The Wolf Wilder - Katherine Rundell

Kansi: Dan Burgess

Simon & Schuster
2015
ISBN 978-1-4814-1942-0
231 s.
☆☆☆
Oma

Toisten ihmisten joululahjalistojen selaaminen meinasi koitua turmiokseni jälleen tänäkin vuonna. En kertakaikkiaan pysty vastustamaan kauniita kirjoja, ja viime vuosina kustantamot ovat ryhtyneet oikein tosissaan panostamaan kirjojensa ulkoasuihin. Tämä on armotta johtanut siihen, että peikon hyllyt tursuavat kauniita, kutsuvia, ihania ja kimaltavia kirjoja, eikä tällainen pieni tytöntyllerö millään malta vastustaa niiden kutsua, joten luen tälläkin hetkellä kahdeksaa (8?!) kirjaa päällekkäin. Ei tämmöistä aikaisemmin ole tapahtunut! Kenties lukuinnostuksen palaaminen on moiseen sumaan syypää, mutten kerrassaan osaa rauhoittua vain yhden kirjan ääreen. Kyllä tästäkin vielä parannutaan!

The Wolf Wilderin kansi oli se, mikä minua kutsui, myönnettäköön. Paksu vesiväripaperi, vesivärein toteutettu luminen maisema käärittynä tumman sudenhahmon sisään ja kultaiset kiiltävät kirjaimet, Burgessin luoma kansitaide kerrassaan huokuu tyyliä ja eleganssia jota harvoin tällaisissa hiukan vanhemmille lapsille tarkoitetuissa kirjoissa näkee. Kirja kertoo venäläisestä tytöstä ja tämän äidistä, joiden työtä on villiyttää pentuina emoiltaan varastettuja, ihmisten parissa kasvatettuja susia. Heidän työstään eivät monetkaan pidä, sillä tuloksena on lisääntynyt petokanta alueella, joka on vaikkakin syrjäinen, kuitenkin harvakseltaan asuttu. Kenraali Rakovin mukaan tsaari ei pidä siitä, että hänen maillaan metsästävät sudet, kesyt tai villit, tsaaria eivät yksityiskohdat kiinnosta. Rakov vaatii Feodoraa ja tämän äitiä Marinaa lopettamaan työnsä ja tappamaan kaikki heille tuotavat eläimet. Feo ei tähän tietenkään suostu vaan ryhtyy äitinsä ja erään nuoren sotilaan avulla vastarintaan.

Rundellin kirja maalaa hyisen talvimaiseman, johon kirjailija hahmonsa istuttaa. Tapahtumat sijoittuvat Pietaria ympäröiviin metsiin, keskelle runsaslumista talvea. Feo on kasvanut ulkona susien parissa ja on itsekin miltei puoliksi villi, mutta jotenkin kirjasta jäi välittymättä juurikin tämä villiys. Susia silitellään, suukotellaan ja halaillaan milloin kenenkin toimesta, eivätkä villiytetytkään sudet ole kovin villejä. Niillä jopa ratsastetaan! Feo kasvattaa sudenpentua rinnallaan kuin ihmisvauvaa ja muutoinkin sudet käyttäytyvät valtaosin kuin huonosti kasvatetut koirat. Toivoin, että teos olisi ollut enemmän niin kuin vaikkapa Jack Londonin legendaarinen Erämaan kutsu, jossa suden luonto pääsee todella hyvin esiin.

Ei ole koskaan hyvä rakennella kirjojen suhteen mitään ennakko-oletuksia, vaikka toisinaan niiltä voi olla perin hankalaa välttyä. Tällä kertaa petyin paitsi omien odotusteni romahtamiseen, myös kirjan suurimmaksi osaksi yksinkertaiseen mutta paikoin varsin ihmeellisiin sanavalintoihin. Rundell ymppää teokseen myös väenvängällä mukaan kohtauksia, joiden on tarkoitus herättää tunteita ja aiheuttaa lukijassa reaktioita, mutta näiden kohtausten epärealistisuus ja väkinäisyys paistaa läpi niin, etten ainakaan itse päässyt niihin laisinkaan mukaan. Kokonaisuutena tämä jäi siis hyvistä aikeistaan ja originaalista ideastaan huolimatta vähän pannukakuksi.

The Search for WondLa - Tony DiTerlizzi

Simon & Schuster
2010
ISBN 978-1-4169-8310-1
477 s.
☆☆☆☆
Oma

Bongasin tämän kirjan ensikerran ollessani töissä ja hyllyttäessäni englanninkielisiä lastenkirjoja. En yleensä lämpene lastenkirjoille - en ainakaan enää, kenties olen kasvanut niistä joissain määrin ulos - mutta DiTerlizzin kuvitustyyli on kerrassaan vangitseva. En kuitenkaan lainannut kirjaa, en edes siinä vaiheessa kun huomasin, että se oli käännetty ruotsiksi (niin kuin hyvät kirjat yleensä käännetään, suomeksi sitten joskus paljon myöhemmin). Lopulta tämä kuitenkin pyörähti PeruseProjectin Reganin käsissä ja tulin siihen tulokseen, että kenties olisi aika yrittää antaa lastenfantasialle uusi mahdollisuus.

The Search for WondLa kertoo 12-vuotiaasta tytöstä nimeltä Eva Nine, joka asuu maanalaisessa rakennelmassa hoitajarobotti Muthrin kanssa. Muthrin tehtävä on ruokkia Eva ja kasvattaa tätä kohtaamaan ulkomaailma. Evan uteliaisuus on kuitenkin kasvanut vuosien mittaan eivätkä pelkät holoprojektiot ulkomaailmasta riitä, vaan tyttö haluaisi ihan tosissaan kömpiä ulos kodistaan ja kohdata muun maailman. Hän kaipaa myös seurakseen jotakuta toista ihmistä, vaikka Muthr on kerta toisensa jälkeen kertonut hänen olevan ainoa kaltaisensa ja siksi niin kallisarvoinen. Evan pakosuunnitelma lentää ikkunasta ulos kun heidän kotiinsa tunkeudutaan ja Muthr pakottaa Evan pakenemaan ilmanvaihtokanavan kautta. Maailma, joka Evaa ulkona tervehtii, ei todellakaan ole kaikkein ystävällisimmästä päästä ja Evan selviytymistaidot joutuvat todelliselle koetukselle.

Tämä kirja edustaa fantasiakirjojen perinteitä oikein tosissaan. Ryöstäjä ajaa Evan liikkeelle, hän kohtaa uusia ystäviä, joutuu näiden kera vaaroihin, selviytyy niistä nokkeluutensa ja yllättävien liittolaisten avulla, saavuttaa ja menettää, matkustaa maan halki ja lopulta saapuu määränpäähänsä, vaikkei tiedä laisinkaan, mikä perillä odottaa. Joku voisi puhua kliseistä, mutta itse päätän puhua perinteistä, koska kirja tuntui kaavansa ansiosta varsin kotoisalta. WondLaa on turvallista lukea kun suunnilleen osaa arvata, mihin tarina seuraavaksi kulkee. DiTerlizzin luoma maailma on niin täynnä yllätyksiä ja ihmeellisyyksiä, että mikäli peruskaavaa olisi tässä lähdetty muuttamaan isommallakin kädellä, lopputulos olisi epäilemättä ollut enemmän tai vähemmän kaoottinen.

Pidin erityisesti siitä, että Eva - ihan niin kuin lukijakin - on täysin vieras ulkona kohtaamilleen asioille. Hän ei ymmärrä eteensä tulevia otuksia sen paremmin kuin upouutena sarjaan tutustuva lukijakaan, ja antaa siten hyvin tilaa ihmettelylle ja asioiden selittämiselle. Kyseessä on kuitenkin melkoinen tiiliskivi, ja vaikka tekstiä on suhteessa kenties vähänlaisesti, pelkäsin, että kirja saattaisi olla minulle liikaa. DiTerlizzi ei kuitenkaan sorru selittelemään sivukaupalla asioita, vaan kuljettaa tarinaa eteenpäin melko haipakkaa vauhtia. Välillä pientä hengähdystaukoa suovat myös aukeaman kokoiset kuvitukset, jotka avaavat osaltaan erilaisia otuksia (kovin paljon maapallolla elävää pieneliöstöä muistuttavia) ja avittavat eläytymisessä. Kirja jää vielä sellaiseen kohtaan, että seuraavaan kirjaan tekisi mieli käydä hetimmiten käsiksi.

To All the Boys I've Loved Before - Jenny Han

Simon & Schuster
2014
ISBN 978-1-4424-2670-2
355 s.
☆☆☆☆
Oma

Nyt se on testattu; Jenny Han on täydellistä luettavaa lukujumiselle. Tarpeeksi kevyttä, tarpeeksi koukuttavaa, tarpeeksi tunteellista, mutta hyvällä, ei liian raskaalla tavalla. Suosittelen, jos lukemisen kanssa takkuaa!

Törmäsin Jenny Haniin ensimmäistä kertaa lukiessani rakkausnovellikokoelmaa, jonka kirjoittamiseen myös esimerkiksi Rainbow Rowell on osallistunut. Kyseinen novellikokoelma sijoittuu jouluun ja talveen, mutta talvi ehti loppua kesken viimeksi ennen kuin sain kirjan luettua. Silti, Jenny Han oli yksi novellisteista, jonka töitä halusin ehdottomasti lukea lisää. Tilasinkin tämän kirjasarjan toisen osan vahingossa ensiksi, joten sarjan aloitus viivästyi. Nyt kuitenkin luin tämän.

Jenny Hanin kirjoja on kehuttu esimerkiksi niissä kuvatuista perhesuhteista ja niiden kevyestä, iloisesta tunnelmasta. Näin kyllä onkin. Han on todella hyvä rakentamaan ilmapiiriä ja tunnelmaa, mikä tekikin tästä kirjasta yhden parhaimmista nuortenkirjoista mitä olen toviin lukenut. Olin jatkuvasti niin tarinan lumoissa kirjaa lukiessani, etten edes hämääntynyt kikatellessani ääneen julkisissa liikennevälineissä. Aiheuttipa eräs kirjan loppupuolella sattunut tapahtuma ihastuneen huudahduksenkin, joka sai isännän säpsähtämään irti omista puuhistaan. Mitä taas tulee perhesuhteisiin, niistä en osaa juuri mitään sanoa. Tämä kirja keskittyy hyvin tiiviisti sisarussuhteiden ympärille ja ainoana lapsena en niistä osaa sanoa juuta tai jaata. Silti jopa tällainen ainokainen saa tästä kirjasta kyllä varsin pehmoisen kuvan kolmen tyttären muodostamasta sisarusparvesta.

Kirja kertoo siis Lara Jeanista, joka on ollut rakastunut elämänsä aikana viisi kertaa. Jokaiselle pojalle hän on kirjoittanut huolella rakkauskirjeen, joka on samalla ollut jäähyväinen. Hän on pakannut kirjeet kirjekuoriin, laittanut niihin nimet ja osoitteet päälle ja piilottanut ne sitten äidiltään saamaansa hatturasiaan. Hän ei ole koskaan tullut ajatelleeksikaan, että joku voisi joskus vahingossa lähettää ne, mutta kun niin käy, Lara Jeanin elämä menee täysin sekaisin. Yksi kirjeiden vastaanottajista on nimittäin Lara Jeanin isosiskon poikaystävä, toinen taas koulun kuningattaren ex-poikaystävä.

Pidin siitä, ettei Han ole kirjoittanut tai edes pyrkinyt kirjoittamaan hahmojaan täydellisiksi. Kaikilla on omat vikansa, osa niistä melko suuriakin, mutta kirjassa nousee isoon osaan toisten hyväksyminen, ymmärtäminen ja anteeksi antaminen. Kirjassa ei selitellä hirveästi miksi joku tekee niin kuin tekee, vaan lukijan pääteltäväksi jää aika paljon. Itse pidin tästä, sillä tosi usein varsinkin amerikkalaisessa kirjallisuudessa väännetään rautalangasta sellaisiakin asioita, jotka ovat oikeastaan itsestäänselvyyksiä. Ehkä joku tykkää siitä, että asiat esitetään valmiiksi paloiteltuina ja selkeässä järjestyksessä, mutta itse tylsistyn herkästi sellaisten kirjojen parissa.

Jotakin tämän kirjan koukuttavuudesta sanonee myös se, että minun oli vielä yhdentoista jälkeen noustava sängystä ja haettava se toinen osa heti luettavakseni.

Winger - Andrew Smith

Kansi: Lucy Ruth Cummins

Simon & Schuster
2013
ISBN 978-1-4424-4492-8
438 s.
☆☆☆☆
Oma

En olisi varmasti koskaan tarttunut tähän kirjaan ilman jessethereaderin Youtube-kanavaa. Winger ei ole millään muotoa kirja, joka yleensä kiinnostaisi minua. Kannessa on poika, jonka naama on pahasti auki ja kirjaa koristavat (maallikon silmään) jalkapallofontit. Etukansi ei kuitenkaan kerro ihan koko tarinaa. Lopultakin olen iloinen, etten antanut ennakkoluulojen tulla tielle ja että oikeasti luin tämän. Winger ei ole välttämättä parhaista parhain kirja, mutta se on hauska ja sydäntäriipivä. Wingerissä on paljon kuvia (Winger itse piirtää sarjakuvia ja niitä nähdään kirjassa jonkin verran) eikä kirjassa pelätä leikkiä fonteilla. Kaikenkaikkiaan kirja on kuitenkin miellyttävä visuaalinen kokemus.

Winger sijoittuu Pine Mountain -nimiseen sisäoppilaitokseen jossakin päin Yhdysvaltoja. Winger eli Ryan Dean West on kirjan päähenkilö, vuosiluokallaan ainoa 14-vuotias, kun kaikki hänen ympärillään ovat 16-vuotiaita, hän pelaa rygbyä numerolla 11 ja on pohjattoman rakastunut parhaaseen ystäväänsä Annieen. Hän jää kiinni yrittäessään hakkeroida varastamaansa puhelinta niin, että voisi soittaa jäljittämättömän puhelun Annielle, ja hänet sijoitetaan tiukemmilla säännöillä varustettuun Opportunity Halliin, tai tuttavallisemmin O-Halliin. Hän saa huonekaverikseen Chasin, pojan rugbyjoukkueestaan, jota kaikki tuntuvat vihaavan.

Winger on harhaanjohtava kirja. Se ei kulje laisinkaan niin kuin lukija olettaisi (siis niinkin paljon lukeva lukija kuin meikäläinen, joskin mitä enemmän lukee, sitä enemmän olettaa asioita, ehkei pitäisi), vaan ottaa äkkikäänteen aina toiseen suuntaan. Toisaalta tälläinen pitää kirjan yllätyksellisenä eikä se muutu tylsäksi. Winger jää päähenkilönä aika ohueksi, hänen perheestään ei juuri puhuta eikä myöskään hänen taustoistaan. Mielenkiintoisemmiksi sen sijaan muodostuvat Annie ja Wingerin uusi paras ystävä Joey, joka on julkihomo. Vaikka Winger on todella itsekeskeinen hormonihirviö joka on kaiken lisäksi varustettu todella heikolla itsetunnolla, hänestä on kuitenkin sanottava sen verran, että hän ei karta Joeytä kuten monet muut koulun oppilaista, erityisesti pojista. Hän antaa Joeyn olla sellainen kuin tämä on sen kummemmin asiaa kyseenalaistamatta.

En voi sanoa tästä kirjasta juuri mitään pilaamatta lukukokemusta niille teistä, jotka tämän kenties haluavat lukea. Winger on täynnä huumoria (hyvää ja huonoa sellaista), piinaavia hetkiä kun kuvittelee, että tapahtuu yhtä mutta sitten tapahtuukin jotain aivan toista, sekä surua ja sydänsärkyä. En tiedä miten tästä kirjasta voi oikein toipua. Winger on paikoittain ärsyttävä, mutta lopulta todella yllättävä kirja. Jos uskoo pystyvänsä sietämään 14-vuotiaan pojan sielunmaailmaa ja jatkuvaa itsensä mollaamista, Winger on todella hyvä kertomus ystävyydestä, rakkaudesta ja periamerikkalaisesta homofobiasta. Sydämeni itkee verta vieläkin.

Still Alice - Lisa Genova

(Edelleen Alice, WSOY, 2010)
Simon & Schuster
2007
ISBN 978-1-84983-842-9
387 s.
☆☆☆☆
Oma

Muistisairaiden kanssa edellisessä elämässään työskennellyt kollegani suositteli tätä kirjaa eräälle rouvalle töissä ja satuin salakuuntelemaan juuri oikealla hetkellä niin, että päätin itsekin lukea tämän. Selailin kirjaa töissä ja silmään pistivät kohdat, joissa Alice testaa omaa muistiaan viiden hyvin yksinkertaisen kysymyksen avulla. Näissä kysymyksissä on jotakin niin perustavanlaatuista ja surullista, että mietin oikeasti melko pitkään, lukisinko tätä kirjaa laisinkaan. Julianne Moore kuitenkin voitti elokuvan pääosasta Oscarin ja haluaisin nähdä leffan, jos en muuten niin muistisairautta paremmin ymmärtääkseni, joten pakkohan kirjaimmeisen on lukea alkuperäinen teos ennen elokuvaa! Näinpä siis tilasin kirjan kotiin ja nyt se on sitten (raskain sydämin) luettu. Ehdotin kimppalukua tästä myös Tarinoiden syvyydet -blogin Nina Marille, hänen kirjoitustaan odotellessa!

Vaikean tästä kirjasta tekee ennen kaikkea muistisairauksien yleisyys, se todennäköisyys jolla itsekin jossain vaiheessa elää kuten Alice. Sellaista todennäköisyyttä on vaikeaa kohdata ja jouduin moneen otteeseen laskemaan kirjan käsistäni ihan vain hengittääkseni. Kuljin Alicen mukana muistitesteissä ja yritin parhaani, vain huomatakseni kauhukseni etten itsekään muistanut John Blackin osoitetta enää seuraavalla sivulla. Koko tämän kirjan lukeminen oli tuskallinen kokemus, sillä toisin kuin nuorten syöpäkertomuksissa, tässä teoksessa ei ole ripaustakaan toivoa. Jo alkusanoista saakka on selvää, miten kirjassa käy, eikä lukijalla ole muita mahdollisuuksia kuin laskea kirja käsistään tai lukea, kuinka lopputulokseen päädytään. Edelleen Alice on surullinen, epätoivon kirjoma kirja, joka näyttää hyvin selvästi muistisairauden kulun.

Alice Howland on 50-vuotias Harvardin yliopiston kielitieteiden professori, jolla on täydellinen mies, ura ja kolme lasta, joista kaikkien kanssa hän ei aina tule toimeen, mutta joita hän rakastaa yhtä kaikki. Hän on kiireinen nainen, jonka elämään kuuluu kaikkea, mitä uranaisen elämään voi olettaakin kuuluvan, kiirettä, väsymystä ja stressiä. Niinpä hän ei ole minälläsäkään siitä, että toisinaan unohtelee asioita, sillä unohteleehan hänen miehensäkin John, ja sellainen kuuluu osana elämään. Kun Alice sitten eksyy vain parin korttelin päässä kotoaan, paikassa jossa on käynyt päivittäin viimeisten 25 vuoden ajan, hän päättää etsiytyä neurologin juttusille. Ennen kuin Alice tajuaakaan, hänellä on diagnosoitu varhaisiän Alzheimerin tauti. Elämä muuttuu, eikä Alice arvaakaan kuinka paljon.

Alicen läheisten reaktioiden lukeminen on sydäntä särkevää, mutta vielä niitäkin surullisempaa on tapa, jolla pidemmälle sairautensa kanssa edennyttä Alicea kohdellaan. Hänestä puhutaan kuin hän ei olisi läsnä laisinkaan, kuin hän ei enää ymmärtäisi mistään mitään. Hänet kuitataan pois luvusta paljon ennen kuin hän oikeasti alkaa menettämään ymmärtämystään asioista. Alicen itseään varten luoma suunnitelmakaan ei mene ihan niin kuin sen pitäisi, eikä lopussa voi kuin miettiä olisiko sittenkin ollut parempi, mikäli hän olisi onnistunut siinä vai onko hänen elämällään kenties edelleen arvoa, huolimatta siitä, ettei hän enää juuri ymmärrä ympäristöään? Edelleen Alice herättää ainakin ajatuksia, ellei mitään muuta.

The Retribution of Mara Dyer - Michelle Hodkin

Simon & Schuster
2014
ISBN 978-1-4424-8423-8
472 s.
☆☆☆☆
Oma
The Unbecoming of Mara Dyer
The Evolution of Mara Dyer

Mara Dyer trilogian kolmannessa ja viimeisessä osassa päästään sarjan päätösosille tyypilliseen tapaan vihdoinkin asiaan. Sarjan ensimmäinen osa oli sekava, enkä saanut juuri kiinni siitä, mistä tämän sarjan oli oikein tarkoitus kertoa. Se oli tosin tarpeeksi kammottava, että halusin lukea loputkin osat, sillä oikeasti pelottavia kirjoja on todella vähän. Selvästi eniten pelkoa minussa herättää nimenomaan mielisairaudet, ja aivan erityisesti sivupersoonahäiriö (tästä hyvänä esimerkkinä Reginan laulu, joka kauhistuttaa minua vieläkin, vaikka luin sen reilu kymmenen vuotta sitten). Sarja kuitenkin tulee niin sanotusti järkiinsä matkan varrella ja muuttuu osa osalta vähemmän pelottavaksi. Tämä viimeinen osa kerää kaikki langat yhteen nippuun ja tekee sen varsin tyydyttävästi, mutta mitään ensimmäisen osan pelottavuudesta ei kylläkään ole enää jäljellä.

Mara herää - jälleen - sairaalasta tietämättä laisinkaan missä on tai mitä päivää eletään. Hiljalleen hänen mieleensä alkaa tulvia muistoja edellisen kirjan lopusta, jossa hän kohtasi vainoajansa ja joutui eroon rakastetustaan. Yllättävä taho auttaa Maraa pakenemaan tutkimushuoneesta, johon tämä on lukittuna. Käy ilmi, että Mara ystävineen on joutunut vangeiksi tutkimuslaitokseen, mutta totuus ei ole kokonaisuudessaan siinä. Maran on löydettävä paitsi totuus itsestään ja ystävistään, myös Noah, jonka tohtori Kells vakuuttaa kuolleen, mutta jonka Mara tiukasti uskoo olevan edelleen elossa.

Kolmas osa on enemmän ihan tavallinen dekkari kuin mitään muuta. Tässä on todella paljon scifi-elementtejä mitä tulee geenititeteeseen, sekä yliluonnollisia elementtejä mitä taas tulee Maran ja kumppaneiden kykyihin. Kolmas osa tarjoaa vihdoin kaikki ne vastaukset (ja kirjan todellisen tarkoituksen, joka on ollut enemmän tai vähemmän hukassa ensimmäisesta osasta lähtien) joita on kaivattu, mutta myös yllättävän lopun. Totta puhuakseni pidin tästä kirjasta näistä kolmesta kaikkein eniten, vaikka olin melko varma, että koko homma lässähtäisi kokoon. Mikäli kirjojen pelottavuus olisi ollut ainoa syy näiden lukemiseen, niin olisikin saattanut käydä, mutta onneksi muitakin syitä ilmeni matkalla.

Noahin ja Maran välinen romanssi jätti minut vähän kylmäksi. Noah ei ensinnäkään ollut sellainen miespääosa, jolle olisin ylipäätään voinut lämmetä - en tykkää murjottavista teinipojista - mutta muutenkin näiden kahden välinen suhde oli jotenkin.. outo. Lisäksi kirjassa häiritsi Maran tapa ensin miettiä jokin asia ja sitten sanoa se sama asia ääneen. Ihan kiva tehokeino sinällään, mutta jotenkin tässä osassa pisti erityisesti silmään. Tässä häiritsi vähän myös se, että niin kovin realistisesti kaikkiin asioihin suhtautuneet teinit, näiden sisarukset ja vanhemmat eivät yhtäkkiä enää suhtautuneetkaan niin realistisesti, vaan jotkut tuntuivat hyväksyvän kaiken lähes suoralta kädeltä. Puutteitakin sarjassa siis on, mutta toisaalta sarjan idea on niin omaperäinen ja hyvin laadittu, että se ansaitsee pisteet kotiin jo pelkästään sillä perusteella.

The Evolution of Mara Dyer - Michelle Hodkin

Simon & Schuster
2012
ISBN 978-1-4424-2179-0
527 s. 
☆☆☆☆
Oma
The Unbecoming of Mara Dyer

Kyseessä on trilogian toinen osa, joten arvostelu saattaa sisältää tai saattaa olla sisältämättä spoilereita! Omalla vastuulla tästä eteen päin!

Mara Dyerin evoluutio jatkuu melko suoraan siitä, mihin edellinen kirja jäi. Mara herää - jälleen kerran - sairaalasta vailla havaintoa siitä, missä on, miksi ja mitä päivää eletään. Edellisen kirjan lopussahan Mara marssii siis poliisiasemalle ilmoittautuakseen poliisille, mutta törmääkin entiseen poikaystäväänsä, jonka pitäisi kaiken järjen mukaan olla kuollut. Tämä kohtaaminen johtaa episodiin, joka vie Maran potilaaksi P-osastolle. Onneksi Mara ei kuitenkaan ole tullut sairaalaan jäädäkseen, mutta joutuu kuitenkin osallistumaan terapiaan Horizons-nimisessä nuorten mielenterveysprojektissa. Välttyäkseen suljetulle joutumiselta, Mara päättää pitää pakkansa koossa ja peittelee parhaansa mukaan harhojaan ja Juden ahdisteluja läheisiltään - tai siis kaikilta muilta paitsi Noahilta.

Kuten ensimmäisen kirjan kommenttiosiossa selvisi, sarjan pitäisi parantua loppua kohti, ja niin tässä kyllä käykin. The Evolution of Mara Dyer on aivan yhtä karmiva kuin ensimmäinenkin osa, mutta järkevämpi, loogisempi ja paremmin rakennettu kaikin puolin. Maran kasvava epätoivo kun kukaan ei usko mitään, mitä hän sanoo, on riipaisevaa luettavaa, erityisesti, kun alkaa käymään melko selväksi, ettei kaikki Marankaan harhaksi kuvittelema todellakaan ole harhaa. Hodkin onnistuu pitämään jännitystä yllä loppuun saakka, ja vaikka viimeisillä sivuilla juttu meneekin (mielestäni) hiukan överiksi, tältä sarjalta voi oikeastaan odottaa mitä vain. Kaikkein siisteintä tässä sarjassa lienee se, ettei tässä nimetä suoraan mitään yliluonnollisia olentoja tai ilmiöitä, asiat vain tapahtuvat ja ihmiset reagoivat tapansa mukaan melko huonosti kaikkeen, mitä eivät ymmärrä.

Hodkin kirjoittaa yllättävän realistisesti ihmisten tunteista ja mielenmaisemista. Mietinkin yhdessä välissä, että noinkohan Mara pystyy enää koskaan palauttamaan välejään perheeseensä sellaisiksi, kuin ne kirjan alussa olivat. Kirjan kieli on myös menevää ja helppolukuista. Havahduin viimeisiä sivuja lukiessani ihmettelemään, että miten kirja onkin yhtäkkiä englanniksi, kunnes tajusin, että niinhän se on koko ajan ollutkin. Tarvitaan melko hyvä kirja siihen, että unohtaa millä kielellä olikaan lukemassa.

The Unbecoming of Mara Dyer - Michelle Hodkin

Kansi: Lucy Ruth Cummins

Simon & Schuster
2011
ISBN 978-1-4424-2176-9
456 s.
☆☆☆
Oma

Minulla on paha tapa tylsistyessäni istuutua koneen ääreen, kirjautua Goodreadsiin tai oikeastaan mille tahansa kirjoja esittelevälle sivustolle ja haikailla kirjojen perään. Monet jäävät hankkimatta, mutta jotkut eksyvät ostoskoriin aivan kuin puolivahingossa. The Unbecoming of Mara Dyer on yksi näistä vahinko-ostoksista. Kirjan kansiteksti ei juuri kerro kirjan sisällöstä ja koska yleensäkin koetan pysyä erossa sellaisten kirjojen arvosteluista jotka aion itse vielä lukea, en tiennyt juurikaan, mitä tältä kirjalta olisi pitänyt odottaa. Harvemmin tulee vastaan kirjaa, jolla vaikuttaisi olevan kaksisuuntainen mielialahäiriö.

Kirja kertoo Mara Dyeristä, nuoresta naisesta joka herää sairaalasta vailla tietoa siitä, miten on sinne päätynyt. Paljastuu, että Maran paras ystävä Rachel, Rachelin ystävä Claire sekä Maran poikaystävä Jude ovat kuolleet onnettomuudessa, jossa Mara on ainoa selviytyjä. Paetakseen piinaavia muistoja ja traumaperäisen stressihäiriön aiheuttamia hallusinaatioita, Mara suostuttelee perheensä muuttamaan uuteen kaupunkiin. Mara veljineen päätyy yksityiskouluun, jossa hän törmää uskomattoman komeaan mutta pahamaineiseen Noahiin, joka on ensisilmäyksestä saakka vastustamaton huolimatta siitä, että Mara väittää vihaavansa poikaa. Todella, todella tutunkuuloinen juoni siis.

Koetan aina lukea kirjan kuin se olisi ensimmäinen lajiaan minulle, koska jollekin se aina on ensimmäinen eikä siksi mielestäni ole reilua haukkua kirjaa kuluneeksi vain siksi, että tällaiselle raskaansarjan lukijalle se sitä on. Tämä kirja oli saanut Goodreadsissä poikkeuksellisen hyvät arvostelut, mutta lukiessani kommentteja (ei olisi pitänyt) selvisi, ettei kyseessä ole sitten kuitenkaan mikään hyvä kirja. Mitään uutta tässä ei ainakaan ole, lukuunottamatta yliluonnollisia elementtejä, joiden olemassaolosta ei sitten kuitenkaan ole oikein mitään varmuutta. On todella hankala koettaa olla puolueeton ja jättää kliseet huomiotta silloin, kun niitä on kirja pullollaan. Romantiikkapuoli jää tässä teoksessa todella vajavaiseksi, mutta jännitys onneksi paikkaa ja paljon!

Maraa vaivaavat hallusinaatiot - peilistä kurkkivat kuolleet ja sen sellaiset - on kirjoitettu hyvin ja ne on ujutettu tarinaan sopivasti. Noahin ja Maran rakkaustarina ei ihan oikeasti juuri sytyttänyt, mutta koitin ajatella tätä alati nahistelevaa pariskuntaa vähän niin kuin Gossip Girlin Chuck Bassina ja Blair Waldorffina. Se tuntui toimivan ainakin jonkin aikaa. Maran muisti palailee pätkittäin ja siinä lienee tämän kirjan mielenkiintoisin anti. Kyseessä on trilogia, ja toivon nyt kovasti, että romantiikkapuoli paranee seuraavassa kirjassa (jonka epähuomiossa vahingossa ostin, hups), sillä jännitys yksistään ei riitä minusta kantamaan tämänkaltaista nuortenkirjasarjaa finaaliin. Loppuratkaisu on ja ei ole yllättävä, riippuen siitä, kuinka paljon genreä (mitä tämä nyt sitten onkaan, paranormaali romantiikkakauhutrilleri?) on lukenut ja kuinka tarkkaavaisesti kirjaa lukee.

Maran hallusinaatiot tekevät kirjasta vähän vaikeaselkoisen. Paikoittain oli hankalaa erottaa Maran sekoilut todellisuudesta, eivätkä hahmot juuri keskustele keskenään asioista niin, että sitä kautta edes saisi selvyyden tapahtumien kulkuun. Varsinkin kirjan viimeisellä neljänneksellä oli pihalla kuin lintulauta hyvän tovin, kunnes asioita ruvettiin selittämään kunnolla. Tuo pieni pätkä kannattaa puskea vaikka hammasta purren läpi, loppu on sen arvoinen.

The Perks of Being a Wallflower - Stephen Chbosky

Simon and Schuster
2012
ISBN 978-1-4711-1614-8
231 s.
☆☆☆☆
Oma

While searching for new books to read, I came across The Perks of Being a Wallflower by Stephen Chbosky. At first I thought it was just another coming-of-age story (of which I've never been too fond of), and dismissed it as such. But every time I went on to look for something new, I would end up looking at this particular book. The blue covered print of it especially drew my attention, and after I found out that it has been made into a movie (with Emma Watson in it, no less) I knew I just had to read it (more about the movie later). And I'm glad I did.

The book tells the story of Charlie, who is a shy, socially awkward teen just about to start his first year in high school. The story takes place in the beginning of the 90's, in the United States. I'm not too familiar with the American high school culture with all its dances and whatnots, nor was I a sapient being in the beginning of the 90's, so many of the themes explored in this book left me cold. However everything that went on in Charlie's head seemed all too familiar to me and despite now being an adult, I could easily relate to Charlie's pain and sense of "who am I?". I guess everyone can, and that's a huge part of this books charm.

In the beginning of the book Charlie goes to watch a football game and meets his soon-to-be new best friends Sam and Patrick. He first mistakes them for a couple but is soon set straight by them. Once he finds out that they are siblings, he develops a huge crush on Sam. Sam, however, tells him not to think of her in that way, and so Charlie tries his hardest not to.

There were several things I absolutely loved about this book. First of all, it pays homage to some great literary classics as well as music and movies through Charlie's friendship with his English teacher Bill. There's a good list of reading within this book if interested. Secondly, the book is told through Charlie's letters to his "Dear friend", to whom he does not want to reveal his true identity. They've never met, but Charlie heard some girls talking about this person in class and thought this person reliable. "Dear friend" obviously could be the reader. Charlie is just about to start high school when he writes the first letter, and you can tell this from the writing style. His style also develops throughout the book when his teacher gives him feedback on how to write properly and structure sentences. I love this kind of realism in a book. Third thing was the way Charlie experiences things in his letters. He goes through highs and lows of every teenager, and every low point seems to be the end of the world while high points make him feel, in his own words, infinite.

After finishing the book I had to see the movie. I grew up with Harry Potter books and later on movies (I was 9 when the first book came out (I was born in November, everyone else had already turned 10), so I thought we might as well be classmates with Harry), so seeing Emma watson in another role besides Hermione felt really weird and yet exciting. I was glad to notice that she hadn't become Hermione during all those years of playing her. The movie in itself felt lacking. Chbosky wrote the screenplay for the movie and directed it himself, and I feel that this was not necessarily the best possible solution. It felt like he'd picked what he felt were the best moments on the book and put them into the movie without much holding these moments together. It also feels like he tried to right some wrongs he maybe felt he made in the book, but instead just failed horribly.

The book is a marvel. I loved the honesty of Charlie, the way he troopers on no matter how trampled his feelings get. I loved him to bits during his low points and laughed out loud when he got stoned out of his mind without realizing it himself. He's a sweet boy with much to learn.

The movie though.. don't watch it. Or do, if you love Emma Watson (or Ezra Miller, he was awesome too), but don't say I didn't warn you. It's a waste of time.