Muistan kun sain kotikissa-piirustuskilpailussa kunniamaininnan, taisin olla vanhin kilpailuun osallistunut, piirustustaidotkin toki sen mukaiset. Palkinto oli iso pussillinen lätkäkarkkeja joita inhosin, joku piirustus-maalauskirja ja sitten tämä kyseinen teos. Taisin itse olla silloin juurikin kahdentoista tai niillä hujakoilla, ja koska Robert (kirjan protagonisti) on 12-vuotias, oli häneen äärettömän helppo samaistua. Luin tämän kirjan varmaan kymmenisen kertaa, ja minusta tuntui, etten ikinä kyllästyisi siihen. En kyllä sittä kyllästynytkään, mutta hukkasin sen. Päivänä eräänä sitten muistin taas tämän, ja kun satuin juuri istumaan kirjaston tiskissä, niin teinpä sitten varauksen.
Kirjan lukemisessa oli tietty harras fiilis, koska muistin kuinka paljon se oli nuorempana minulle merkinnyt. En tuolloin vielä kiinnittänyt huomiota kielellisiin epäkohtiin, juonen yksinkertaisuuteen tai mihinkään muuhunkaan, mihin aikuisena on oppinut kiinnittämään huomiota. Tai on opetettu, kuinka vain. Aina toitotetaan että täytyy olla kriittinen, aina täytyy ajatella omilla aivoilla. Pienenä tällaisetkin kirjat tuli luettua fiiliksellä eikä järjen kanssa.
Onnea matkaan, Robinson kertoo tarinan siis 12-vuotiaasta Robertista, jonka äiti on sairastunut syöpään. Poika ei osaa näyttää tunteitaan ja purkaa kaiken pahan olonsa pahantekoon. Hänen äitinsä on naimisissa Michaelin kanssa ja heillä on yhteinen lapsi, Robertin pikkuvelipuoli, jota kutsutaan kirjassa vain Haisuliksi, ja josta Robert ei kertaakaan puhu puolikkaana yhtään minään, vaan aina pikkuveljenään. Robertin isä ei ole kuvioissa, mutta peläten joutuvansa lastenkotiin äitinsä kuoltua, Robert päättää etsiä isänsä käsiinsä. Hänellä on vain ja ainoastaan isänsä nimi ja ammatti. Niinpä hän karkaa kotoa ja lähtee etsimään sirkuksessa työskentelevää isäänsä. Karkuri törmää kaikkeen, mitä Tanskan pimeällä puolella on. Hänet ryöstetään, hän istuu puistonpenkillä pummin kanssa, joka piikittää itseään käsivarteen, majailee hetken erään pojan luona, jonka äiti on päästään sekaisin ja löytää lukuisia sirkuksia.
Kirjassa tutkitaan monia asioita lapsen viattomin silmin, Robert ei tuomitse ketään, mutta pohtii itsekin mihin vetää raja, kun on pakko varastaa toisen pojan päältäajettava ruohonleikkuri tai kun pitäisi kerjätä rahaa jotta saisi ruokaa. Vaikka kirja on lyhyt ja melko ytimekkäin sanankääntein kirjoitettu, se silti kertoo koskettavan tarinan pojasta joka pelkää yli kaiken äitinsä menettämistä ja hylätyksi tulemista. Se on kirja ihmissuhteista, onnellisuudesta, perheestä ja menettämisestä, mutta kirjoitettu tavalla jonka lapsikin ymmärtää. Kyseessä on mieletön, muiden kirjojen massaan hukkunut teos, joka pääsee ehdottomasti - edelleen, aikuisen kriittisten silmien läpi luettuna - minun top kymppiini.
☆☆☆☆☆
14. lokakuuta 2012
10. lokakuuta 2012
Room - Emma Donoghue
First of all the style of the book was unique and original, annoying maybe, but innocent and cute at the same time. Once you got used to Jack making word sandwiches and bending words every which way, it was actually a lot of fun. What made the book so un-horrory was indeed the way it was written. Jack was used to all things Room, and he never minded most of the things happening there. He didn’t think it was the slightest bit odd that food just materialized from Outside to Inside, when according to his Ma there was nothing Outside. He didn’t ever wonder where Old Nick – their captor - must have lived, he just came and went almost every night at nine.
If you step into the character of Jack, you won’t find the 197 creaks of bed the least bit scary, just annoying, something keeping you awake when you really wanted to sleep. If you think of them as an adult might, you’ll find them maybe every bit as disturbing as they were meant to be. In the plot summary it never says where the Room is or who owns it, whether Ma was put there by officials or just someone. It took quite a while before it dawned to me how things actually were, and after that I was just waiting them to get out. And they did, quite quickly too, I might add. Jack turns out to be a very clever and resourceful boy, even if he’s missing his manners and doesn’t understand the concept of inside and outside.
All in all the book gets boring too many times for its size, it’s not at all as captivating as it promises and it indeed is not horror, not psychological or any other kind. Jack does not understand the smallest thing about the world and that made me want to scream more than once. His relatives are stupid as well, his Ma isn’t happy even after their happily ever after and Old Nick just disappears way too easily into the system. There’s lots of things a bit off in the book, and even though some of them can be written off by the world being explored by a five-year-old, there’s still many things that are disturbing enough to affect the reading experience. I did not enjoy this book, but I don’t regret reading it either.
☆☆
28. heinäkuuta 2012
Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille - Ransom Riggs
Eräs työkaverini lykkäsi kirjan käteeni töissä ja sanoi että minun kannattaisi lukea se. En kysellyt juuri miksi, joten en tiennyt yhtään mitä odottaa. Yksi syy siihen miksi en mielelläni lainaa kirjastosta kirjoja vaan ostan ne omaksi ovat nämä vihoviimeiset bestseller- ja muut tarrat, jotka aina peittävät juuri sen kaikkein tärkeimmän osan takakannesta niin, ettei siitä selviä mitään olennaista. Niinpä sukelsin eriskummallisten lasten seuraan silmät ummessa ja perse edellä.
Ehkä juuri epätietoisuuteni kirjan sisällöstä ja tyylistä teki siitä niin hyvän, ja koska yritin arvuutella genreä, tunnistin niitä kirjan sisältä monta. Kirja muuttui peruskaunosta kauhuksi, josta taas kaunoksi ja sitten fantasiaksi ja jälleen kauhuksi ja trilleriksi ja päättyi tyypillisen seikkailuromaanin tavoin, johon voisi hyvin syin jäädä odottelemaan seuraavaa osaa. Omalta osaltaan kirjan mielenkiintoisuutta nostivat myös aidot vintage-kuvat, joita Riggs on onnistunut penkomaan yksityisten keräilijöiden kokoelmista. Jännittävää oli huomata myös, että kuvien sävy muuttui tekstin sävyn myötä. Esimerkiksi pelottavimmissa kohdissa kuvatkin saivat pelottavan lisäsävyn, vaikka jossain muussa kontekstissa ne olisivat saattaneet jopa naurattaa. Asiaa ei ainakaan auta se, että pelkään kuollakseni kauhuelokuvissa ja muissa juuri nimenomaan lapsia. Mikään aikuismörkö ei koskaan ole yhtä kammottava, ja sen todisti tämäkin kirja.
Kirja kertoo Jakobista, jolle isoisä kertoo lapsuudessa satuja taianomaisesta saaresta, jolla hän itse lapsena asui. Kun Jakob kasvaa isommaksi, hän ei enää usko satuihin, ja kertoo sen myös isoisälleen, jota pitää höpsähtäneenä aivan kuten äitinsä ja isänsäkin. Kun isoisä sitten kuolee mitä merkillisimmissä olosuhteissa, lähtee Jakob selvittämään isoisän kertomien satujen todenperäisyyttä. Tarina on polveileva ja mielenkiintoinen, ja olipa se Harry Potterin toisen osan jälkeen ensimmäinen kirja, joka onnistui todella pelottamaan minua niin, etten uskaltanut nukkua varpaat peiton ulkopuolella.
☆☆☆☆
Ehkä juuri epätietoisuuteni kirjan sisällöstä ja tyylistä teki siitä niin hyvän, ja koska yritin arvuutella genreä, tunnistin niitä kirjan sisältä monta. Kirja muuttui peruskaunosta kauhuksi, josta taas kaunoksi ja sitten fantasiaksi ja jälleen kauhuksi ja trilleriksi ja päättyi tyypillisen seikkailuromaanin tavoin, johon voisi hyvin syin jäädä odottelemaan seuraavaa osaa. Omalta osaltaan kirjan mielenkiintoisuutta nostivat myös aidot vintage-kuvat, joita Riggs on onnistunut penkomaan yksityisten keräilijöiden kokoelmista. Jännittävää oli huomata myös, että kuvien sävy muuttui tekstin sävyn myötä. Esimerkiksi pelottavimmissa kohdissa kuvatkin saivat pelottavan lisäsävyn, vaikka jossain muussa kontekstissa ne olisivat saattaneet jopa naurattaa. Asiaa ei ainakaan auta se, että pelkään kuollakseni kauhuelokuvissa ja muissa juuri nimenomaan lapsia. Mikään aikuismörkö ei koskaan ole yhtä kammottava, ja sen todisti tämäkin kirja.
Kirja kertoo Jakobista, jolle isoisä kertoo lapsuudessa satuja taianomaisesta saaresta, jolla hän itse lapsena asui. Kun Jakob kasvaa isommaksi, hän ei enää usko satuihin, ja kertoo sen myös isoisälleen, jota pitää höpsähtäneenä aivan kuten äitinsä ja isänsäkin. Kun isoisä sitten kuolee mitä merkillisimmissä olosuhteissa, lähtee Jakob selvittämään isoisän kertomien satujen todenperäisyyttä. Tarina on polveileva ja mielenkiintoinen, ja olipa se Harry Potterin toisen osan jälkeen ensimmäinen kirja, joka onnistui todella pelottamaan minua niin, etten uskaltanut nukkua varpaat peiton ulkopuolella.
☆☆☆☆
26. heinäkuuta 2012
Valkoinen tiikeri - Aravind Adiga
En yleensä tykkää lukea mitään Intiaa tai hindua koskevaa. En tiedä miksi, mutta Intiassa maana ja hindussa uskontona kaikkine 36 miljoonine jumalineen on jotain ahdistavaa ja tunkkaista. Valkoinen tiikeri on Adigan ensiromaani ja se kertoo tarinan intialaisesta Balramista, joka syntyy Pimeyteen köyhän riksakuskin pojaksi. Kunnianhimo ajaa hänet kuitenkin Delhiin, Valoon, jossa hän saa pestin rikkaan miehen autonkuljettajana.
Kirjan kertoja on tämä kyseinen Balram Halwai, joka kirjoittaa tarinansa Kiinan pääministeri Wen Jiabaolle. Hän on kuullut radiosta että Jiabao on tulossa vierailulle Intiaan ja saa siitä ajatuksensa kirjoittaa pääministerille. Hän ilmoittaa kertovansa totuuden Intiasta ja intialaisesta yksityisyrittäjyydestä, ja niin hän aloittaa tarinansa. Vaikka minulle koulussa opetettiin, ettei tekstiä koskaan saa osoittaa lukijalle (ainakin silloista äidinkielenopettajaani suunnattomasti häiritsi sellainen), toimii Balramin kertomus tällaisena oikein hyvin. Hän osoittaa pääministerille arvostusta tälle kuuluvalla tavalla ja oikaisee samalla Intian hallituksen mielellään jakelemia käsityksiä vapaasta ja itsenäisestä Intiasta. Kirja kertoo syvästi mädänneestä, korruptoituneesta valtiosta, jossa köyhiä sorretaan eivätkä nämä itse edes juuri vastusta.
Erityisen kuvottavia kohtia kirjassa on useita, ja rikkaan länsimaalaisen voi olla hankala käsittää että asiat, joista Balram tarinassaan kertoo, saattavat olla – ja luultavasti ovatkin – tosia. Huolimatta henkilökohtaisesta epämukavuudestani Intiaa ja kaikkea siihen liittyvää kohtaan, kirja oli hyvä, tai ainakin mielenkiintoinen. Kerronta oli siellä täällä ehkä vähän haparoivaa, mutta laitan sen tyylin piikkiin, sillä miten kouluttamaton intialainen mies osaisikaan kirjoittaa täydellisesti, ilman että punainen lanka kertaakaan katkeaa.
Elämä Delhissä korruptoi myös Balramin, joka maalta ensikertaa saapuessaan on viaton ja puhdas. Hän sortuu alkoholiin ja maksullisiin naisiin, ja päätyy lopulta ratkaisemaan olemisensa ongelman mitä rankimmalla tavalla. Hän ei kuitenkaan ole edes lopussa läpeensä paha, ja tämä antaa tarinalle entistä enemmän uskottavuutta.
☆☆☆☆
Kirjan kertoja on tämä kyseinen Balram Halwai, joka kirjoittaa tarinansa Kiinan pääministeri Wen Jiabaolle. Hän on kuullut radiosta että Jiabao on tulossa vierailulle Intiaan ja saa siitä ajatuksensa kirjoittaa pääministerille. Hän ilmoittaa kertovansa totuuden Intiasta ja intialaisesta yksityisyrittäjyydestä, ja niin hän aloittaa tarinansa. Vaikka minulle koulussa opetettiin, ettei tekstiä koskaan saa osoittaa lukijalle (ainakin silloista äidinkielenopettajaani suunnattomasti häiritsi sellainen), toimii Balramin kertomus tällaisena oikein hyvin. Hän osoittaa pääministerille arvostusta tälle kuuluvalla tavalla ja oikaisee samalla Intian hallituksen mielellään jakelemia käsityksiä vapaasta ja itsenäisestä Intiasta. Kirja kertoo syvästi mädänneestä, korruptoituneesta valtiosta, jossa köyhiä sorretaan eivätkä nämä itse edes juuri vastusta.
Erityisen kuvottavia kohtia kirjassa on useita, ja rikkaan länsimaalaisen voi olla hankala käsittää että asiat, joista Balram tarinassaan kertoo, saattavat olla – ja luultavasti ovatkin – tosia. Huolimatta henkilökohtaisesta epämukavuudestani Intiaa ja kaikkea siihen liittyvää kohtaan, kirja oli hyvä, tai ainakin mielenkiintoinen. Kerronta oli siellä täällä ehkä vähän haparoivaa, mutta laitan sen tyylin piikkiin, sillä miten kouluttamaton intialainen mies osaisikaan kirjoittaa täydellisesti, ilman että punainen lanka kertaakaan katkeaa.
Elämä Delhissä korruptoi myös Balramin, joka maalta ensikertaa saapuessaan on viaton ja puhdas. Hän sortuu alkoholiin ja maksullisiin naisiin, ja päätyy lopulta ratkaisemaan olemisensa ongelman mitä rankimmalla tavalla. Hän ei kuitenkaan ole edes lopussa läpeensä paha, ja tämä antaa tarinalle entistä enemmän uskottavuutta.
☆☆☆☆
17. heinäkuuta 2012
Täällä Pohjantähden Alla (Osa 1) - Väinö Linna
Sain juuri luettua Täällä Pohjantähden Alla -trilogian ensimmäisen osan. Niin kouluhomma kuin se olikin, on pakko myöntää että mielelläänhän sitä luki. Minua varoiteltiin etukäteen että kirjaan saattaa olla hankala päästä sisään mutta sen jälkeen se on menoa. Väinö Linnalla on tosiaan aika omintakeinen tapa kirjoittaa ja siihen tottuminen vei aikansa. Siitä ylipäästyäni vei tarina arkipäiväisyydestään huolimatta mennessään. Jussiin ja Almaan on helppo samaistua suomalaisina arkkityyppeinä ja niin heidän myötä- kuin vastoinkäymisensäkin herättävät helposti tunteita. Linnan luomat hahmot ovat värikkäitä ja eläväisiä ja herättävät helposti ärtymystä puolesta ja vastaan.
Vähän reilu neljä ja puolisataa sivua Suomen historiaa ei olisi nuoruusvuosina uponnut ei sitten millään vaikka se olisi miten puettu kaunokirjalliseen viittaan. Toki mahdollisuuksia TPA:nkin lukemiseen oli jo yläasteelta lähtien jokaisen suomen kirjallisuutta käsittelevän kurssin yhteydessä ja mikäs tuota olisi ollut lukiessa, jos sen arvon olisi jo silloin tajunnut. Teininä ei hirveästi kiinnostanut noin asiapitoinen teksti ja pakko myöntää, että Halmeen pitkät, sosialismia käsittelevät puheet eivät enää muutaman kerran jälkeen jaksaneet juuri kiinnostaa. Nämä kohdat tuli hypittyä huolella ylitse, sillä samoja asioitahan Halme vain toisteli. Puolustuksekseni on sanottava, ettei kukaan kirjan henkilöistäkään juuri hänen juttuihinsa huomiota kiinnittänyt.
Tietynlaista taustatietämystä TPA vaatii lukijalta. Esiin tulee ajanmukaisia ilmaisuja jotka liittyvät torpparielämään, politiikkaan, aikalaisten tapakulttuuriin tai johonkin muuhun, nykyään jo hävinneeseen ilmiöön. Vaikka toki asiayhteydestä voi päätellä paljon, ei kaikki siltikään ole itsestään selvää. Se kuitenkin kävi hyvin ilmi, että jokaisen suomalaisen kannattaisi lukea Täällä Pohjantähden Alla, ihan vain saadakseen jonkinlaisen käsityksen siitä millaista elämä 1800-luvun lopun Suomessa on ollut ja miten se sen jälkeen on muuttunut. TPA käsittelee Suomen tapahtumia ja käännöskohtia 1880-luvulta 1950-luvulle (Wikipedian mukaan, kirjan takakannessa sanotaan sen alkavan 20-luvulta). Siitä huokuu suomalaisuus ja suomalainen sielunmaisema, ja siksi se on hyvä keino hakea vähän omiakin, globalisoituneessa nyky-Suomessa hukkuneita juuriaan.
☆☆☆☆
Vähän reilu neljä ja puolisataa sivua Suomen historiaa ei olisi nuoruusvuosina uponnut ei sitten millään vaikka se olisi miten puettu kaunokirjalliseen viittaan. Toki mahdollisuuksia TPA:nkin lukemiseen oli jo yläasteelta lähtien jokaisen suomen kirjallisuutta käsittelevän kurssin yhteydessä ja mikäs tuota olisi ollut lukiessa, jos sen arvon olisi jo silloin tajunnut. Teininä ei hirveästi kiinnostanut noin asiapitoinen teksti ja pakko myöntää, että Halmeen pitkät, sosialismia käsittelevät puheet eivät enää muutaman kerran jälkeen jaksaneet juuri kiinnostaa. Nämä kohdat tuli hypittyä huolella ylitse, sillä samoja asioitahan Halme vain toisteli. Puolustuksekseni on sanottava, ettei kukaan kirjan henkilöistäkään juuri hänen juttuihinsa huomiota kiinnittänyt.
Tietynlaista taustatietämystä TPA vaatii lukijalta. Esiin tulee ajanmukaisia ilmaisuja jotka liittyvät torpparielämään, politiikkaan, aikalaisten tapakulttuuriin tai johonkin muuhun, nykyään jo hävinneeseen ilmiöön. Vaikka toki asiayhteydestä voi päätellä paljon, ei kaikki siltikään ole itsestään selvää. Se kuitenkin kävi hyvin ilmi, että jokaisen suomalaisen kannattaisi lukea Täällä Pohjantähden Alla, ihan vain saadakseen jonkinlaisen käsityksen siitä millaista elämä 1800-luvun lopun Suomessa on ollut ja miten se sen jälkeen on muuttunut. TPA käsittelee Suomen tapahtumia ja käännöskohtia 1880-luvulta 1950-luvulle (Wikipedian mukaan, kirjan takakannessa sanotaan sen alkavan 20-luvulta). Siitä huokuu suomalaisuus ja suomalainen sielunmaisema, ja siksi se on hyvä keino hakea vähän omiakin, globalisoituneessa nyky-Suomessa hukkuneita juuriaan.
☆☆☆☆
26. toukokuuta 2012
Her Fearful Symmetry - Audrey Niffenegger
After I absolutely ruined The Time Traveler's Wife for myself by watching the movie while reading the book, I felt pretty depressed and wasn’t at all sure if I should battle my way through it or just start a new book. As you’ve probably noticed from that teeny tiny “Now Reading” box, I’m always starting new books and rarely finishing them. One thing this blog has done for me is that I’ve actually started to finish books more often, just so I could review them in all honesty.
Anyway, I decided I’d give Her Fearful Symmetry a shot, and I was instantly engulfed by it. As some of you probably know, I spent four and a half months in London some years back and one of my favorite places was the Highgate Cemetery, despite the fact that I only visited it once and took photos with my friend’s camera. I never got the photos for myself as she claimed that the memory card broke. Yeah right. All the same, I could so easily imagine myself in the midst of the events of the book and I just wanted to keep reading, just to find out more. The book contains bits of history of the cemetery, but not so much as to get boring. The depiction of the cemetery is accurate and if you’ve ever visited, you can see the places in your mind’s eye.
The story introduces us to Valentina and Julia, mirror twins, and their mother and aunt, Edie and Elspeth, who are twins as well, although not mirrored. The story is complex and just like The Time Traveler's Wife, it requires concentration to read, or else the story will drop you by the side of the road and keep speeding on ahead without you. There’s also downstairs neighbor Robert, who’s writing a thesis on the history of the cemetery (which is why the bits of history are in the book) and upstairs neighbor Martin, who suffers from OCD. A really bad OCD at that. The girls first arrive in London when their aunt Elspeth dies and leaves them her flat next to the cemetery, on the condition that their parents must never visit it. After some time living in the apartment it becomes apparent to the girls that their aunt is not quite ready to leave her flat just yet.
The story is told from many different perspectives, and the differences in personalities are quite delightful to read. Usually when someone writes a book like this the personalities mix and intertwine with each other, becoming confusing to the reader, but Niffenegger has created such different types that it’s impossible to mix them up with each other. It becomes apparent from the very first sentences who is it that is now in charge of the storytelling. All the characters are in balance with each other as well, and it really feels like Niffenegger isn’t playing favorites. The bits from the perspective of the ghosts are especially interesting, because it’s rarely done, and even rarer is that it’s done so well.
The way Niffenegger writes is fantastic as well. In The Time Traveler's Wife the style is already visible, but in Her Fearful Symmetry it becomes really apparent. The stories compose of enough of supernatural and intrigue to be interesting, but also enough of small moments of reality to be believable. For example there is a scene where Martin’s tooth is pulled out because it’s hurting so much and he can’t smoke afterwards because the suction might remove the scab, and so one of the twins smokes for him, blowing the smoke into his mouth. The feel of the moment is so tangible and easy to get into, that it really brings the whole story closer to the reader.
I loved this book, and it has given me more will to finish The Time Traveler’s Wife as well.
☆☆☆☆☆
Anyway, I decided I’d give Her Fearful Symmetry a shot, and I was instantly engulfed by it. As some of you probably know, I spent four and a half months in London some years back and one of my favorite places was the Highgate Cemetery, despite the fact that I only visited it once and took photos with my friend’s camera. I never got the photos for myself as she claimed that the memory card broke. Yeah right. All the same, I could so easily imagine myself in the midst of the events of the book and I just wanted to keep reading, just to find out more. The book contains bits of history of the cemetery, but not so much as to get boring. The depiction of the cemetery is accurate and if you’ve ever visited, you can see the places in your mind’s eye.
The story introduces us to Valentina and Julia, mirror twins, and their mother and aunt, Edie and Elspeth, who are twins as well, although not mirrored. The story is complex and just like The Time Traveler's Wife, it requires concentration to read, or else the story will drop you by the side of the road and keep speeding on ahead without you. There’s also downstairs neighbor Robert, who’s writing a thesis on the history of the cemetery (which is why the bits of history are in the book) and upstairs neighbor Martin, who suffers from OCD. A really bad OCD at that. The girls first arrive in London when their aunt Elspeth dies and leaves them her flat next to the cemetery, on the condition that their parents must never visit it. After some time living in the apartment it becomes apparent to the girls that their aunt is not quite ready to leave her flat just yet.
The story is told from many different perspectives, and the differences in personalities are quite delightful to read. Usually when someone writes a book like this the personalities mix and intertwine with each other, becoming confusing to the reader, but Niffenegger has created such different types that it’s impossible to mix them up with each other. It becomes apparent from the very first sentences who is it that is now in charge of the storytelling. All the characters are in balance with each other as well, and it really feels like Niffenegger isn’t playing favorites. The bits from the perspective of the ghosts are especially interesting, because it’s rarely done, and even rarer is that it’s done so well.
The way Niffenegger writes is fantastic as well. In The Time Traveler's Wife the style is already visible, but in Her Fearful Symmetry it becomes really apparent. The stories compose of enough of supernatural and intrigue to be interesting, but also enough of small moments of reality to be believable. For example there is a scene where Martin’s tooth is pulled out because it’s hurting so much and he can’t smoke afterwards because the suction might remove the scab, and so one of the twins smokes for him, blowing the smoke into his mouth. The feel of the moment is so tangible and easy to get into, that it really brings the whole story closer to the reader.
I loved this book, and it has given me more will to finish The Time Traveler’s Wife as well.
☆☆☆☆☆
22. toukokuuta 2012
Goodbye Tsugumi - Banana Yoshimoto
Goodbye Tsugumi is written from the point of view of Maria, Tsugumi’s cousin, and it covers the events of their last summer together before Maria moves to Tokyo to go to university there. Thanks to Tsugumi’s imaginative mind the summer is full of happenings and Banana Yoshimoto’s colorful language really paints the seaside very well. You can almost taste the salt at points, and anyone who has ever seen ocean during the night will know what it’s like.
I keep going back to Yoshimoto’s books. They have usually something supernatural right underneath the surface, sometimes more so than other times. Goodbye Tsugumi is actually one of the more realistic books. It is funny in a grim way, especially if you have the kind of sense of humour that is able to deal with black humour. I wouldn’t recommend Goodbye Tsugumi to just anyone, though. It is sometimes difficult and heavy to read, and I had to struggle to finish it. Maria gets a lot of flashbacks and sometimes Tsugumi’s complaining and rudeness just gets plain tiring. Goodbye Tsugumi shouldn’t be taken too lightly. It handles huge topics like life and death, love and loss in an almost poetic way.
It was worth finishing.
☆☆☆
14. toukokuuta 2012
From Dead to Worse - Charlaine Harris
The 8th Sookie Stackhouse novel ‘From Dead to Worse’ continues in the very trustworthy, steady quality of the rest of the series. This is the first book I’ve reviewed simply because it is the latest in the series that I have read. I have to say (outside the subject, really) that writing in this blog is such enormous help to my studies. I’m continuously learning new things like index words and what’s important in a book review, and I find that writing this blog also helps me keep reading. I’d be one silly librarian one day if I never read anything. If there is anyone out there who’s reading this and likes/dislikes the blog, please let me know. Any feedback I get is welcome (trollin’ too, if you find it necessary, maybe the truth will come out of the fool’s mouth).
Anyway, let’s get back on subject! I’ve liked the Stackhouse novels since the very first book. They’re catchy and easy to read, the plotline is simple but complex enough to make it interesting. The sexy vampires, werewolves and shifters obviously don’t make it any worse. Lately though I’ve gotten the feeling that Harris is making Sookie a lot more human in a way. She gets mad even when she knows she has no right to, she’s selfish and doesn’t always think things through. She gets sad and confused and is more realistic in many other ways too. She’s getting easier to relate to, I think, and that’s important in long series like the Stackhouse novels. I actually thought I had all of them when I bought ten, but doing research for this blog post I found out that there’s more on the way. In a way I’m glad that it doesn’t end, but then again I’m afraid what will happen to the series if it gets too long. I’m afraid the books will start to repeat themselves, there’ll be a new man in every book and Sookie will become annoying instead of realistic. I just hope that Harris will know when to quit.
Another interesting thing was to watch the TV-series. TrueBlood is very different from the books, and the changes to the plotlines are very visible from pretty early on. TrueBlood keeps on some characters that Harris has already killed off in the books and kills others that still appear later on in the novels. In a way reading the books and watching the series at the same time brings depth to the characters but at the same time I find it a little bit confusing. I just saw the trailer for the 5th season of TrueBlood and it looks promising indeed. I’ll have to buy them new books as soon as I can afford it, even though reading the books ahead doesn’t offer much consolation. For anyone who hated everything Twilight, I can definitely recommend Sookie Stackhouse novels.
Anyway, let’s get back on subject! I’ve liked the Stackhouse novels since the very first book. They’re catchy and easy to read, the plotline is simple but complex enough to make it interesting. The sexy vampires, werewolves and shifters obviously don’t make it any worse. Lately though I’ve gotten the feeling that Harris is making Sookie a lot more human in a way. She gets mad even when she knows she has no right to, she’s selfish and doesn’t always think things through. She gets sad and confused and is more realistic in many other ways too. She’s getting easier to relate to, I think, and that’s important in long series like the Stackhouse novels. I actually thought I had all of them when I bought ten, but doing research for this blog post I found out that there’s more on the way. In a way I’m glad that it doesn’t end, but then again I’m afraid what will happen to the series if it gets too long. I’m afraid the books will start to repeat themselves, there’ll be a new man in every book and Sookie will become annoying instead of realistic. I just hope that Harris will know when to quit.
Another interesting thing was to watch the TV-series. TrueBlood is very different from the books, and the changes to the plotlines are very visible from pretty early on. TrueBlood keeps on some characters that Harris has already killed off in the books and kills others that still appear later on in the novels. In a way reading the books and watching the series at the same time brings depth to the characters but at the same time I find it a little bit confusing. I just saw the trailer for the 5th season of TrueBlood and it looks promising indeed. I’ll have to buy them new books as soon as I can afford it, even though reading the books ahead doesn’t offer much consolation. For anyone who hated everything Twilight, I can definitely recommend Sookie Stackhouse novels.
☆☆☆☆
25. maaliskuuta 2012
Wicked Lovely - Melissa Marr
“RULE 3: NEVER STARE AT INVISIBLE FAERIES.
Aislinn has always seen faeries. Powerful and dangerous, they walk hidden in the mortal world.
RULE 2: NEVER SPEAK TO INVISIBLE FAERIES.
One of them, a beautiful faery boy named Keenan, is trying to talk to her, asking questions Aislinn is afraid to answer.
RULE 1: DON’T EVER ATTRACT THEIR ATTENTION.
Now it’s too late. Keenan is the Summer King and is determined that Aislinn will become the Summer Queen at any cost. Without her, summer itself will perish...”
Wicked Lovely was first recommended to me by the same person who recommended The Hunger Games books (and that person is going to be my boss for ten weeks, yay! \o/). At first it was difficult to begin (which seems to be the way in most things with me, I’m noticing) reading, but once I got into it, I was swept away. These faeries are no Disney-sort. They are evil and cunning, deceptive and vain. Once they set their sights on something, they will stop at nothing to get it. Too bad for Aislinn that the Summer King has chosen her. Marr describes her faeries much like Terry Pratchett in Lords and Ladies, or Neil Gaiman in his Stardust.
I loved the way Marr writes and describes things and although at points it felt like she was skipping things, taking shortcuts and not explaining some things as well as I would have liked, all in all the book was a whole and pleasant read. At times I could really see the fae with my minds eye, imagine Aislinn’s surroundings and dive into the world Marr describes. I myself am 23, and I could easily see even older people liking this book despite it’s main target audience being a bit younger.
I also loved that it’s not hypocritical like the Twilight saga, trying to make the heroine something more than human, and it does not make Aislinn anything other than she is - a teen who is damn scared and afraid. She is in every aspect very realistic as a character, very human in many ways. It’s easy to identify yourself with her, especially if you’re a teen in turmoil. And Seth’s dropdead gorgeous. <3
☆☆☆☆
Aislinn has always seen faeries. Powerful and dangerous, they walk hidden in the mortal world.
RULE 2: NEVER SPEAK TO INVISIBLE FAERIES.
One of them, a beautiful faery boy named Keenan, is trying to talk to her, asking questions Aislinn is afraid to answer.
RULE 1: DON’T EVER ATTRACT THEIR ATTENTION.
Now it’s too late. Keenan is the Summer King and is determined that Aislinn will become the Summer Queen at any cost. Without her, summer itself will perish...”
Wicked Lovely was first recommended to me by the same person who recommended The Hunger Games books (and that person is going to be my boss for ten weeks, yay! \o/). At first it was difficult to begin (which seems to be the way in most things with me, I’m noticing) reading, but once I got into it, I was swept away. These faeries are no Disney-sort. They are evil and cunning, deceptive and vain. Once they set their sights on something, they will stop at nothing to get it. Too bad for Aislinn that the Summer King has chosen her. Marr describes her faeries much like Terry Pratchett in Lords and Ladies, or Neil Gaiman in his Stardust.
I loved the way Marr writes and describes things and although at points it felt like she was skipping things, taking shortcuts and not explaining some things as well as I would have liked, all in all the book was a whole and pleasant read. At times I could really see the fae with my minds eye, imagine Aislinn’s surroundings and dive into the world Marr describes. I myself am 23, and I could easily see even older people liking this book despite it’s main target audience being a bit younger.
I also loved that it’s not hypocritical like the Twilight saga, trying to make the heroine something more than human, and it does not make Aislinn anything other than she is - a teen who is damn scared and afraid. She is in every aspect very realistic as a character, very human in many ways. It’s easy to identify yourself with her, especially if you’re a teen in turmoil. And Seth’s dropdead gorgeous. <3
☆☆☆☆
4. maaliskuuta 2012
Battle Hymn of the Tiger Mother - Amy Chua
“This is a story about a mother, two daughters, and two dogs. This was supposed to be a story of how Chinese parents are better at raising kids than Western ones. But instead, it’s about a bitter clash of cultures, a fleeting taste of glory, and how I was humbled by a thirteen-year-old.”
As a person with no children and (as of yet) no desire to ever have any, I read Battle Hymn in the most objective way possible. It’s easy to not to take sides when all the people Amy Chua talks about in the book are strangers and you have no personal connection to them. From my point of view her way of raising her children is just one way of doing it, and it’s just as valid as any other. She really describes well why she chose to do the things she did, what was the thinking process behind all those decisions. While reading the book it became more and more obvious to me that Amy Chua’s way of raising her children wasn’t destroying them mentally or traumatizing them in any way. Children are way more flexible than adults give them credit for, and it’s usually the society’s way of treating these kids that makes them think “is this how I should be feeling?” and “am I incorrect to think that what happened to me, in the end, is okay?”
In the last chapters of her book Amy Chua says that there’s supposed to be humor in the book and I have to say I failed to find it. Looking back, thinking about it again, after Amy pointed it out for me, sure, most of the over the top stuff probably was meant as humor. But with the mentality about raising children being what it is, it’s easy to see why the irony would be lost to the reader.
In the end though, Amy Chua was correct to push her children, to believe them capable of doing all the things they accomplished. She never gave up on them and in the process definitely taught them to never give up on themselves, nor their children. I wish my mother would have been at least the tenth as demanding as Chua, and maybe I would have stuck to some of the dozens of hobbies I had. Battle Hymn is a good, entertaining read, and I couldn’t put it down once I started. I found the cultural differences Chua describes interesting and to anyone just figuring out what to do and what not to do in regards of raising kids, Battle Hymn definitely has something to give. It’s not scientific or matter of fact, and I liked it. Chua is honest about the outcomes of her exploits and she lets the reader in on her weaker moments, too.
I wish I’ll have the courage to stick to the plan when the time comes.
☆☆☆☆
As a person with no children and (as of yet) no desire to ever have any, I read Battle Hymn in the most objective way possible. It’s easy to not to take sides when all the people Amy Chua talks about in the book are strangers and you have no personal connection to them. From my point of view her way of raising her children is just one way of doing it, and it’s just as valid as any other. She really describes well why she chose to do the things she did, what was the thinking process behind all those decisions. While reading the book it became more and more obvious to me that Amy Chua’s way of raising her children wasn’t destroying them mentally or traumatizing them in any way. Children are way more flexible than adults give them credit for, and it’s usually the society’s way of treating these kids that makes them think “is this how I should be feeling?” and “am I incorrect to think that what happened to me, in the end, is okay?”
In the last chapters of her book Amy Chua says that there’s supposed to be humor in the book and I have to say I failed to find it. Looking back, thinking about it again, after Amy pointed it out for me, sure, most of the over the top stuff probably was meant as humor. But with the mentality about raising children being what it is, it’s easy to see why the irony would be lost to the reader.
In the end though, Amy Chua was correct to push her children, to believe them capable of doing all the things they accomplished. She never gave up on them and in the process definitely taught them to never give up on themselves, nor their children. I wish my mother would have been at least the tenth as demanding as Chua, and maybe I would have stuck to some of the dozens of hobbies I had. Battle Hymn is a good, entertaining read, and I couldn’t put it down once I started. I found the cultural differences Chua describes interesting and to anyone just figuring out what to do and what not to do in regards of raising kids, Battle Hymn definitely has something to give. It’s not scientific or matter of fact, and I liked it. Chua is honest about the outcomes of her exploits and she lets the reader in on her weaker moments, too.
I wish I’ll have the courage to stick to the plan when the time comes.
☆☆☆☆
23. helmikuuta 2012
Miehet jotka vihaavat naisia - Stieg Larsson
Män som hatar kvinnor
WSOY
2009
ISBN 978-951-0-36749-0
611 s.
☆☆☆☆
Oma
Millennium-trilogian ensimmäinen osa. Sarja on julkaistu postuumisti Larssonin kuoltua sydänkohtaukseen. Wikipedia-sivun mukaan sarjasta piti alunperin tulla kymmenosainen, mutta Larsson ehti kirjoittaa vain kolme.
En alunperin meinannut millään päästä käsiksi tähän kirjaan. Aina hypistellessäni sitä kirjastossa sen kunnioitettava koko sai minut jättämään sen hyllyyn, kerta toisensa jälkeen. Sitten tässä päivänä eräänä anoppi-tulevani lahjoitti tämän ja sarjan kaksi muuta osaa meille, varoitellen karusta kielestä ja rankoista teemoista. Kirjat istuivat hyllyssämme vaikka kuinka kauan ennen kuin mieheni sitten eräänä päivänä kyseli matkalukemista työmatkoilleen ja tyrkkäsin hänen käteensä sarjan ensimmäisen osan. Kielsin häntä kertomasta siitä liikaa, sillä en tosiaan ollut lukenut sitä vielä itse.
Jostain kumman syystä “meinasin ajaa pysäkin ohitse” on tässä perheessä pätevä peruste jonkin kirjan lukemiselle, ja näin kävi myös tämän kirjan kanssa. Mieheni luki kirjan ennätysajassa (vaikka pokkariversiossakin on kunnioitettavat 612 sivua) ja ylisti sen sitten maasta taivaisiin. Ei ole hänen tapaistaan tehdä niin, joten arvatenkin odotukseni tätä kirjaa kohtaan olivat melkoiset aloittaessani sen. Näin hiihtolomalla on hyvää aikaa lukea, ja vaikka kirjoja olisi satamäärin luettavaksi, päätin kiilauttaa Miehet jotka vihaavat naisia jonon kärkeen ja lukea sen alta pois, sillä miehenikin sanoi silmät tuikkien että “sut tuntien sä luet tän yhteen putkeen”. Ja niinhän siinä sitten kävi.
Kirja on paikoittain liiankin yksityiskohtainen ja käy läpi paljon sellaista mikä ei ole ehkä juonen kannalta välttämätöntä. Parissa kohtaa olin haistavinani hiukan product placementia, mutta se oli niin hienovaraista (lähinnä tietokoneen kaikkien specsien luettelemista, joka sattumoisin oli minustakin mielenkiintoista, itseltäni kun löytyy tuo nykyään jo vanhentunut PowerBook), eikä yhtään niin häiritsevää kuin se olisi voinut olla. Loppuratkaisu kirjassa on vähintäänkin yllättävä, ja jännitystä Larsson osasi rakentaa oikein hienosti. Kaikenkaikkiaan kirja oli miellyttävä lukukokemus joka piti minut keittiön pöydän ääressä puoli viiteen saakka aamulla, kun en malttanut laskea sitä käsistäni. En myöskään uskaltanut laskea varpaitani lattiaan, niin paljon kirja minussa aiheutti jännitystä. Nyt kohti seuraavaa osaa, joka on kuulemma paljon ensimmäistä parempi. Saapa nähdä.
WSOY
2009
ISBN 978-951-0-36749-0
611 s.
☆☆☆☆
Oma
Millennium-trilogian ensimmäinen osa. Sarja on julkaistu postuumisti Larssonin kuoltua sydänkohtaukseen. Wikipedia-sivun mukaan sarjasta piti alunperin tulla kymmenosainen, mutta Larsson ehti kirjoittaa vain kolme.
En alunperin meinannut millään päästä käsiksi tähän kirjaan. Aina hypistellessäni sitä kirjastossa sen kunnioitettava koko sai minut jättämään sen hyllyyn, kerta toisensa jälkeen. Sitten tässä päivänä eräänä anoppi-tulevani lahjoitti tämän ja sarjan kaksi muuta osaa meille, varoitellen karusta kielestä ja rankoista teemoista. Kirjat istuivat hyllyssämme vaikka kuinka kauan ennen kuin mieheni sitten eräänä päivänä kyseli matkalukemista työmatkoilleen ja tyrkkäsin hänen käteensä sarjan ensimmäisen osan. Kielsin häntä kertomasta siitä liikaa, sillä en tosiaan ollut lukenut sitä vielä itse.
Jostain kumman syystä “meinasin ajaa pysäkin ohitse” on tässä perheessä pätevä peruste jonkin kirjan lukemiselle, ja näin kävi myös tämän kirjan kanssa. Mieheni luki kirjan ennätysajassa (vaikka pokkariversiossakin on kunnioitettavat 612 sivua) ja ylisti sen sitten maasta taivaisiin. Ei ole hänen tapaistaan tehdä niin, joten arvatenkin odotukseni tätä kirjaa kohtaan olivat melkoiset aloittaessani sen. Näin hiihtolomalla on hyvää aikaa lukea, ja vaikka kirjoja olisi satamäärin luettavaksi, päätin kiilauttaa Miehet jotka vihaavat naisia jonon kärkeen ja lukea sen alta pois, sillä miehenikin sanoi silmät tuikkien että “sut tuntien sä luet tän yhteen putkeen”. Ja niinhän siinä sitten kävi.
Kirja on paikoittain liiankin yksityiskohtainen ja käy läpi paljon sellaista mikä ei ole ehkä juonen kannalta välttämätöntä. Parissa kohtaa olin haistavinani hiukan product placementia, mutta se oli niin hienovaraista (lähinnä tietokoneen kaikkien specsien luettelemista, joka sattumoisin oli minustakin mielenkiintoista, itseltäni kun löytyy tuo nykyään jo vanhentunut PowerBook), eikä yhtään niin häiritsevää kuin se olisi voinut olla. Loppuratkaisu kirjassa on vähintäänkin yllättävä, ja jännitystä Larsson osasi rakentaa oikein hienosti. Kaikenkaikkiaan kirja oli miellyttävä lukukokemus joka piti minut keittiön pöydän ääressä puoli viiteen saakka aamulla, kun en malttanut laskea sitä käsistäni. En myöskään uskaltanut laskea varpaitani lattiaan, niin paljon kirja minussa aiheutti jännitystä. Nyt kohti seuraavaa osaa, joka on kuulemma paljon ensimmäistä parempi. Saapa nähdä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)