19. lokakuuta 2014

Apulanta - kaikki yhdestä pahasta - Ari Väntänen

Kansi: Tex Hänninen & Ville Juurikkala
Like Kustannus
2014
ISBN 978-951-01-1054-3
432 s.
☆☆
Arvostelukappale

Vain elämää alkoi jokunen viikko sitten uudestaan ja tunnustan, että kuulun niihin ihmisiin, jotka itkevät ja nauravat artistien mukana. Toni Wirtasen päivä toi elävästi takaisin kaiken kymmenen vuoden takaa ja päivän aikana soitetut biisit pyöräyttivät helposti takaisin sinne vihaiseen teiniangstiin joka tuntui olevan se pääasiallinen vire silloin. Olin vähän ennen Tonin jakson katsomista kysellyt tätä kirjaa, joten kun mainoksessa luki "tilaa nyt, saat kirjan signeerauksella!", arvatkaa vain harmittiko. No, nyt ei harmita enää. <3

Olin huomattavasti teini-ikää nuorempi kun kuulin Apulantaa ensimmäisen kerran. Innostuin bändin musiikista todella vasta myöhemmin, ajattelevaan ikään ehtineenä (minulle se koitti jonkin verran aikaisemmin kuin monille Koiviksen nuorille, siitä lienee kiittäminen raittiutta). Sukulaistyttöni kuunteli Apulantaa ja oli viiltänyt ranteeseensa kauniin, hauraan ristikon, jota ihailin. En silloin tajunnut mistä siinä oli kyse - enkä oikeastaan tajua vieläkään, muttei sellaisia asioita ole tehty ulkopuolisten tajuttaviksi - mutta Apulannan musiikki miellytti jo silloin korvaa vaikka kuuntelinkin salaa kotona vielä Backstreet Boysia ja luin Zorroja kun kaverit näkivät vain mustaan verhoutuneen, ketjuista ja niiteistä painavan hevarin. Apulanta on ollut elämässäni eräänlainen alavire, bändi jonka pariin palaan silloin, kun kaipaan lisäannosta uhmaa elämään. Olin yläasteella myös loputtoman ihastunut yhteen poikaan joka näytti Tonilta, en tosin tiedä miten se liittyy tähän.

On tosi outoa lukea faktaa fiktiivisistä henkilöistä, siis julkkiksista. Julkkikset tuntuvat tällaisen tavallisesta tallaajasta niin etäisiltä, ettei heillä ole tähän omaan todellisuuteen mitään yhteyttä. Olen myös niitä tyyppejä, jotka eivät lue juorulehtiä, siis oikeasti. En tiennyt Apulannan taustameiningeistä juuri mitään ennen tätä kirjaa, koska jokaisella pitäisi olla oikeus päättää, mitä itsestään julkisuuteen jakaa. En myöskään tykkää siitä, että ulkomusiikilliset seikat vaikuttavat bändistä tai artistista tykkäämiseeni kuten kävi vaikkapa Tarja Turusen kanssa. Oli myös blogistina mielenkiintoista lähteä kokeilemaan täysin tavallisesta valikoimasta poikkeavaa kirjallisuudenlajia. Väntäsen kirja ja tapa kirjoittaa saattavat Tonin ja Sipen alas julkisuuden jalustalta ja paljastavat, että tässä on kaksi ihan tavallista kloppia jotka ovat saaneet kaiken omistamansa kovalla työllä, lahjakkuudella ja ammattitaidolla. Jännää ajatella Apulannan ukkoja ihmisinä.

Kirjasta paljastuu siis kaksi miestä ja joukko basisteja, joilla kaikilla on omanlaisensa asenne elämään. Osan kirjasta muodostavat pätkät haastatteluista, jotka ovat oikeastaan kirjan antoisinta antia. Historiikki tämä aivan ehdottomasti on, sillä bändin historia käydään vaihe vaiheelta läpi aina hittien listasijoituksia ja listallakeikkumisaikoja ja musiikillisia vaikutteita ja tyylejä myöten. Tarkkaa vaihe vaiheelta kuvausta kaipaaville Kaikki yhdestä pahasta on siis oiva paketti Apulantaa. Pakko tunnustaa, etten ole todellakaan mikään musiikin asiantuntija, suurkuluttaja kenties, mutten tosiaankaan tunne musiikkialan jargonia niin, että olisin ymmärtänyt paljoakaan sanastosta. Onneksi sanojen rinnalla kulkee myös bändien nimiä, joista sentään suurin osa oli tuttuja, kiitos nuoruusajan punk-vaiheen. Niiden avulla on mahdollista yhdistellä tiettyjä juttuja ilman sanojakin, musiikki puhukoot puolestaan.

Kirjan ulkoasu on todella hieno ja sopii bändin henkeen. Valokuvat ja lehtileikkeet elävöittävät muuten todella asiapainotteista teosta. Tykkäsin siitä, että bändin jäsenten onnella ja onnettomuuksilla ei retostella sen enempää, vaikka ne on toki mainittu. En esimerkiksi tiennyt sitä, että Toni on naimisissa. Ei liity musiikkiin, ei ole kantautunut korviini. Väntänen on selvästi tehnyt todella suuren taustatyön, perehtynyt asiaansa ja kirjoittaa kuin olisi bändin puolella. Sellaista kirjaa on mukava lukea. Moralisointi on jäänyt kaapin perukoille minne se kuuluukin ja kirjassa puhutaan pelkkää asiaa. Sopii Apulannan henkeen. Oli silti ihan hauskaa lukea myös muusta kuin Apulannan musiikista. Esimerkiksi bändin jäsenten väliset kemiat oli kuvattu niin, että jännitteen kyllä huomasi. Kirjasta selviää myös hyvin, mitä kommunikoinnin puute tekee työyhteisölle, oli se sitten bändi tai joku muu.

Oli kuitenkin aika erikoista lukea sellaisen bändin vaiheita, joka on perustettu jo ennen meikäläisen syntymää, ja joka silti tuntuu, kuin se olisi ollut Se Iso Juttu nuoruudessani (mitä se olikin, mutta se oli sitä jo paljon ennen tämän peikon teini-ikää). Mieletöntä, että Apulanta on edelleen aika iso juttu. Täytyy nyt vain toivoa, että ukot jatkavat samalla meiningillä myös tulevaisuudessa, vaikka aika aikaansa kutakin.

13. lokakuuta 2014

Kirkkaalla liekillä - Venla Saalo

Kansi: Sára Köteleki
Robustos
2012
ISBN 978-952-5758-17-7
240 s.
☆☆
Kirjasto

Kirkkaalla liekillä melkein päätyi opinnäytetyöni kurjuuskirjalistalle, muttei sitten kuitenkaan. Ensin siinä kävi niin, että aika loppui kesken, ja sittemmin olen lainannut tämän uudestaan ja uudestaan, aina vakain aikomuksin mutta joka kerta jokin on vienyt huomioni. Kirkkaalla liekillä on ollut julkaisuvuonnaan Finlandia Junior -ehdokkaana ja vaikka se monien mielestä on kehu, itse en yleensä aikuisten palkitsemista nuortenkirjoista syty. Otetaan nyt esimerkiksi vaikka Valoa valoa valoa, vuoden 2011 voittaja, joka oli minusta aivan käsittämätöntä huttua. Siksi siitä ei taidakaan olla arviota täällä. Miksi Saalon teoksesta sitten on? No...

Kirkkaalla liekillä kertoo Maariasta, joka on menettänyt veljensä ja jäänyt kahdestaan äitinsä kanssa. Kumpikaan ei oikein osaa tai tahdo käsitellä Kalen kuolemaa, eivätkä he pääse edes yksimielisyyteen siitä, oliko kyseessä onnettomuus vai ei. Maaria purkaa omaa sisäistä tuskaansa sekoiluun ystävänsä Kiken kanssa ja eksyy kotoaan karkuun Peten luo kuin pieni orpo kissanpoika. Pete soittaa bassoa bändissä ja on muutenkin aivan järjettömän kuuma, mutta Maariaa melkein kymmenen vuotta vanhempi. Kukaan ei kuitenkaan tiedä, millainen kipinä Maarian sisällä kytee eikä sitä, kuinka paljon hän haluaisi vain päästää tuon kipinän roihahtamaan täyteen liekkiin. Tallinnan matkalla Maaria sattuu kytevän kirkon jäänteiden luo ja tajuaa siinä samassa ratkaisun kaikkiin ongelmiinsa.

Ensimmäisenä kirjassa pistää silmään todella, todella erikoinen kirjoitustyyli. Koko kirja on kuin yhtä pitkänpitkää lausetta ja siinä lienee syy miksi olen aloittanut tämän kirjan useampaan kertaan mutta jättänyt aina kesken. En kerta kaikkiaan pidä näin äärimmäisistä kikkailuista. Valoa on samanlainen kikkailukirja, mutta Saalon teoksessa on sentään enemmän sisältöä. Maarian sisäinen maailma hajoaa palasiksi ja Saalo kuvaa sen hyvin. Jossain vaiheessa jo epäilin, josko Maaria olisi ihan aito skitsofreenikko harhanäkyineen ja sekavine unimaailmoineen, mutta ihan niin ei kuitenkaan taida olla. Pelkäsin hetken, että Kirkkaalla liekillä olisi yksi pitkä lause, jossa ei tulisi minkäänlaista taukoa, mutta tulihan sentään. 

Pidin siitä, että vaikka Maarian päänsisus hajoaa, ihmiset hänen ympärillään jatkavat elämäänsä ja pysyvät normaaleina. Pidin myös siitä, kuinka käsittämättömältä se Maariasta tuntuu. Olen itsekin ollut joskus tilanteessa, jossa pää ei meinaa pysyä enää kasassa ja tiedän, kuin absurdia normaali elämä silloin on. Missään ei tunnu olevan mitään järkeä, kaikkein vähiten omassa olemisessa, ja sen Maariakin käy kirjassa läpi. Nyt jälkikäteen harmittaa, etten lukenut tätä opinnäytetyöhöni, koska sille kirjalistalle tämä olisi ollut onnen omiaan.

11. lokakuuta 2014

Assassin's Apprentice - Robin Hobb

Kansi: Jackie Morris & Stephen Raw
(Salamurhaajan oppipoika, Otava, 1996)
Harper Voyager
2014 (alkup. 1995)
ISBN 978-0-00-756225-1
392 s.
☆☆
Oma

Salamurhaajan oppipoika on suomennettu aikana, jolloin kannet olivat toinen toistaa hirveämpiä. Se on epäilemättä tullut myös minulle vastaan joskus penkoessani Koivukylän kirjaston fantasiahyllyä, mutta jostain syystä mennyt täysin ohi. Ja nyt tuntuu, että kaikki kehuvat Hobbia ja hänen kirjojaan, joten päätin antaa Hobbille mahdollisuuden ja tavoilleni ominaisesti ostin koko trilogian omaan hyllyyn, jotta voisin lukea sitä sitten jos ja kun sattuisi huvittamaan ilman paineita palauttamisesta kenellekään.

Ensimmäinen kirja kertoo Fitzin alkutaipaleesta ja vaiheista, joiden kautta hän muuttuu onnettomasta pikkuisesta pojasta monitaitoiseksi nuoreksi mieheksi. Helppoa hänen elämänsä ei ole, enkä lukijana sitä toivonutkaan, sillä Fitz on sen tyyppinen henkilö, joka selviytyy pahoistakin vastoinkäymisistä. Minusta ei siis ollut laisinkaan traagista, kun Fitzin elämässä puhalsivat paikoittain epäreiluiltakin tuntuneet vastatuulet, koska oli alusta asti selvää, että Fitz oli selviytyjä. Kenties kirjan elämäkertamaisuus teki sen selväksi, ettei Fitz ainakaan missään vaiheessa kuolisi. Ilahduin siitä, että kirjassa oli niin valtavasti koiria ja että Fitz koki juuri koiran läheisimmäksi eläimekseen. Se yllättäen helpotti samaistumista Fitziin melko paljon. Eniten tunteita herättivätkin juuri ne kohdat, joissa Fitzin ja koiran suhdetta kuvattiin.

Rakastuin tämän painoksen kansiin niin, etten voinut vastustaa kirjan kutsua. Kyseessä on kuitenkin englanninkielinen versio enkä voi sanoa yllättyneeni, kun Hobbin kieli osoittautui alkuun melko vaikeaksi ja hidaslukuiseksi. En ole eläissäni lukenut fantasiaa englanniksi, en ainakaan niin paljon, että sanasto olisi mitenkään määrättömän tuttua, joten osasin odottaa ainakin jonkinlaista alkukankeutta jos en mitään muuta. Yllätyksekseni Hobbin käyttämä englanti ei kuitenkaan osoittautunut miksikään ylitsepääsemättömäksi esteeksi, vaan kun onnistuin omistamaan kirjalle useamman perättäisen hetken, suorastaan nautin kirjailijan käyttämästä kielestä ja sen kuvaavuudesta. 

Aivan erityisesti ihastuin siihen, että sen sijaan että hovissa olisi ollut kymmenittäin ja taas kymmenittäin juonittelijoita, Hobb keskittyi kouralliseen henkilöitä, toiset suuremmissa ja toiset pienemmissä rooleissa, joiden luo aika ajoin palattiin. Oli ihana tuntea sellainen "hei, minähän muistan tuon tyypin" -tuulahdus, jota ei kovin usein fantasiakirjoissa tule. Ihanaa on myös se, että Kuuden herttuakunnan perinteessä oleva sääntö jonka mukaan etenkin kuninkaallisen suvun vesoille annetaan kuvaavat nimet jotka sitten määrittävät heidän luonteensa ja jossain määrin kai heidän kohtalonsakin. On huomattavasti helpompi muistaa sellaisia nimiä kuin Shrewd, Regal, Chivalry, Patience ja Verity, kuin nazgûleita ja muita tuulesta temmattuja nimiä jotka on lähes mahdoton lausua, saati muistaa. Hobbin tapa nimetä hahmojaan helpottaa huomattavasti henkilöiden tunnistamista myöhemmin sekä näihin kiintymistä.

Jotkin kohdat jäivät minulta hämäriksi. Luin kirjaa bussissa ja töissä tauoilla, sekä ajoittain myös väsyneenä, jolloin ajatus tuppaa harhailemaan, joten välttämättä syy ei ollut kirjassa. On harmillista, kun silmät liukuvat sivulla, mutta mitään ei tartu mieleen. Kenties joskus vielä voitan kammottavien kirjankansien kauhuni ja luen tämän suomeksikin, mutta siihen saakka taidan nautiskella Hobbin erinomaisesta kielestä ja hahmoista. En yleensä juurikaan tykkää sotakuvauksista tai taisteluista, eikä niitä tässä kirjassa juuri nähdäkään. Minua turhautti välillä, kun oletin Fitzin olevan luonnonlahjakkuus jossakin asiassa, jonka oppiminen veikin häneltä sitten huomattavan kauan. Silti, loppuratkaisu jätti minulle hyvin tyytyväisen olon, vaikka eräille olisi mielestäni voinut käydä huomattavasti huonomminkin.

10. lokakuuta 2014

Vuori - Helena Waris

Otava
2014
ISBN 978-951-1-27934-1
317 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Helena Waris on minulle täysin uusi tuttavuus, joten en tiennyt laisinkaan, mitä tältä kirjalta olisi pitänyt odottaa. Ihastuin sen kanteen (kuulun siihen ihmisjoukkoon jotka pitävät käärmeistä) ja luettelossa olleeseen kuvaukseen, jossa puhuttiin viikinkimytologiasta. Myöhemmin muistelisin lukeneeni jostakin, ettei kirjailija erityisemmin ihastunut luettelon kuvaukseen sillä se paljasti kirjasta jotain olennaista, mutta tämän olen saattanut kuvitellakin. Niin tai noin, viikinkimytologia oli se, mikä tämän kirjan minulle lopulta myi. Se, ja kimppalukutempaus. Vuorta olivat kanssani lukemassa Hyllytonttu, Kirjakaapin kummitus, Oksan hyllyltä, Routakoto ja Todella vaiheessa.

Vuori kertoo Lifistä, 19-vuotiaasta tytöstä, joka on menettänyt vanhempansa lento-onnettomuudessa. Hän työskentelee kaupungin turistinähtävyydessä, katakombeissa. Eräänä päivänä hänen pomonsa mättää hänen käteensä neljä tonnia kassasta ja käskee hankkia varusteita, sillä jotain todella kamalaa on tapahtumassa. Lif ei tietenkään usko pomoaan vaan epäilee tämän menettäneen lopullisesti järkensä. Kun Lifin ottoisä O antaa Lifille samankaltaisen neuvon, Lif päättelee tulleensa itse hulluksi. Kuvioissa on myös hurmaava pörröpäinen rokkari Arri, jonka välittömyys voittaa aran ja epäileväisen Lifin puolelleen. Mutkien kautta Lif päätyy matkaamaan vuorelle, vaikka valtaosaa väestöstä evakuoidaan jokea pitkin.

En tiedä kuvittelinko vain, vai oliko tuossa luettelon tekstissä tosiaan joku spoileri, mutta jokainen joka vähääkään tietää viikinkimytologiasta jotakin, tajuaa kyllä heti kuka vanha mies O kaksine korppeineen on. Viimeistään pelin paljastaa synkän goottirunoilijan hahmon ottanut Loki.

Koitin tänään töissä selittää tätä kirjaa kollegoilleni, mutta jossain meni pieleen, sillä kun rupesin puhumaan vuoren rinteeltä paljastuvasta hotellista (joka sekin esiintyy melko aikaisessa vaiheessa kirjaa ensimmäisen kerran), he rupesivat nauramaan. En alkuunkaan ymmärtänyt heidän reaktiotaan, sillä minusta Waris on kirjoittanut mielettömän seikkailutarinan, jossa kaksi täysin modernisoitunutta nuorta pakotetaan uskomaan vanhoihin tarustoihin, sillä se on heidän ainoa keinonsa pysyä hengissä. Tykkäsin myös viimehetken paljastuksista, koska ehdin jo hetken epäillä täysin erilaista loppua. Siitä ei kuitenkaan sen enempää, jotta jännitys säilyy muillakin loppuun saakka!

Pidin myös kirjan helppolukuisuudesta ja kulkevuudesta. Päiviin jaettu kertomus tekee kirjasta nopeasti etenevän tuntuisen eivätkä sivut muutenkaan tuntuneet turhan raskailta. Luin tämän vähän viimetingassa ehtiäkseni kimppalukutempaukseen, enkä suinkaan nopeimpaan mahdolliseen tahtiin, muttei Wariksen teos silti käynyt missään vaiheessa väsyttämään toisin kuin usein käy lukiessani pitkiä pätkiä putkeen. Vuori on kiehtova kirja etenkin, jos sattuu olemaan norjalaisesta mytologiasta kiinnostunut. Mietinpä vain, kuinka hienon teoksen tästä olisi saanut, jos norjalaisen sijaan olisikin sovellettu suomalaista mytologiaa, hienoa sekin ja paljon tuntemattomampaa!