuolemaakin pahempi kohtalo on joutua dementiaosastolle.
Tällainen on Ehtoolehto, aika tavallinen palvelutalo.

En tiedä mitä tältä kirjalta odotin kun näin tämän Teoksen sivuilla ja pyysin saada arvostelukappaleen. Kuolema Ehtoolehdossa oli jo töissä kulkenut käsieni alta kerran tai kahdesti, nätisti muovitettuna ja Bestseller-tarra kyljessään. Takakansi ei tee oikeutta Lindgrenin kirjalle, ei sitten alkuunkaan. Teoksen sivuillakin tätä kirjaa mainostetaan julmetun hauskaksi, ja onhan se sitä, ainakin ensialkuun, ennen kuin lukija tajuaa, että huumoria oikeastaan lypsetään vain vanhojen naisten hassutuksista ja vähän väsyneestäkin asenteesta elämään. Kun tajuaa lakata nauramasta ja keskittyy siihen mistä kirja oikeasti kertoo, niin tästä saa paljon enemmän irti.

Myönnän käkättäneeni Siirin ja Irman edesottamuksille siinä missä varmasti aika moni muukin, mutta kaikkea huumoria varjostaa kirjassa vanhusten toivo vain päästä jo pois. Kun on elänyt tätä elämää yli 90 vuotta, eikö olisi jo aika saada helpotus? Kirjan päähenkilöä Siiriä ei kuolema enää pelota, ja kun hän yrittää selittää lääkärille miksi aika aikaansa kutakin, hänet tuomitaan masentuneeksi ja hänelle yritetään tuputtaa lääkkeitä "helpottamaan tuota sinun tilaasi". Siiri on oikein sympaattinen vanha nainen, paljon elämässään nähnyt, ja niin on hänen paras ystävänsä ja palvelutalon naapurinsa Irmakin. Heidän ei enää tarvitse miettiä mikä on terveellistä ja mikä ei, sillä molemmat odottavat vain kuolemaa.

Kun Ehtoolehdossa sitten alkaa tapahtua kummia, Siiri ja Irma käyvät tuumasta toimeen ja rupeavat selvittämään ensin kokkipoika Teron kuolemaa ja myöhemmin sitä, miksi Ryhmäkodiksi kutsutulle dementiaosastolle jouduttuaan kukaan ei pääse sieltä pois, ja miksi sinne tuntuu joutuvan yhä enemmän sellaisia, jotka yhtenä hetkenä ovat ihan virkeitä ja toimintakykyisiä, ja sitten yhtäkkiä rappeutuvat aivan silmissä. Lisäksi on palvelutalon täysin saamaton toiminnanjohtaja Sinikka Sundström, osastonjohtaja Virpi Hiukkanen ja hänen miehensä Erkki Hiukkanen, jotka kaikki ovat jotenkin tosi hämäriä tyyppejä.

Kirja herättää monenlaisia ajatuksia koskien vanhustenhoitoa ja lasten suhtautumista vanhempiinsa. Irman tytär esimerkiksi asettaa omistamansa kaksi hevosta oman äitinsä edelle eikä halua edes käydä katsomassa äitiään kun Siiri soittaa ja ihmettelee kuinka Irma on joutunut Ryhmäkotiin, vaikka oli vasta eilen ihan virkeä. Tytär vain sanoo että "onhan äiti jo vanha ja sellaista se on, mutta minulla on kiire, en minä sinne jouda äitiä katsomaan", ja asia on sillä selvä. Eniten kirjassa sattuvat ne kohdat, kun Irmaa ja Siiriä kohdellaan kaltoin, käytetään hyväksi sitä, etteivät he enää ole ihan täydessä terässä. Siirikin alkaa epäillä itseään ja omaa muistiaan, kun käsilaukku vaihtaa mystisesti paikkaa ja pillerirasiakin täyttyy ihan itsestään.

Kuolema Ehtoolehdossa on siinä mielessä tärkeä teos, että se saa ihan oikeasti ajattelemaan asioita. Kuinka itse kohtelen omia vanhempiani sitten, kun on heidän aikansa muuttaa vanhusten vankilaan tai palvelutaloon? Kuinka paljon omasta elämästään on hyvä omistaa vanhemmilleen kun he vielä ovat saatavilla? Kukaan ei elä ikuisesti, se käy tästä kirjasta hyvin selville, ja ihmiset todella harvoin tulevat ajatelleeksi, millaista elämä palvelutalossa ihan oikeasti voisi olla.

Harvemmin kirjaa lukiessa kuvaan onnellisesta lopusta sisältyy päähenkilön kuolema. Siirin seikkailuja lukiessa sitä kuitenkin tulee ajatelleeksi, että tuon naisen suurin toive olisi nukkua pois, ja se tekisi lukijankin onnelliseksi.

Tummempaa tuolla puolen - Kaj Korkea-Aho

Gräset är mörkare på andra sidan
Teos, Schildts & Söderströms
2012
ISBN 978-951-851-482-7
436 s.
☆☆☆☆
Oma

Törmäsin ensimmäistä kertaa tähän kirjaan ollessani tuntitöissä Pointin kirjastossa. Ensimmäisenä katseeni tarttui kansikuvaan ja sen kiiltäviin veriläikkiin, sitten sen mielikuvitukselliseen nimeen ja viimeisenä kirjailijan suomalaiseen sukunimeen. En yleensä tykkää lukea suomalaista kirjallisuutta (olen varmaan joskus aiemminkin siitä sanonut), enkä varsinkaan miesten kirjoittamaa sellaista - eräs Reijo Mäen novellikokoelma haavoitti sieluani ikiajoiksi, enkä varmaan koskaan toivu. Perehdyttyäni vielä kirjan takakanteen oli ihan myyty. Laitoin kirjan varaukseen ja havaitsin olevani listalla suunnilleen 50. tai jossain niillä hujakoilla. Ajattelin kuitenkin, että joutaahan tuota odottaa, muutenkin niin paljon luettavaa.

Sitten meidän piti koulussa vinkata muulle luokalle jotain luettavaa. No, luokkakaveri oli juuri hommannut tämän ja mietti sitten että vinkkaisiko tämän vai Sofi Oksasen uusimman. Oksanen aiheuttaa minulle henkilökohtaisesti allergisia pilkkuja ja hengenahdistusta, joten olin automaattisesti Korkea-ahon puolella. Luokkakaveri sitten päätyi Korkea-ahoon, joten vinkkaustuntia odotellessa. Hänen vinkkauksensa jälkeen olin, jos mahdollista, vielä myydympi. Kaikki kirjassa vaikutti niin täydellisen lupaavalta, mietin josko kyseessä olisi vihdoinkin se oikeasti pelottava kirja, jota olin ikäni etsinyt, joten päätin, että ostaisin sen.

Lainasin äidiltä tarvittavat varat ja ostin kirjan (kiitos muuten Teokselle nopeasta toimutuksesta, ei tätä viikonlopun yli olisi millään malttanut odottaa). Aloin lukemaan tätä keskiviikkona joskus viiden, kuuden pintaan, ja lopetin torstaina suunnilleen puoli kahdeltatoista. Maltoin minä nukkuakin hetken siinä välissä, mutta enemmän tai vähemmän putkeen tuon luin, kuitenkin.

Kirja alkaa siitä, kun Benjamin Fogde herää transsistaan ja tajuaa kihlattunsa kuolleen auto-onnettomuudessa. Benjamin on yksi Gränbyn kylästä kotoisin olevista nuorista miehistä, ja yksi kirjan päähenkilöistä. Muita ovat Loke, auto-onnettomuudessa kuolleen Sofien änkyttävä veli, Simon, uskonsa menettänyt pappi joka edelleen asuu Pohjanmaalla sekä Christoffer, joka tekee kansanrunouden lopputyötään ja painiskelee homoutensa ja omien pohjanmaalaisten sukujuuriensa kanssa. Jokainen henkilöistä on omalla tavallaan rikki ja jollain tavalla aito. Vaikka olen vasta viimevuosina toipunut henkilökohtaisista antipatioistani suomenruotsalaisia ja ruotsalaisuutta kohtaan (kai sitä aikuistumiseksikin kutsutaan), ei hahmojen suomenruotsalaisuus häirinnyt juuri lainkaan. Toki se, että kaikista suomalaisista oli tehty kirjassa sivuhahmoja, tavalla tai toisella ärsyttäviä ja munapäisiä tai muuten vaan vähän vajaita, pisti silmään. Mutta sellaista se on ja siitä on päästävä yli.

Kaikenkaikkiaan Tummempaa tuolla puolen on kirjoitettu hyvin, hyvällä maulla ja mielenkiintoisesti, siinä ei ole liikaa yksityiskohtia muttei myöskään liian vähän. Se kertoo yhden tarinan neljästä todella erilaisesta näkökulmasta ja lähtökohdasta, ja kaikki sen palaset nivoutuvat loppua kohti kokonaisuudeksi, joka ei jätä asioita kysymysmerkeiksi. Kirjassa on myös moraalinen opetus. Sitä Oikeasti Pelottavaa kirjaa jään vielä odottelemaan. Ehkäpä pitäisi antaa Robert Holdstockin Merlinin Metsälle uusi tilaisuus...