Normaalia elämää - Maarit Verronen

Tammi
2009
ISBN 978-951-31-4743-3
155 s.
☆☆☆
Kirjasto

Kuten jo aiemminkin ilmoitin, osallistuin Ylen 101 kirjaa -projektiin. Arvonnassa lukevalle peikolle osui vuosi 2009 ja Maarit Verrosen novellikokoelma Normaalia elämää. Pidempään blogia seuranneet tietävätkin jo, että peikon historia novellien kanssa on vähintäänkin kyseenalainen, erityisesti silloin, kun novellit on valinnut joku muu.

Harmikseni menin lukemaan joitakin Ylen julkaisemia arvioita ja tekstejä Verrosen teoksesta, mikä totta kai kasvatti paineita entisestään. En ole mikään kirjallisuuden tutkija, enkä voi sanoa olevani edes asiantuntija, vaikka paljon luenkin.

En ole suomalaisen kulttuurin suurkuluttaja. Suomalainen elokuva tuppaa olemaan lähes järjestään joko hiukan turhan hurttia, tai sitten äärettömän masentavaa, ahdistuksella täytettyä räkä poskella kännissä itkeskelyä. Erityisesti, kun novellikokoelmaan tutustuessani huomasin, että novellit koskevat suomalaista elämää, tiesin heti, etten tulisi juurikaan pitämään tästä kokemuksesta.

Enkä juuri pitänytkään. Novellit ovat melko lyhyitä, muutaman sivun mittaisia. Niissä tarkastellaan erilaisia, usein melko raadollisiakin tilanteita, mutta jotenkin novelleista välittyy ehkä vähän inhokin suomalaisia kohtaan. Henkilöt tuntuivat lähes järjestään jotenkin tyhmennetyiltä ja tahallisen vastenmielisiltä. Ymmärrän toki, ettei kirjassa ollut tarkoituskaan tuoda esiin pelkkiä hyviä puolia normaalista elämästä, mutta ihan näin äärimmilleen sitä tuskin olisi tarvinnut viedä viestin saamiseksi perille.

Kuulin toisaalta, että Verrosesta on tykätty kovastikin, ja kirjallisia ansioita tälläkin kokoelmalla on. Teksti on laadukasta ja sujuvaa, novellit eivät pääty töksähtäen, ja jokaisessa niistä on jokin idea. Tämä teos ei vain yksinkertaisesti ollut minulle, enkä suosittele sitä kenellekään, joka kokee jo valmiiksi jonkinlaista ahdistusta suomalaisen yhteiskunnan nykytilasta.

Rajalla - Ally Condie

Crossed
Tammi
suom. Kaisa Kattelus
2013 (alkup. 2011)
ISBN 978-951-31-7082-0
339 s.
☆☆
Oma
Tarkoitettu

Huomio huomio! Tämä arvio koskee sarjan toista osaa, joten postaus sisältää kaikella todennäköisyydellä spoilereita ensimmäisestä osasta. Linkki ensimmäisen osan arvioon löytyy tuosta yläpuolelta.

Kuten aiemmassa postauksessani sanoin, ajattelin, että Condien sarja olisi hyvää aivovapaata luettavaa kesäloman kunniaksi, joten otin toisenkin osan lukuun. Nyt vain kävi niin, etten kertakaikkiaan jaksanut välittää laisinkaan Cassian, Kyn ja Xanderin edesottamuksista, vaan minua lähinnä ärsytti läpi koko kirjan. Ai miksikö sitten luin sen? Jaa-a. Parempaakin tekemistä olisi kyllä ollut, parempia kirjojakin olisi epäilemättä löytynyt. Se on kuulkaa huono asia, jos ei osaa lopettaa lukemista ajoissa, vaan lukee hammasta purren loppuun saakka. Tulppakirja tämä ei kuitenkaan ollut, kovin yhdentekevä vain.

Edellisen osan lopussa Cassia ja Ky joutuvat eroon toisistaan, kun Viranomaiset keksivät heidän rakkautensa, joka ei todellakaan sovi Yhteiskunnan kuvioihin. Toisen osan alussa Cassia on hankkiutunut Yhteiskunnan reunamille tarkoituksenaan etsiä käsiinsä Ky, joka tuntuu kadonneen kuin maan nielemänä. Cassian iki-ihanat vanhemmat ovat antaneet tyttärensä painella lähelle etulinjaa - siis sitä jossa Vihollinen hyökkää ja tappaa kaiken. Mutta rakkaushan voittaa kaiken, vai mitä? Xanderillakaan ei tunnu olevan mitään sitä vastaan, että hänen kihlattunsa juoksentelee pitkin maita ja mantuja etsimässä todellista rakkauttaan jota ei oikeastaan alkuunkaan edes tunne, mutta onhan Ky sentään komea. Sen sijaan Xander auttaa rakastettuaan ojentamalla tälle rasiallisen varastettuja pillereitä, joiden avulla pitäisi selvitä tiukasta paikasta ilman ruokaakin. Ky puolestaan taistelee etulinjassa seuranaan komppania nuoria miehenalkuja, joille on luvattu kuusi kuukautta aikaa rintamalla ja sen jälkeen täysi Kansalaisuus jälleen Yhteiskunnassa.

Virkistävää kirjassa oli, että sitä kerrotaan vuorotellen Cassian ja Kyn näkökulmista. Alkuun jopa luulin, että Kyn osuudet olisivat mielenkiintoisia ja erilaisia. Cassian osuudet ovat jatkuvaa Kyn perään inisemistä ja ruikuttamista, sekä syyllisyyden potemista siitä, ettei Cassia sitten kuitenkaan jäänyt Xanderin luo elämään hyvää elämää, vaikka ihan hyvä vaihtoehto sekin olisi ollut. Xander on sentään tuttu ja turvallinen, komea ja menestyvä Yhteiskunnan jäsen. Ky sen sijaan yrittää komppanioineen parhaansa mukaan selviytyä eturintamalla kasvotonta ja ylivoimaista Vihollista vastaan, mutta heidän selviytymismahdollisuutensa eivät ole järin hyvät.

Lähestulkoon koko kirja on Cassian ja Kyn kissa ja hiiri -leikkiä. Ky menee edeltä ja Cassia tulee ruikuttaen perässä. Kaikki muut tuntuvat tietävän kaikesta koko ajan enemmän kuin Cassia, joka sinisilmäisyyttään ja naiiviuuttaan luottaa edelleen jossain määrin Yhteiskunnan suojelevaan voimaan. Kyn ja Cassian romantiikkakin on vähän kuin yrittäisi puhallella sammuneisiin hiiliin jälleen eloa. Turhaa siis. Saa vähän nähdä jaksanko enää lukea tästä kolmatta osaa, kun tämä jäi tällaiseksi pannukakuksi. Möh.

Karou, savun tytär - Laini Taylor

Daughter of Smoke and Bone
Tammi
Suom. Helene Bützow
2012 (Alkup. 2011)
ISBN 978-951-31-6142-2
538 s.
☆☆☆
Kirjasto

Lainasin tämän ensimmäistä kertaa jo vasta aloitellessani kirjastoalan opintoja, mutten koskaan saanut aikaiseksi luettua tätä ennen kuin nyt vasta. Olen katsellut jonkin verran booktubettajien videoita, ja jostain syystä tämä sarja nousee muistelolistoilla korkealle. Päätin siis vihdoin ja viimein tsekata, mistä ihmeestä on kyse, ja tavallaan petyin, tavallaan en.

Laini Taylorin teos kertoo siis Karousta, joka tuntee kaksi täysin erilaista maailmaa. Hän ei tiedä kuka hän on, eikä hän tiedä, miksi hänellä on hamsatatuoinnit käsissään, eikä hänen kasvatti-isänsä Brimstone ole myöskään halukas tätä hänelle kertomaan. Karou asuu valtaosan ajastaan Prahassa, jossa hän käy taidekoulua. Hänellä ei ole ihan kauheasti ystäviä, mutta yksi läheinen kuitenkin löytyy, Zuzana. Toisessa elämässään Laini toimii kuriirina Brimstonelle, joka keräilee hampaita. Maksuna hän käyttää toivomuksia, joista pienimpiä myös Laini saa maksuksi. Koko salaisuuksien vyyhti alkaa kääriytyä auki kun Karou Marrakeshissa ollessaan tapaa Akivan, miehen, jota eräs Brimstonen asiakkaista nimittää enkeliksi.

Tykkäsin todella paljon maailmasta, jonka Taylor on luonut. Prahan kuvaus on selkeästikin rakkaudella kirjoitettua. Pidin aivan hirveästi Taylorin kirjoittamista kimeereistä ja serafeista. Tässä kirjassa oli kuitenkin sen verran paljon ärsyttävyyksiä, etten päässyt niistä pelkän uskomattoman hienon maailman avulla ylitse, en sitten millään. Ihan ensiksikin kaikki henkilöt ovat valitsemassaan ammatissa ihan tosi hyviä, jopa täydellisiä. Karou osaa kaikkea tosi hyvin, jopa täydellisesti. Karoun ruumiinrakennekin tuntuu olevan kirjailijalle vähän epäselvä, sillä hänellä on ensiksi ballerinan vartalo, siro ja pieni, sitten naisellisen muodokas, sitten rennon voimakas. Kaikki ovat uskomattoman kauniita, siis henkeäsalpaavalla tavalla, jopa niin, että se menee Karounkin mielestä naurettavuuksiin asti (Akiva on hänen mielestään naurettavan kaunis). Kaikki miehet ovat kuin Michelangelon Davideja, paitsi vielä paljon lihaksikkaampia, veistoksellisempia ja heillä ilmeisesti on rasvaprosentti kaikilla nolla, sillä pyykkilautaa löytyy. Lisäksi suomennoksessa on joitakin epäkohtia, jotka pistivät silmään. Yritin päästä niistä yli, mutta tämmöiset asiat jäävät tosi herkästi vaivaamaan. Varsinaisia kirjoitusvirheitä oli vähän, mutta ajatuskatkoksia oli muutama, ja ne sotkivat kirjan rytmin aika tehokkaasti (en nyt tosin löydä esimerkiksi kumpaakaan mieleen tulevaa kohtaa, mutta niitä on hankala olla huomaamatta).

Kaikkein raivostuttavin osuus kirjassa oli kuitenkin Akivan ja Karoun epäyllättävä instalove-kuvio. Sille saadaan kyllä selitys niin kuin kaikelle muullekin tässä kirjassa, mutta ehdin ärsyyntyä siitä sen verran paljon ennen kuin tuo selitys tuli ilmi, että se vaikutti ratkaisevasti tähän lukukokemukseen. Ei ole mitään epäuskottavampaa kuin kaksi nuorta, jotka kohtaavat toistensa katseen ja heti seuraavalla sivulla ruvetaan puhumaan rakkaudesta, ei siis mistään ihastumisesta, vaan rakkaudesta. Melkein jätin kirjan siihen paikkaan kesken ja siirryin johonkin toiseen, mutten onneksi sitten kuitenkaan. Tässä sarjassa on paljon potentiaalia, kunhan pääparin suhde ei mene sellaiseksi typeräksi jahkaamiseksi niin kuin se yleensä menee. Laajempi juonikuvio kimeereistä ja serafeista on kuitenkin siinä määrin mielenkiintoinen, että sen vuoksi tätä sarjaa voisi hyvinkin jatkaa. Ehkäpä päähenkilöiden naurettava kauneus ja täydellisyyskin alkavat rakoilla seuraavissa osissa?

Tarkoitettu - Ally Condie

Matched
Tammi
2011 (alkup. 2010)
ISBN 978-951-31-6545-1
339 s.
☆☆☆
Oma
  
Olen joutunut odottelemaan oman osuuteni Helsingin rautatieasemalla, ja sinne jokunen aika sitten kohonnut Pocketshop on koitunut turmiokseni kerran jos toisenkin. Pokkareita on muutenkin perin hankalaa vastustaa, kun ne ovat uusia, kiiltäviä, teräväkulmaisia ja ennen kaikkea halpoja. Erään tällaisen odottelukerran tuloksena kannoin kotiin Ally Condien Tarkoitetun, kirjan, joka oli pyörinyt kyllä käsissäni jo useampaan otteeseen töissäkin, mutta johon en kuitenkaan ollut tarttunut, sillä oletin, että tämän sorttinen nuortenkirjallisuus on jo niin perinjuurin nähty. Tavallaan kyllä, tavallaan ei.

Tarkoitettu kertoo Cassia-nimisestä tytöstä, joka asuu tulevaisuuden utopistisessa ja lähes militantin täsmällisessä yhteiskunnassa. Yhteiskunta on hiottu kaikin puolin huippuunsa ja kaikessa pyritään tehokkuuteen ja tasavertaisuuteen. Rakkausavioliittoa ei ole, vaan algoritmi määrittää kuka on kenellekin sopiva. Geneettiset poikkeamat ja sairaudet on aikaa sitten leikattu parivalikoimasta pois, joten suuri osa genetiikasta johtuvista sairauksista on eliminoitu kansan keskuudesta. Kirja alkaa Cassian omasta parinmuodostusillasta, jossa hän saa tietää tulevan puolisonsa. Hän matkustaa juhlaan vanhempiensa ja parhaan ystävänsä Xanderin kanssa, hermostuneena ja kauniiseen vihreään silkkipukuun pukeutuneena. Parijuhlassa yllätys on melko täydellinen, kun hänen puolisokseen paljastuukin kaikista ihmisistä juuri Xander. Cassia on syystäkin onnellinen, tunteehan hän tulevan puolisonsa jo entuudestaan. Kotona hänelle annetulta mikrosirulta paljastuukin yllätys. Sirun pitäisi sisältää tietoa vain ja ainoastaan Cassian tulevasta puolisosta, mutta yhtäkkiä ruutuun lävähtääkin salaperäisen naapurinpojan, Kyn, kasvot. Soppa on valmis.

Tarkoitettu on hyvin kirjoitettu. Se on nopea, mielenkiintoinen, paikoin hauska, paikoin jännittävä ja muutoinkin oikein hyvä kokonaisuus. Mitään uutta tässä ei kuitenkaan ole. Kyseessä on selvästikin hyvin perinteikäs utopiaksi naamioitu dystopia-kertomus, johon on sekoitettu mukava ripaus Romeota ja Juliaa. Olipahan joukossa ihan selvästi jokunen prosentti Lois Lowryn loistavaa The Giveriäkin. Eikä siinä mitään, parhaat ideathan ovat kopioituja, lainattuja ja varastettuja. Vaikka lukukokemus sinällään oli nautinnollinen ja helppokin, en yllättynyt kirjan aikana kertaakaan. Tiesin tasan tarkkaan mitä seuraavaksi tapahtuu, miten se tapahtuu, kuka astuu varjoista esiin ja keihin kannattaa luottaa, keihin taas ei. 

Kenties sellaiselle ihmiselle, joka ei ole paljoa nuorten dystopiaa lukenut, tämä teos saattaisi tarjota jotakin uutta ja virkistävää, mene ja tiedä, mutta itse huomasin lukeneeni tämän saman kirjan jo useampaan kertaan aiemmin, eri päähenkilöillä vain. Silti, nyt näin kesälomalaisena kelpuuttaisin kyllä sarjan toisenkin osan lomapäivien viihdykkeeksi. Joskus on mukava nauttia välipalaksi sokerimuroja kuidun sijaan, eikös?

Takaikkuna - Pauliina Susi

Kannen suunnittelu: Sanna-Reeta Meilahti

Tammi
2015
ISBN 978-951-31-8130-7
555 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale

Näin valokuvan kirjailijasta kirjansa kera ja rakastuin siltä silmäykseltä tämän kirjan kansitaiteeseen. Siis. Juuri näin se kuuluu tehdä! Sanna-Reeta Meilahti on tehnyt upeaa työtä kannen suunnittelun kanssa, kaikki kiitos siis hänelle. Kannen PCB:ia jäljittelevä, kiiltävä kuviointi ohjaa ajatukset jo alkuunsa oikeille urille, eikä naisen silhuettikaan juuri jätä arvailun varaa. Siis tästä kannesta näkee kirjasta jo kaiken olennaisen, eikä takakansitekstiä tarvita laisinkaan. Tunnustan, että nyt olen suorastaan pähkinöinä! :D Iik!

Mitä taasen tulee Pauliina Suden tekemään työhön kirjailijana, kiitettävää on sekin. En ole mikään suunnaton dekkareiden ystävä, enkä yleensä jaksa kiinnostua niiden ennalta-arvattavista ja toisiaan kopioivista kuvioista yhtään enempää kuin on ammattini kannalta pakollista. Suden dekkari sijoittuu kuitenkin sellaiseen maailmaan ja sellaisen aiheen ympärille, jota ymmärrän ja joka minua kiinnostaa. Vaikka Suden nörttiyttä ilmentämään valitsemat teemat ovatkin kenties niitä kaikkein valtavirtaisimpia (Star Wars ja Taru sormusten herrasta), täytyy tässä tehdä myönnytys suurta yleisöä kohtaan. Noista nyt ovat ainakin kaikki joskus kuulleet, jos ei mitään muuta. Takaikkuna piti mielenkiinnon yllä ihan viimeisille sivuille asti ja huokaisinpa jopa helpotuksesta kun viimeinen luku koitti.

Takaikkuna kertoo siis Leia Laineesta, joka toimii hankevaiheessa olevan ProMen-yhdistyksen toimitusjohtajana. ProMen edustaa ja tarjoaa tukea seksiriippuvaisille miehille, jotka pakonomaisesti ostavat seksiä prostituoiduilta. Tämä aiheuttaa totta kai närää suomalaisissa, mutta erityisesti vastavalitussa oikeusministerissä Tarmo Häkkilässä sekä ammattilaishakkerissa, joka kulkee vain nimellä Land-o. Kirjan alussa Tarmo seikkailee netissä ja kohtaa uhkean nuoren opiskelijattaren, mutta kohtaamisella ei olekaan onnellista loppua vastoin Tarmon odotuksia. Leia joutuu antamansa haastattelun myötä vainoamisen kohteeksi ja Land-o saa tehtävänannokseen selvittää sotkut.

Aivan erityisesti rakastin tässä kirjassa Land-oa. Hän kehittyy ihmisenä kirjassa todella paljon ja vaikka alkuun vihasin häntä ja hänen moraalittomuuttaan sekä hänen nörttiluolaansa, opin pitämään Land-osta kenties kaikkein eniten. Leia on tasaisen raivostuttavan saamaton pelkuri, mutta kukapa ei olisi, joutuessaan vainoajan kohteeksi. Leia saa osakseen kaikkea mahdollista kiusaa, niin pientä kuin vähän suurempaakin. Lisäksi kirjassa esiintyy Leian tytär Viivi, jonka käyttämä puhekieli on herttaisen todentuntuista. Kirosanat tosin puuttuvat, mutta suotakoon se hänelle, ei sellaista kukaan oikeasti jaksaisi lukeakaan. Suden luomat hahmot ovat kaikki enemmän tai vähemmän realistisia ja kirja tuntuukin hyvin todelliselta. Eniten se toki saa huolehtimaan omasta internet-turvallisuudestaan ja miettimään sitä, mitä kaikkea onkaan tullut jaetuksi vuosien varrella. Ei suositella vainoharhaisille! Takaikkuna vaatii rautaiset hermot lukijaltaan.

Etsijät : novelleja nuorille - Tapani Bagge (toim.)

Tammi
2011
ISBN 978-951-31-5853-8
163 s.
☆☆☆
Kirjasto

Viime kesänä kun suunnittelimme lukudiplomia tälle vuodelle, mietimme työryhmän kanssa, että olisi ihan hyvä, mikäli lukudiplomiin saataisiin vähän novellejakin. Tämä oli yksi ihan varteenotettava vaihtoehto, mutta lopulta kukaan meistä ei ehtinyt revetä tämän kimppuun. Niinpä se jäi odottelemaan parempia aikoja. Nyt kun sain tämän luettua, voin vain sanoa, ettei minua ainakaan harmita, että tämä jäi diplomista pois. Vaikka otsikossakin lukee, että novelleja nuorille, niin kyseessä on auttamatta korkeintaankin varhaisnuorten-, ellei jopa lastenkirja.

Etsijät kokoaa yhteen joukon nimekkäitä nuortenkirjailijoita, joista kukin on kirjoittanut yhden novellin, jossa kussakin etsitään jotakin tai jotakuta. Mukana on sellaisiakin nimiä kuin Salla Simukka, Sari Peltoniemi ja Markku Karpio. Loistavia kirjailijoita on muitakin, mutta novellit tässä kokoelmassa jättivät minut kylmäksi. Etsijät on nyt se syy, miksi vihasin novelleja niin sydämeni pohjasta nuorena, koska tällaisia novelleja nuorille luetetaan. Tässä syyllistytään ainakin kohderyhmän aliarvioimiseen tai sitten ikäryhmä on valittu väärin.

Pari novellia nousee kuitenkin muiden yläpuolelle ja muistakin kasasin jokusen kommentin. Käytäköön ne nyt järjestyksessä läpi, mutta todella hyviä olivat siis Marja-Leena Tiaisen Peli poikki, Salla Simukan Salainen ihailija sekä Kirsti Kurosen Viimeinen kesä. Näistä viimeinen oli kenties koko novellikokoelman helmi. Muutoin tämä novellikokoelma tosiaan jätti minut aika kylmäksi, enkä ihan totta pidä tätä nuortenkirjana, kun novellien teemat ja kirjoitustyyli ovat pääsääntöisesti aika lapsellisia.

Novellikokoelma alkaa Timo Parvelan novellilla Minun veljeni on idiootti. Kyseessä on humoristinen novelli kahdesta veljeksestä, jotka päättäävät ilmoittaa kuolleen mummonsa läpällä Senior Idolsiin. Käykin niin, että mummo hyväksytään kisaan, joten poikien täytyy löytää jostain joku mummo osallistumaan. Matkan varrella tanssitetaan ainakin yhtä vanhainkodillista mummoja ja lauletaan karaokea niin monessa karaokebaarissa ettei ole tosikaan. Parvelan huumori ei iskenyt minuun, mutta kenties joku nuorempi (esimerkiksi 12-vuotias, joille tämä kirja on aika selvästi suunnattu) olisi siitä syttynytkin.

Seuraavana on Marja-Leena Tiaisen Peli poikki, yksi kokoelman paremmista novelleista. Viljan vahemmat ovat eronneet ja Viljan isällä on uusi nainen. Käy ilmi, että naisella on myös kaksi lasta, joista toinen on Tankki-Tiia, joka on yksinkertaisesti inhottava. Hän tuntuu olevan aina kaikissa futismatseissa se, joka pilaa Viljan maalit ja huutelee kentänlaidalta silloinkin, kun ei ole pelaamassa. Tarinassa on aika hyvä opetus, joka tulee aika yllättäen. Tiia ei ole oikeasti yhtään sitä miltä alkuun vaikuttaa.

Tiaista seuraa Tomi Kontion Pirunpuntari, joka on aika perinteinen lasten kauhukertomus. Lapset hiipivät yöllä kalaan, mutta sademyrsky yllättää heidät ja he joutuvat rantautumaan saareen, jolla kerrotaan asuneen Zombi-Ensio. Hupaisa mukajännittävä novelli, joka olisi sopinut mihin tahansa koululaisille suunnattuun kauhukertomuskokoelmaan.

Sitten tuleekin Salla Simukan Salainen ihailija, joka on myöskin hyvin perinteinen novelli. Sofia löytää taskustaan lapun, jossa lukee mä tykkään susta, eikä hän tiedä, keneltä se on. Hän järjestää ystävänsä kanssa äänestyksen, jossa kaikkien luokkalaisten on kirjoitettava käsin tykkääkö vai eikö tykkää siitä ideasta, että luokkaretki suunnataan Linnanmäelle. Käsialoja vertailemalla selviää tykkääjä, mutta asia ei olekaan ihan niin yksioikoinen.

Simukan jälkeen on kokoelman ehdottomasti parhaan novellin vuoro. Kirsi Kurosen Viimeinen kesä alkaa viattomasti, kun kaksi poikaa tekee kolttosia naapurimökissä asuvalle vanhalle miehelle, jota he kutsuvat tuttavallisesti Jääräksi. Novelli on iätön ja sopii hyvin opetukseksi kaiken ikäisille. Käy ilmi, että Jäärä sairastaa syöpää ja poijat tajuavat, että kyseessä saattaa olla Jäärän viimeinen kesä. He päättävät ruveta miehen kanssa kavereiksi, mutta miten saadaan takaisin menetetty luottamus vain yhden kesän aikana?

Tapani Baggen Aavejunassa päähenkilö havahtuu ilmastointikanavasta kuuluviin avunpyyntöihin. Hän kipuaa ilmastointikanavaan muassaan matkalippua vaativa konduktööri, ja päätyy trooppiselle saarelle. Konduktööri ei ilahdu yllättävästä maisemanmuutoksesta vaan jää rannalle meditoimaan kun taas päähenkilö seuraa avunpyyntöjä viidakkoon. Minä en tälle novellille lämmennyt sitten laisinkaan.

Petra Forsténin novelli Jäljillä onkin sitten mitä perinteisin seikkailukertomus. Pojat löytävät metsästä ryöstösaaliin, noukkivat sen matkaansa palauttaakseen sen poliisille, mutta sitten kuvioon ilmaantuukin ryövärijoukko, joka haluaa aarteensa takaisin. Toinen pojista joutuu panttivangiksi ja näyttää pahasti siltä, että toivoa ei ole. Tämä oli viimeinen novelli jonka eilen luin ja väsymyksellä saattoi olla osansa asiaan, mutten oikein jaksanut keskittyä tähän. Alusta asti oli melko selvää, miten novellissa kävisi.

Seuraavana tulikin Karo Hämäläisen Hurja meriseikkailuni (Kirjastonhoitaja Moilanen muistelee), jossa kirjastonhoitaja Moilanen kertoo suuresta meriseikkailustaan - toisin sanoen Ruotsin risteilystään - hyvin väritetyin sanankääntein. Selvästi nuoresta saakka nenä kirjassa vietetyt päivät ovat kehittäneet Moilasen mielikuvituksen huippuunsa, sillä mies keksii kaikesta itselleen seikkailun. Tämä ei nyt ihan hirveästi heilauttanut suuntaan tai toiseen, ihan mukava novelli.

Sari Peltoniemen Nynnyt olikin sitten vähän kauhuisampi kauhunovelli. Pojat päättävät aikansa kuluksi tutkia läheistä hylättyä taloa. Tarinaa on etäännytetty sen verran, että kertojaksi on valittu talossa asuva henki. Näin kaikille talossa tapahtuville kauheuksille saa samantien selityksen, eikä jännittää juuri tarvitse.

Kalle Veirton Käärme ja pierutyyny on sekin ihan hauska pieni novelli, joka kertoo tytöstä, joka asuu kahtia jakautuneella alueella. Vanhalla puolella on köyhää ja kurjaa, kun taas uudella puolella on hulppeaa. Tytöllä ei ole kotonaan nettiä, konsoleita tai mitään muutakaan, kun taas Jaakolla joka asuu rikkaalla puolella, on. Nyt on kuitenkin käynyt niin, etto virtuaalipeli Samsissa järjestetään muotikilpailu, johon tyttö aivan ehdottomasti haluaa osallistua. Niinpä hän kehittää juonen, jolla hän pääsee Jaakon kotiin pelaamaan Samsia ihan vain sen verran, että pääsee ilmoittautumaan muotikisaan.

Markku Karpion Etsijät on kuin kohtaus Selviytymispelistä. Näissä itseasiassa on aika paljon yhtäläisyyksiä, joten ei siitä sen enempää! Lue Selviytymispeli mieluummin kuin tämä novelli, kuitenkin.

Eppu Nuotion novellissa Pidä huoli tavaroistasi olikin sitten vähän erikoisempi juoni. Tästä oikeasti tykkäsin, vaikka jälleen kerran eräästä lempisatuolennostani oli tehty keppostelija ja tarinan pahis. No, menkööt nyt taas. Eppu Nuotio rupesi tämän perusteella ihan kiinnostamaan kirjailijana, täytynee katsoa josko hänellä olisi jotain mielenkiintoista.

Tuula Kallioniemen Hattujen kuninkaassa Osku näkee kirpputorilla panama-hatun ja haluaa sen aivan ehdottomasti itselleen. Hattu maksaa kuitenkin 35 euroa, eikä Oskulla ole sellaisia rahoja. Hatun avulla hän kuitenkin pääsisi eroon koulukiusaamisesta ja saisi ihanan Ulliksen itselleen. Sattuman kautta hän saa rahat kasaan, mutta päästessään takaisin kirpputorille hattu ei olekaan enää siellä! Hattujen kuningas on mielestäni oiva kertomus siitä, ettei onni aina ole sitä, mitä luulisi.

Harri István Mäen Ne-novellissa on hauska haastattelumuoto, jota on nopea lukea. Haastateltava on käynyt läpi jotakin kauhistuttavaa ja haastatteleva lääkäri koettaa saada selvän siitä, mitä haastateltavalle oikein on metrossa käynyt. Metro on aina ollut mielestäni äärettömän kauhistuttava paikka, joten se sopii mielestäni kaikkien kummallisten sattumusten tapahtumapaikaksi. 

Ansu Kivekkään novelli Botski päättää tämän kokoelman. Tapahtumat alkavat Suomenlinnasta, jossa joukko 12- ja 13-vuotiaita on ottamassa häppää. Tai oikeastaan vain Nea ryypiskelee, muilla on sentään vähän järkeä päässään. Nea saa älynväläyksen kiivetä romutroolarille, jossa asustaa Jooseppi, pelottava vanha mies. Paikalle osuu heidän kanssaan yhtäaikaa aseistettu Turo, jonka setä Jooseppi on. Turo heiluu aseensa kanssa ja myrsky kaappaa troolarin merelle. Siitähän selviävät sitten.

Haltijan poika - Sari Peltoniemi

Kansi: Ea Söderberg

Tammi
2013
ISBN 978-951-31-6635-9
182 s.
☆☆☆
Kirjasto
Kuulen kutsun metsänpeittoon

Sarjan ensimmäinen osa, Kuulen kutsun metsänpeittoon, teki minuun sen verran suuren vaikutuksen, että oli pakko hakea jatko-osakin luettavakseni. Kenties ensimmäisen osan erilaisuus korotti odotukset sen verran korkealle, että jatko-osa olisi joka tapauksessa ollut enemmän tai vähemmän pettymys.

Haltijan poika jatkaa Jounin ja kumppaneiden tarinaa aika suoraan siitä, mihin se edellisen kirjan lopussa jäi. Tällä kertaa Jouni ja sisarensa Saara huomaavat, että heidän elämänsä on saanut jännittävän lisän. Jouni havaitsee, ettei tarvitse unta enää ollenkaan, kun taas Saara pystyy ottamaan minkä tahansa eläimen muodon. Jouni huomaa myös, että yöllä liikkuminen on vaarallisempaa kuin hän olisi osannut kuvitellakaan, sillä paitsi että Jouni näkee kuolleet, myös kuolleet näkevät Jounin, eivätkä epäröi pyytää tältä apua. Mukaan on saatu mahdutettua myös tavallisia kuolevaisten ongelmia, jotka kuuluvat jokaisen murrosikäisen elämään.

Haltijan poika on suunnilleen samankokoinen kirja kuin edeltäjänsäkin ja se ehkä onkin tämän kirjan suurin epäkohta. Monia sellaisia asioita, joita olisi voitu käsitellä laajemmin ilman, että kirja olisi menettänyt tippaakaan mielenkiintoisuudestaan, on käsitelty nyt vain ohikiitävästi tai ohitettu olankohautuksella. Toisaalta Haltijan pojassa on edelleen samoja hyviä koukkuja kuin ensimmäisessäkin osassa, kuten hyytävän jännittävä kauhu, kun Jouni samoaa öisiä maisemia ja tutustuu hahmoihin, jotka ovat kuuluneet tähän maailmaan kauan aikaa sitten mutteivät kuulu enää. Täytyy tunnustaa, etten olisi malttanut viime yönä lakata laisinkaan lukemasta, ellei hyvin kärttyinen isäntä olisi patistanut nukkumaan. Sen verran kuitenkin piti lukea, että pahin jännitys laukesi, muuten nukkumisesta ei olisi tullut mitään.

Koska kirja oli niin lyhyt ja tiivis paketti, moni hahmo ja asia jää melko heppoisiksi, kuten uusi tuttavuus Kride, jonka elämä on tiivistetty pariin hassuun lauseeseen, vaikka hahmo itse olisi voinut olla vaikka kuinka mielenkiintoinen. Jäin muutamaankin otteeseen harmittelemaan sitä, miten oikein mihinkään ei paneuduttu kunnolla, ei edes siihen koko kirjan h-hetkeen, joka sekin jäi jotenkin hataraksi. Haltijan poika olisi ihan hyvin voinut olla 500-sivuinen fantasiaeepos, jonka olisi siltikin lukenut mielellään. Tällaisenaan se tuntui vähän turhan perusteellisesti kirjoitetulta kirjareferaatilta. Silti, Peltoniemi kirjoittaa kauhistuttavammin kuin King. On ihanaa saada kunnon kauhunväreet kirjasta, etenkin nuortenkirjasta.

Selviytymispeli - Markku Karpio

Kansi: Laura Lyytinen

Tammi
2014
ISBN 978-951-31-7753-9
265 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Markku Karpion Selviytymispeli iski luettelosta kuin ruosteinen naula varpaankynnen alle. Tuijotin epäuskoisena katalogia enkä suostunut uskomaan silmiäni. Tässä Nälkäpeli- ja Outolintuhypetyksen täyttämässä maailmassa on suunnattomansuuri virhe nimetä kirjansa yhtään miksikään peliksi, puhumattakaan sitten siitä, että katalogissa hehkutetaan "Suomen Nälkäpeliksi" tätä kirjaa. Tuo kuulostaa ihan yhtä hirveältä kuin "Suomen Selviytyjät" ja "Suomen Idols". Oikeasti. Ihan kuin kustantamo olisi nimen omaan halunnut, että kukaan EI lue tätä. Onneksi yläkouludiplomiryhmässämme on muitakin kuin minä ja kollega, jotka molemmat meinattiin tukehtua aamukahveihimme huomattuamme tämän. Ihanainen nainen H (<3) luki tämän ja kyllä Laurakin sitten taipui. Viimeisimmässä kokouksessa molemmat puhuivat sitten niin ylistävään sävyyn tästä kirjasta ("no ei tosiaankaan mikään Nälkäpeli"), että päätin vihdoin napata tämän hyllystä ja ainakin yrittää lukea. Hyvinhän se onnistui.

Nykyään markkinoidaan kirjoja liikaa muiden kirjojen varjolla. "Kuin Twilight", "uusi Nälkäpeli", "Outolinnun faneille". Luin jo sen, tämän ja tuon kirjan, nyt tahdon jotain muuta, en köykäisempää versiota samasta kirjasta. Selviytymispelillä ei ole Nälkäpelin kanssa mitään muuta yhteistä kuin nimen toinen puolisko. Selviytymispeli on aito ja alkuperäinen, ei mikään halpa kopio. Karpion sietäisi loukkaantua siitä, että kun vihdoinkin saa Suomeen, tähän aikaan ja tähän maailmaan sijoittuvan kirjan myytyä kustantamoon, kustantamo vertaa sitä kirjaan joka on dystooppista pehmoscifiä (minä ainakin olen vähän hänen puolestaan tästä suivaantunut, ehkä huomaatte).

Selviytymispeli kertoo siis yhdeksäsluokkalaisista partiolaisista, jotka ovat lähdössä selviytymisvaellukselle, jolla heidän taitonsa laitetaan koetukselle. Kaikenkaikkiaan retkelle lähtee matkaan seitsemän poikaa, Jonttu, Kurppa, Simppa, Pikku-Nylppe, Tolkku, Kalsari ja Osku. Varsinaisesti metsässä tarpovat näistä ensimmäiset kuusi, kun taas viimeksi mainittu makaa sairaalassa vakavasti palaneena. 

Korpi Manufacturing, Korpisalon suurin työnantaja, on irtisanonut suurimman osan työntekijöistään, joten useimpien poikien toinen tai molemmat vanhemmat ovat joutuneet kilometritehtaalle, kun taas joidenkin isät ovat saaneet pitää työnsä tai saaneet jopa muhkeita bonuksia. Tällainen yllättävä eriarvoistuminen aiheuttaa syystäkin närää poikien välillä, kun toisilla on varaa merkkivarusteisiin ja Hesessä notkumiseen, toisilla ei ole varaa edes uusiin kenkiin. Irtisanomiset on hoitanut Oskun isä, joka on päätynyt lopulliseen ratkaisuun ja riistänyt itseltään hengen. Ilmeisesti vahingossa hän on tullut polttaneeksi myös talonsa sekä talossa olleen perheen, joista ainoana Osku taistelee yhä hengestään. Majava-vartio päättää toteuttaa selviytymisvaelluksensa Oskua varten. Selviytymisvaellus muuttuu kuitenkin haastavammaksi ja haastavammaksi, kunnes poikien on mahdoton uskoa, että tämä kaikki voisi muka mitenkään kuulua suunnitelmaan. Mukana hengessä on myös Osku, joka leijailee kaukana kärventyneestä ruumiistaan.

Tykkäsin Karpion kirjasta paljon. Pojilla on selviytymistaidot ja aloitekyky hallussa, eikä kukaan jää istumaan sormi suussa lumihankeen, vaikka mikä tulisi eteen. Selviytymispeli on myös virkistävä siinä suhteessa, ettei tässä keskitytä rakastumiseen ja siihen ah, niin ihanaan urhoon, vaan kaverisuhteisiin ja niiden hajoamiseen ja uudelleen rakentumiseen. Mukana on toki teinipojille varsin ominaista läppää, jota ei aikuinen nainen juuri jaksa kuunnella, mutta kun oikeaan tunnelmaan pääsee niin mikäs sitä lukiessa. 

Vähän tästä jäi sellainen hätäisesti editoitu tunne, kun jotkin kohdat oli pätkitty lyhyeen ja pidemmätkin selitykset tiivistetty yhteen kappaleeseen, puhumattakaan siitä, ettei missään vaiheessa oikein selvinnyt, mitkä osat kuuluivat itse vaellukseen ja mitkä olivat muuten vain kohellusta. Ja sitä kohellusta on muuten paljon. Pidin myös vähän avoimeksi jäävästä lopusta sekä siitä, että huolimatta kaikesta, mitä kirjassa tapahtuu, lopussa jää enemmän tai vähemmän hyvä fiilis.

Jäljitetty - Elina Rouhiainen

Kansi: Laura Lyytinen

Tammi
2014
ISBN 978-951-31-7786-7
483 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale
Kesytön
Uhanalainen

Ottakaa huomioon, että tämä on arvio Susiraja-sarjan kolmannesta osasta. Yllä on linkit kahden edellisen osan arvioihin, ja suosittelen lukemaan kirjat ennen arviota! Jatko-osa-arviot sisältävät AINA spoilereita (tahallisia tai tahattomia), eli jos et tahdo spoilaantua, älä lue tätä. 

Elina Rouhiainen onnistui vakuuttamaan minut ihmissusiromaanillaan Kesytön, joka esitteli meille Raisan ja Mikaelin. Leiskuva romanssi oli juuri sitä, mitä silloin kaipasin, mutta toisessa ja nyt tässä kolmannessakin osassa romanssi on juurikin se, mikä jää uupumaan. Raisa on muuttanut Helsinkiin ja asuu nyt Kalliossa kämppiksenään Niko, jota ei juuri näy. Niko viettää kaiken aikansa Tanelin kanssa, eikä pojalta juuri liikene aikaa muille, josta Raisa ihan syystäkin vähän suivaantuu. Kun Konsta sitten saa tietää, mistä Raisan kaksoisveli löytyy, Raisan ei auta kuin lähteä etsimään veljeään, Mitjaa. Raisaa on nimittäin vaivannut jo pitkään mystiset oireet, joihin Mitja saattaa olla avain. Samalla kuvioon ilmestyy Vlassis, joka väittää tietävänsä vastauksen kaksosten arvoitukseen.

Raisa on tässä kirjassa siedettävämpi kuin kenties koskaan ennen. Hän on hylännyt snobbailunsa ja nenännyrpistelynsä ja keskittyy nyt asiaan. Tykkäsin siitä. Raisa on myös eronsa jäljiltä aika rikki ja turvautuu samanlaisiin parannuskeinoihin kuin monet muutkin - laastarisuhteisiin ja työhön upottautumiseen, esimerkiksi - mikä puolestaan tekee hänestä inhimillisemmän. Inhimillisyys tosin loppuu lyhyeen, kun selviää, mistä Raisan pitkään jatkuneet oireet johtuvat.

Alunperin se syy, miksi en lukenut Rouhiaisen kirjoja, oli se, että olin kuullut niissä olevan vampyyreja, joista olin saanut tarpeekseni. Sitten joku selitti minulle, että vampyyreja on oikeastaan vain yksi, eikä hänkään kimalla auringossa, joten uskaltauduin lukemaan ensimmäisen kirjan. Toisessa kirjassa sama meininki jatkui ja olin oikein tyytyväinen, kun sarjassa keskityttiin yhteen yliluonnolliseen lajiin sen sijaan, että olisi True Bloodin tavoin lyntätty koko yliluonnollinen väki samaan. No, tämä kirja muuttaa sen. Aluksi en pitänyt muutoksesta laisinkaan, en olisi jaksanut lukea jälleen uuden lajin legendaa ja keitä nämä nyt ovat ja mihin ne nyt pystyvät. Meinasinkin jättää kirjan lukemisen kesken - en kenties pysyvästi, mutta vähäksi aikaa edes - mutta päätin jatkaa. Onneksi niin, koska lopulta uuden kansan esitteleminen ei ollutkaan ihan niin rasittavaa kuin olin odottanut. Rasittavaa se silti oli, eritoten kun se antaa Raisalle taas yhden syyn ylivertaisuuteen.

Lisäksi on sitten vielä Mikael. Mikael ei juurikaan esiinny kirjan alkupuolella muutoin kuin Raisan haavekuvissa, joissa hän sitten onkin entistä ihanampi ja komeampi ja onnellisempi ja kaikin puolin muutenkin parempi. Taisin sanoa jo edellisen kirjan arviossa, että olisi kenties parempi liikkua eteen päin kuin jäädä junnaamaan vanhassa romanssissa, jos se ei kerran toimi, mutta jotenkin Rouhiainen onnistui vakuuttamaan minullekin, että Mikael todella on Raisaa varten. Ilmeisesti sarja ei myöskään pääty tähän, mikä on ihan kiva kun ajattelee miten tämä kirja loppuu.

Uhanalainen - Elina Rouhiainen

Kansi: Saara Niinikoski

Tammi
2013
ISBN 978-951-31-7042-4
446 s.
☆☆☆☆
Kirjasto
Kesytön

Luettuani Kesyttömän minun oli saatava käsiini sarjan jatko-osa Uhanalainen, ihan vain jo siksikin, että Mikaelin ja Raisan juttu jäi niin mielenkiintoiseen kohtaan ensimmäisen kirjan lopussa. Ilokseni voin myös ilmoittaa, ettei Uhanalaisessa ollut häivähdystäkään väliosan mitäänsanomattomuudesta ja "kirjoitinpa tämän nyt kun trilogiassa kuuluu olla kolme kirjaa vaikkei yhtään oikeastaan nappaisi" -asennetta. Niinpä kun ilokseni huomasin, että Uhanalainen nökötti Lumon kirjastossa hyllyssä ja olin sattumoisin matkaamassa sinne seuraavana päivänä kirjatraileripajaan (aloin tekemään traileria Kesyttömästä, mutten tosin saanut valmiiksi. Jos jossain vaiheessa saan, jaan sen toki teidän kanssanne), laitoin kirjasta hetimmiten varauksen ja noudin sen sitten mukaani perjantaina lähtiessäni. Eilinen osoittautui kiireisemmäksi päiväksi kuin olin toivonut, joten tänään kun isäntä päätti lähteä Sipooseen sieniretkelle, otin tilaisuudesta kaiken irti ja hautauduin sängyn pohjalle kolmeksi ja puoleksi tunniksi ahmimaan tätä kirjaa. Niin ja hei, kuten tavallista kun puhutaan sarjan toisesta osasta: spoiler alert!

Raisa on palannut Helsinkiin ystävänsä Nikon kanssa. Hän on edelleen kasvissyöjä, mutta Stadi taidettiin mainita kirjassa vain kerran, siitä pisteet kotiin. Hän on saanut kesätyön, päässyt takaisin omistamaansa asuntoon ja viettää huoletonta opiskelijaelämää. Nikon kanssa hän on hankkiutunut kaikenlaisiin taideprojekteihin, kuten esimerkiksi muotinäytöksen malliksi. Raisa on päättänyt aloittaa myös valokuvauksen ja hän on hakenut Kuvataideakatemiaan jo tavallista aikaisemmin, sillä Kuvataideakatemiaan hyväksytään myös sellaisia, joilla ei ole toisen asteen tutkintoa, joten Raisa on päättänyt yrittää. Eräänä päivänä heidän oveltaan löytyy hyvin kärsineen oloinen Mikael (jonka Raisa melko kylmäverisesti hylkäsi Hukkavaaraan eikä viitsinyt sitten edes jälkikäteen hirveästi ilmoitella itsestään), joka kertoo vallan Hukkavaarassa vaihtuneen. Lopputulema on, että Raisan, Nikon ja Mikaelin on jätettävä kesäinen Helsinki taakseen ja painuttava Hukkavaaraan pelastamaan, mitä pelastettavissa on.

Raisa on aikuistunut, joskin ehkä ihan minipienesti, edellisestä kirjasta. Hän ei edelleenkään ole mikään maailman tasapainoisin päähenkilö, mutta toisaalta hänet on ympäröity ihmissusilla, joten mitä voi odottaakaan? Susiraja-sarjan kirjat on kirjoitettu niin menevään ja mukaansavetävään tyyliin, ettei minun tullut mieleenkään jättää kirjaa toviksi ja tehdä jotakin muuta. Kuten vähän epäilinkin, Raisaa oppii kyllä sietämään (jännää tässä on, että lukion ensimmäisellä luokalla olisin vielä halunnut olla Raisa, jännää, miten ajat muuttuvat) joskin joitain hänen päätöksiään on hankala antaa anteeksi. Jos jokin nuorten aikuisten kirjallisuudelle tyypillinen juttu minua ärsyttää, niin se, että sarjan ensimmäisessä osassa esitellään jokin komea urho, jonka kanssa sitten soudetaan ja huovataan edestakaisin loppusarjan ajan. Jos homma ei toimi, se ei toimi, ja on ihan hyväksyttävää vaihtaa urhoa. Tästä kärvistelystä tuli lähinnä mieleen Untinen-Auelin Jondalar ja Ayla -sekoilu. Turhauttavaa. Kai nyt kylällisestä komeita ukkoja löytyisi joku vähän järkevämpi valinta kuin Mikael? Herää, Raisa.

Ihmissudet ja heidän myyttinsä muuttuvat tässä kirjassa jos mahdollista vieläkin mielenkiintoisemmiksi. Selviää, ettei Hukkavaara ehkä olekaan ainoa olemassa oleva lauma. Selviää myös, että vallan kaapannut Martti ei olekaan mikään hyvä tyyppi, ja on kenties hukkavaaralaisten oman selviytymisen kannalta olennaista, että he löytävät mystisesti kadonneen Daniel Sarrin ennen kuin on liian myöhäistä. Myös Raisan voimat pääsevät ainakin vähäsen enemmän valoon. Rouhiainen on luonut ihmissusille oman eepoksen, jonka nimi on Hukkapoika. Olisin melkein suonut, että Hukkapoikaa olisi käsitelty enemmänkin, mutta hyvin se nousee esiin näinkin. Uhanalainen olisi voinut olla viimeinen osa. Tahdon ehdottomasti lukea piakkoin ilmestyvän kolmannenkin osan, mutta toisaalta pelkään, että se keskittyy liikaa Raisaan. En ole ihan varma jaksanko lukea neljääsataa sivua pelkästään Raisasta, vaikka hän tuntuukin pikkuhiljaa kasvavan ihan järkeväksi ihmisolioksi.

Kesytön - Elina Rouhiainen

Kansi: Eevaliina Rusanen

Tammi
2012
ISBN 978-951-31-6647-2
426 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Sitten Twilightien tuottaman pettymyksen vuosikausia sitten, en ole hirveästi piitannut sen enempää ihmissusista kuin vampyyreistakaan. Toki luin Stiefvaterin Väristyksen ja ihastuin sen originaaliin tapaan käsitellä ihmissusia, mutten ole millään tapaa kaivannut takaisin ihmissusimyyttien ääreen. Kirjavinkkauskokouksessa tuli kuitenkin puheeksi tämä Elina Rouhiaisen kirja, ja kun kerran päätin päästä ylitse ennakkoluuloistani Night Schoolia kohtaan, ajattelin, että voisin samaan syssyyn lukea sitten tämänkin.

Raisa menettää äitinsä yhtäkkiä yllättäin autokolarissa ja löytää itsensä pian Kajaanin juna-asemalta, vastassaan kiusaantunut mies joka esittäytyy Jaakoksi, tuttavien kesken Jaskaksi. Jaska on kuulemma Raisan eno, vaikkei Raisa olekaan kuullut miehestä koskaan aikaisemmin. Raisan on kuitenkin määrä asua Jaskan luona siieksi, että täyttää kahdeksantoista, jonka jälkeen Raisa on vapaa tekemään mitä huvittaa. Hän on lupaava taiteilijanalku ja horisontissa häämöttävät opinnot Kuvataideakatemiassa. Hukkavaara ja sen asukkaat vaikuttavat vain välttämättömältä välietapilta, kunnes Raisa törmää rehtorinkansliasta tullessaan karatepukuiseen Mikaeliin, jolla on tuuheat tummat hiukset ja lävistävän sininen katse. Puhumattakaan niistä kaikista muista hengästyttävän kauniista ihmisistä, joita Hukkavaara tuntuu olevan väärällään.

Heti ensimmäisten kahdenkymmenen sivun aikana kirja lumoaa kuvainnoollisuudellaan. Voin hyvin istuttaa itseni Kajaanin jylhiin maisemiin ja kuvitella Jaskan vanhan puutalon isoine pihoineen. Vaikka Raisa oli mielestäni harmistuttavan raivostuttava ituhippi stadilaissnobi, hänet oli kohtalaisen helppo sivuuttaa kun ihmissusimyytit kävivät niin mielenkiintoisiksi. Mikaelin typerästä nimestäkin pääsin yli melko pian (ei siis millään pahalla Mikaeleita kohtaan, minusta keskellä Suomea asuvan ihmissuden nimi olisi voinut olla jokin perinteekkäämpi ja suomalaisempi). Raisalla on raivostuttava taipumus aina kirmata ulos jokaisesta talosta kun tilanne käy tukalaksi ja sitten odottaa, että prinssi Hurmaava saapuu pelastamaan. Hän jaksaa myös jankuttaa kasvissyönnistään, mutta onneksi jankutus vähenee loppua kohti.

Kirjassa on onneksi kaarti muita hahmoja, jotka ovat paljon Raisaa mielekkäämpiä seurattavia. Esimerkiksi Niko, jonka osuus Raisan selviytymisessä Hukkavaarassa jää sivuosaan, mutta on silti varsin tärkeä. Kirja loppuu kiihkeästi ja nopeasti, aivan kuten sarjan ensimmäisen osan voi olettaakin. Toivon kovasti, ettei seuraava osa ole yhtä tyypillinen väliosa (siis mitäänsanomaton ja tylsä), sillä kaipaan takaisin Hukkavaaraan, Raisasta huolimatta. <3 Josko sitä seuraavan kirjan myötä oppisi vaikka pitämään Raisasta.

Maresi - Maria Turtschaninoff

Kansi: Laura Lyytinen

Maresi. Krönikor från Röda klostret
Tammi
Suom. Marja Kyrö
2014
ISBN 978-951-31-8000-3
212 s.
☆☆☆☆
Ennakkolukukappale

Täytyy myöntää, että ihan pikkuisen saatoin hihkaista onnesta kun aikoinaan hoksasin tämän Tammen listoilta. Tykkäsin Anachésta sen verran, etten voinut olla innostumatta, kun Turtschaninoffilta ilmestyi uusi, samaan maailmaan sijoittuva kirja. Sivutaanpa Anachéa tässäkin ihan pikaisesti. Arraa en ole vielä lukenut, mutta nythän tässä on hyvin aikaa ennen kuin seuraava kirja ilmestyy (mikäli ilmestyy, kukapa näistä tietää paitsi kirjailija itse?).

Toisin kuin Anachéssa, tässä kirjassa minua kutsui nimenomaan ensiksi kansi. Kannen tyttö on hieno, samoin asettelu ja värit. Nyt varsinkin kirjan luettuani kansi avautuu kunnolla ja ymmärrän eri asioiden läsnäolon kansikuvassa. Sellainen on minusta äärimmäisen hienoa. Kaiken ei tarvitsekaan aueta lukijalle ennen kuin kirjan on lukenut, pääasia on, että kansi antaa oikean kuvan tarinasta ja asettaa oikeanlaisen tunnelman. Mielestäni tämä kansi onnistui siinä hyvin.

Maresi kertoo siis Maresi-nimisestä tytöstä, joka asuu Punaisessa luostarissa. Luostari sijaitsee saarella, jolle miehiltä on pääsy kielletty. Maresissa on siis aika samanlaista tematiikkaa kuin Anachéssakin, miehet sortavat naisia ja naiset tekevät kaikkensa päästäkseen ikeen alta pois. Turtschaninoffin kirjoissa naiset tuntuvat onnistuvankin siinä harvinaisen hyvin. Luostari saa vaurautensa verisimpukoista, joiden musteella värjätty kangas on yksi arvokkaimpia statussymboleja koko valtakunnassa. Eräänä päivänä saarelle saapuu veneellä nuori tyttö nimeltä Jai, joka hautoo sisällään synkkääkin synkempää salaisuutta. Maresi ottaa tytön siipiensä suojaan ja oppii tähän ystävystyessään aika paljon itsestään, jumalattarestaan ja elämästä.

Maresissa on samaa jouhevaa ja sujuvaa kerrontaa kuin Anachéssa. Pidän paljon Turtschaninoffin luomasta maailmasta, jossa ihmisten palvomat voimat eivät ole koskaan kovin kaukana ja osoittautuvat palvonnan arvoisiksi useampaankin otteeseen. Maresi itse on vähän erilainen päähenkilö siinä mielessä, että vaikka Maresille loppua kohti koittaakin aika suuri elämänmuutos ja pöytien kääntyminen, hän ei varsinaisesti ole se, jonka tarina kantaa kirjaa. Jai on se, jota uhkaa vaara ja jonka elämän tempoon tarina kulkee. Järjestely on vähän erilainen, muttei laisinkaan huono. Maresi on uskottavampi päähenkilönä, kun hän ei olekaan se traaginen sankaritar jonka niskaan kaikki maailman paha kaatuu. Sitäpaitsi hän on kronikoitsija, aivan selvästi, ja se jos mikä miellytti minua. 

Mieleen tulee oikeastaan Redwallin tarujen kerrontatyyli. Ilmankos pidinkin tästä kirjasta niin paljon. Taidankin tässä lähiaikoina lukea vielä Arran.

Faaraon haudan vangit - P. B. Kerr

Kansi: Timo Mänttäri

Children of the Lamp: The Akhenaten Adventure
Tammi
Suom. Arja Gothoni
2005
ISBN 978-951-31-3018-5
336 s.
☆☆
Kirjasto

Pakatessamme kirjastoa remonttia varten, meille tarjoutui erinomainen tilaisuus käydä läpi kokoelmaa ja kerätä lainaan kirjoja, jotka halusimme lukea. P. B. Kerrin kirjasarja Lampun Lapset ihastutti minua ulkomuodollaan niin, että lainasin kaikki hyllystä löytyneet osat. Ensimmäinen osa aiheutti minussa niin ristiriitaisia tuntemuksia, etten tiedä viitsinkö jatkaa edes seuraavaan osaan. Toisaalta tarina kiehtoo, toisaalta Kerr on ilmeisen tylsä kirjailija joka luo ahdasmielisiä ja kuvottavia päähenkilöitä.

Lampun Lapsien ensimmäisessä osassa seurataan sitä kuinka New Yorkin ylemmän luokan kaksoset John ja Philippa saavat tietää olevansa djinnien sukua. Kesälomansa ensimmäisenä päivänä lapset heräävät ja joutuvat vuotuiseen hammaslääkärin tarkastukseen, jossa lääkäri toteaa, että kummallekin on puhjennut yhdessä yössä neljä viisaudenhammasta, jotka on poistettava. Lasten äiti hoksaa saman tien mistä on kyse ja yrittää lähettää lapset kesäleirille, jonka perimmäinen tarkoitus on kitkeä lapsista mahdolliset yliluonnolliset taipuvuudet pois. Lasten ollessa nukutettuina he näkevät yhteistä unta jossa heidän enonsa Nimrod ilmestyy heille ja pyytää lapsia luokseen Lontooseen. Lontoossa lapsille koittaakin sitten kiperät paikat, kun djinnien maailma kaikessa loistokkuudessaan paljastuu heille vaaroineen kaikkineen.

Päällimmäisenä kirjasta jäi mieleen se, kuinka nuori lapsi halveksuu lihavia ihmisiä eikä säästele sanojaan soimatessaan vanhoissa alastonmaalauksissa esiintyviä naisia läskeiksi. Ymmärrän jos kirjaan on pakko tunkea painovalistusta, mutta pienen lapsen suusta se ei ole minusta sopivaa. Sääli, että Philippa on kasvanut noin ahdasmieliseksi jo pienestä pitäen. Philippa on muutenkin raivostuttava prinsessa. Toisekseen John pääsee yön yli finneistään eroon aivan kuin finneissä olisi jotain pahaa ja ihminen, jolla on finnejä, ei voisi olla aivan yhtä hieno päähenkilö kuin kuka tahansa muukin. Aivan kuin päähenkilön pitäisi olla virheetön voidakseen olla päähenkilö. Lastenkirjalta tämä on minusta melkoisen väärin.

Tarinallisesti Lampun Lapset voisi olla hyvä, ellei se olisi niin kulunut. Kirjan kantava voima on vähän turhankin perinteinen hyvä vastaan paha asettelu, jossa hyvät djinnit taistelevat pahoja vastaan, paitsi että taisteleminen sinällään on paha asia eli hyvät djinnit eivät alennu moiseen. Heidän on siis keploteltava tahtonsa läpi. Huoh. Tyylissäkään kirja ei ole mitään parhaimmistoa. Kerr viljelee sivistyssanoja sellaisella tahdilla, ettei tätä meinaa jaksaa lukea aikuinenkaan, puhumattakaan lapsista joille kirja on suunnattu. Melkein heti alkuunsa törmää sellaisiin sanoihin kuten subliminaalinen, joita ei edes selitetä mitenkään. Ehkä varttuneemmalle ja muutenkin kirjoista pitävälle lapselle Lampun Lapset on ihan hyvä kirja, mutten näkisi tätä kyllä lukemaan innostavana kirjana laisinkaan. Päin vastoin. Sivistävä tämä vissiin koettaa olla, mutta parempiakin sivistäviä lastenkirjoja on tullut luettua.

Kunnes kerron totuuden - Julie Berry

All the truth that's in me
Tammi
Suom. Kaisa Kattelus
2013
ISBN 978-951-31-7668-6
288 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Täytyy tunnustaa, että huolimatta työkavereideni ihastuneista huokailuista, tämä kirja uhkasi kantensa vuoksi mennä minulta tyystin ohi. Olin ruokatauolla eräänä päivänä kun eräs työkavereistani tuli tiedustelemaan, olinko kuullut tällaisesta kirjasta. Hän ei muistanut kirjan nimeä, mutta kuvaili kyllä kannen tarkkaan. Kun hän sitten näytti minulle katalogista mitä kirjaa tarkoitti, tajusin, että olin ohittanut kirjan täysin vain siksi, ettei kansi miellyttänyt minua. Taitaa olla aika opetella antamaan mahdollisuus myös epäonnistuineille ulkoasuille, sillä tässä on yksi parhaita tänä vuonna suomennettuja nuortenkirjoja, joihin minulla on ollut ilo törmätä.

Kunnes kerron totuuden kertoo Judithista, joka ystävättärensä Lottien ohella katoaa. Vuotta myöhemmin hän ilmaantuu takaisin kylään, josta hän on kotoisin, mutta mykkänä. Hänen kielensä on leikattu irti, ja hänen äitinsä kieltää häntä puhumasta jottei häpeä olisi niin suuri, mutta vasta, kun on tehnyt kaikkensa salatakseen tyttärensä paluun kyläläisiltä. Judith on perheelleen taakka ja samalla kyläläisten mielestä kirottu tyttö. Häntä ei huomata ja jopa hänen lapsuusaikojensa rakkaus Lucas on menossa naimisiin toisen tytön, kaupungin kaunottaren Marian, kanssa. Judithin ei auta kuin seurata sivusta tapahtumien kulkua. Sota saapuu kuitenkin kyläläisten kynnykselle ja Judithin on uhrattava kaikki pelastaakseen kyläläiset ja eritoten Lucas. Maria ottaa myös asiakseen opettaa Judithin jälleen puhumaan oikein, eikä hetkeäkään liian aikaisin.

Kunnes kerron totuuden on mieletön jännäri, jossa vihjataan yhtä sun toista useampaan suuntaan, kuitenkaan paljastamatta mitään turhan aikaisin. Katsoin aikoinani japanilaisia ja etelä-korealaisia iltapäivädraamoja, joissa oli totta kai iltapäivädraamoille tyypillisiä henkeäsalpaavia koukkuja. Näiden sarjojen hyvä puoli oli siinä, ettei niitä venytetty loputtomiin kuten vaikka Emmerdalea ja Kaunareita, joten kaikki tapahtumankäänteet olivat aina katsojalle vakavia ja mahdollisesti lopullisia (jos jaksoja on vain 12 ja 9. jaksossa tapahtuu jotakin kamalaa ja odottamatonta, se on kuulkaa iso juttu!). Tämä kirja aiheutti samanlaista hengen salpautumista ja kauhua tulevasta, halua ottaa tauko ja karata hetkeksi kirjan parista. Harmi vain, ettei tätä todellakaan voinut laskea käsistään.

Kirja sijoittuu jonnekin menneeseen aikaan, johonkin maahan. Veikkaisin, että Yhdysvaltoihin, mutta varmaksi sitä en osaa sanoa eikä sitä kirjassa missään kohtaa mainita. Kyläläisten viholliset tunnetaan Vanhamaalaisina ja heillä on jo ruutia ja kivääreitä. He elävät hyvin tiukassa uskonnollisessa yhteisössä, jossa mies voi saada sakot, mikäli puhuttelee naista julkisesti pelkällä etunimellä. Naisia kuitenkin uskotaan tässä kirjassa, toisin kuin todellisissa uskonnollisissa yhteisöissä tuohon aikaan, jolloin miehen sana painoi rutkasti vaimoihmisten sanaa enemmän, jos vaimoja edes kuunneltiin. Miesten ajatukset ovat todella vanhanaikaisia, kuten "minusta vaiteliaisuus on vaimossa hyve". Silti, tykkäsin kirjasta todella paljon ja ahminkin sen näin lukupäivän alkajaisiksi. Nyt taidan napata seuraavan kirjan käteen ja jatkaa lukupäivää!

Kuulen kutsun metsänpeittoon - Sari Peltoniemi

Kansi: Ea Söderberg

Tammi
2011
ISBN 978-951-31-5939-9
153 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Sari Peltoniemi on nimi, joka on tässä pienessä universumissa joka olen minä putkahdellut esiin yhä tihenevään tahtiin. Hänen kirjaansa nimeltä Hirvi on kehuttu, mutta siinä on mielestäni niin järkyttävän kammottava kansi, etten uneksisikaan tarttuvani siihen. Näin se kansitaide toimii, kuulkaa. Ei tässäkään kansitaide nyt päätä huimaa, mutta on se parempi kuin Hirvessä. Makuasioitahan nämä toki ovat. Lueskelin eilen Kirjavinkkariblogia ja sieltä silmiini osui tieto, että Peltoniemi oli voittanut vuoden 2014 Laivakello-palkinnon. Ajattelin, että tässä on nyt suomalainen nuortenkirjailija, ja vielä palkittu sellainen, enkä minä ole lukenut yhtäkään hänen teostaan, joten eikun tuumasta toimeen.

Martinlaakson kirjaston kirjahyllystä käteeni sitten osui tämä nuortenkirjallisuuden helmi, Kuulen kutsun metsänpeittoon. Kirja ammentaa kolttasaamelaisten kansantarustosta aineksiaan ja vieläpä todella tehokkaasti. Näinkin lyhyeksi kirjaksi - ja lyhyeltä se totisesti tuntuu rämmittyäni vastikään läpi Strandbergin liki seitsensataasivuisen Tulen - tässä on todella paljon asiaa ja tapahtumia. Toki jotkin asiat, kuten Jounin ja Matleenan seurustelu, kärsivät siitä, ettei tilaa suhteen kehittymiselle ole niin paljon. Vaikka jos oikein muistan, ei se yläasteella juuri tuon haastavampaa ollut (paitsi toki meille nörttitytöille, jotka haaveilimme vain elokuvien päähenkilöistä ja artisteista).

Jouni on siis vaelluksella perheensä - isänsä ja sisarensa Saaran - kanssa Lapissa. Hänen äitinsä on kadonnut joskus kun Jouni oli vielä ihan pieni, eikä Jouni muista äidistään juuri mitään. Yöllä Jounin on päästävä tarpeilleen ja metsässä hän kohtaa aavemaisen naisen, joka aiheuttaa kauhua ja paniikkia. Jouni pakenee telttaansa ja koettaa selittää isälleen ja siskolleen mitä on metsässä nähnyt, mutta nämä eivät usko häntä vaan syyttävät vilkasta mielikuvitusta tai painajaisia. Jounikin rauhoittuu ja he palaavat takaisin Siisjoelle, kotiseudulleen ja kaupunkiin. Niinpä Jounille tulee täysin yllätyksenä, kun hän kohtaa naisen uudestaan, tällä kertaa keskellä asutusta. Apu löytyy kuitenkin yllättävältä taholta, sillä Jounin entinen ala-asteen luokanopettaja Romppainen on kiinnostunut shamanismista ja on enemmän kuin halukas auttamaan. Samalla Jouni kohtaa Romppaisen ihanan tyttären, Matleenan.

Tykkäsin Peltoniemen tavasta kirjoittaa ja siitä, että lyhyt kirja ei tuntunut liian lyhyeltä, muttei myöskään pakotetun pieneltä. Vähän jo pelkäsin, että nyt tässä saadaan ihan järkevä selitys kaikelle ja se olikin vain luokkakavereiden järjestämä pila kaupunkilaistuneelle Jounille, mutta onneksi niin ei käynyt. Olisi silti ollut mielenkiintoista tietää, mitä Jounin äidille on käynyt. Kenties se selviää seuraavassa osassa. Tällaisia välipalakirjoja voisin mielelläni lukea enemmänkin. Jouni joutuu kirjassa paitsi yliluonnollisen kanssa tekemisiin, myös ongelmiin oikean elämänsä ihmisten kanssa. Pidin siitäkin, että Jounilla on oikeitakin kavereita, hän on siis ihan tavallinen teini. Pidin erityisen paljon myös siitä, että Jounilla on pitkät hiukset ja hän soittaa kitaraa. Nörttityttö sisälläni ei ehkä koskaan kuole, ah ja voih.

Khao Lakin sydämet - Marja-Leena Tiainen

Kansi: Laura Lyytinen

Tammi
2013
ISBN 978-951-31-7294-7
237 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Tunnustan pyöritelleeni Khao Lakin sydämiä vähintäänkin epäileväisin mielin käsissäni useampaankin otteeseen. Kansi on nätti (jonkin verran nätimpi kuin kuvassa, joka on suurempana pikselimössöä, soosoo Tammi) ja aihe sinällään mielenkiintoinen mutta ääh, lällylomaromantiikkaa, kuka semmoista jaksaa lukea, vai mitä?

No, olinpas väärässä. Emma matkustaa isoäitinsä, tätinsä ja tädin poikaystävän kanssa Thaimaahan. Matkalla on hänelle erityinen merkitys, sillä hän menetti koko perheensä vuoden 2004 tsunamissa ja selviytyi ainoana perheestään kiitos tarjoilijamiehen, joka onki hänet merestä turvaan puuhun. Emma on päättänyt löytää pelastajansa ja kiittää tätä henkilökohtaisesti.

Kirjan takakannessa puhutaan vain Emmasta ja tämän perheestä, mutta toista - traumatisoitumatonta - näkökulmaa kirjaan tuo itäsuomalainen Venla, joka on ensimmäistä kertaa Thaimaassa ikinä, mukanaan suurehkonpuoleinen seurue sukulaisia. He ovat saapuneet nauttimaan Thaimaasta sellaisena kuin se on ja viettämään isoisän 70-vuotispäiviä. Venla jää kirjassa tosin toissijaiseen asemaan, sillä enemmän keskitytään Emmaan, Emman muisteloihin ja Lukakseen.

Olin itse 16-vuotias kun tsunami iski Thaimaahan, enkä seurannut uutisia tai piitannut niistäkään mitä seurasin. Niinpä minulta epäilemättä meni ohi yhtä jos toistakin koskien tätä luonnonkatastrofia. Khao Lakin sydämet valottaa hyvin tapahtumien kulkua, uhrien määrää ja tuhon valtavuutta. Emman mukana pelastutaan tulva-aallon kynsistä, päästään evakkokyydillä sairaalaan jossa vallitsee täydellinen kaaos, etsitään paniikissa tuttuja kasvoja ja lopulta matkustetaan kotiin, jossa mikään ei ole niin kuin ennen. Matka takaisin tapahtumapaikalle on Emmalle raskas ja lukijallekin useampaan otteeseen riipaiseva. Kukapa ei olisi joskus pelännyt menettävänsä jonkun läheisen? Tässä Emma nyt käy läpi sitä tuskaa, joka sellaisesta seuraa.

Venla puolestaan on humoristisempi tyyppi. Kenties Venlan kautta kirjaan ja tarinaan on haettukin kepeämielisyyttä, sillä pelkästään Emman näkökulmasta tarinasta olisi saattanut tulla liian pakokauhuinen ja ahdistava. Tarkoitus ei varmastikaan kuitenkaan ollut tehdä Thaimaasta pelottavaa matkakohdetta, vaan tuoda ilmi tsunamin jälkiseuraamukset ja jälkiseuraamusten seuraamukset. Kaikenkaikkiaan kovin onnistunut kirja, joka toi tunteita pintaan yhden jos toisenkin kerran.

Tuomas Karhumieli - Ritva Toivola

Kansi: Jussi Kaakinen

Tammi
2009
ISBN 978-951-31-4652-8
260 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Ritva Toivolan Tuomas Karhumieli ammentaa suomalaisesta kansantarustosta ja mytologiasta. Karhuissa sinällään on ollut mielestäni aina jotakin todella vetovoimaista ja mystistä, joten epäilenpä, että karhu oli tässä nyt se, joka minua eniten kiinnosti. Toivola itsessään kun on entuudestaan täysin tuntematon minulle.

Tuomas Karhumieli kertoo siis Tuomaasta, joka on ollut huutolaisena Katajaisen talossa, mutta saa elämänsä ensimmäisen työpaikan kestikievarin tallirenkinä ja matkustaa taloon töihin. Talvi on kylmä eikä rengintuvassa ole polttopuita, joten Tuomas kietoutuu pakkasta vastaan karhunturkkiin. Kummallisten unien saattelemana hän nousee seuraavaan päivään. Hän tutustuu talon väkeen, kotihaltiaan joka on suuri harmaa kissa sekä piakkoin toiseksi rengiksi palkattuun Jukoon, joka on turhantärkeä kehuskelija. Jukosta onkin roppakaupalla harmia paitsi Tuomaalle, myöhemmin myös koko talonväelle.

Tuomas Karhumieli on kirjana varsin leppoisa ja tasaiseen tahtiin etenevä. Tuomas kuulee tarinoita suolla asustavista haamuista, Suo-Saarasta jonka uskotaan olevan noita sekä Räpylä-Niemisestä, jolla on räpylät jalkojen paikalla ja jonka huhutaan osaavan keskustella kalojen kanssa. Tavataanpa kirjassa jos jonkin sortin metsänhaltiaa ja -henkeäkin.

Kirjassa oli ehdottomasti jotakin kansantarun henkeä, sillä mieleeni nousi jatkuvasti vanhoja suomalaisia satuja, joita joskus lapsena luin. Samaa leppoisuutta ja luonnon läsnäoloa oli tässäkin kirjassa. Jännitystä tarinaan toi ryöväreiden joukko, jota vallesmanni ei koskaan saanut kiinni, sillä porukan pomona toimi Räkkä-Reku, jolla oli taito piiloutua metsänpeittoon. Tätä kykyä käyttävät muunmuassa maahiset, joita kirjassa ei sentään näy.

Vaikkei Tuomas Karhumieli nyt ylläkkään ihan muiden lastenfantasiaromaanien tasolle seikkailuissa ja jännityksessä, se on kuitenkin ihana tarina joka tutustuttaa suomalaiseen kansantarustoon ja arvokas sellaisenaan. Tämä sopii myös nuoremmille lapsille, sillä veri ei kirjassa lennä eikä pelottavilla jutuilla mässäillä. Mykkäpiian suokin on lopulta ihan harmiton, vaikka pienenpieni ailahdus ahdistusta mahanpohjassa kävikin Annin astellessa sinne kääpiä noutamaan.

Sen verran tahtoisin kuitenkin sanoa - ja tämä on häirinnyt ennenkin, ei suinkaan ainoastaan tämän kirjan kohdalla - että kun kirjoitetaan vahvoja naishahmoja, niin miksi näiden on pyrittävä aina olemaan mahdollisimman miehekkäitä, siis surkeita kodinhoidossa ja käsitöissä, mielellään lyhythiuksisiakin, kuten Anni? Olisi hauskaa kerrankin kohdata vahva naishahmo, joka on ylpeä siitä, mihin naisena pystyy. Miehet eivät (ainakaan menneeseen aikaa sijoittuvissa tarinoissa) tiedä kodinhoidosta tai käsitöistä hölkäsen pöläystä, joten miksi naisen pitäisi kilpailla miesten kanssa näiden omassa lajissa, kun hänellä selvästi on etulyöntiasema jossain ihan muussa?