27. tammikuuta 2014

21. tammikuuta 2014

The Scorch Trials - James Dashner

Delacorte Press
2010
ISBN 978-0-385-73875-0
361 s.
☆☆☆☆☆
Oma
The Maze Runner

Sarjassaan toinen osa, älä siis lue tätä jos et halua spoilereita ensimmäisestä osasta. Huomauttaisin myös, että Maze Runnerista tulee syksyllä ilmoille elokuva, joten vielä ehdit hipsteriksi ("luin sen kirjan kuule kauan ennen kuin siitä tehtiin mitään leffaa", tiedättehän).

Scorch Trials on nimenomaan juurikin sitä. Thomas luulee päässeensä turvaan labyrintistä, luulee kaiken olevan hyvin, luulee Teresan olevan Se Oikea ja muutenkin masu on täynnä, päällä on puhtaat vaatteet, on lämmintä, mukavaa ja juoksevaa vettä. Ja sitten kaikki hajoaa palasiksi. Paljastuu, etteivät Gladerit todellakaan ole turvassa, eivät lähelläkään. WICKED - ensimmäisessä osassa tutuksi tullut pahisjärjestö - on vain järjestänyt pojille (ja Teresalle) kyydin sairaan testinsä seuraavaan osaan, jossa nämä kohtaavat lisää vaaroja ja vaikeuksia. Toisessa osassa avataan enemmän maailmaa sellaisena kuin se Maze Runner -sarjan aikakaudella on, tutustutaan sairauteen joka kulkee nimellä Flare ja sen sairastuttamiin ihmisiin jotka kutsuvat itseään Crankeiksi. Kannoin miehelleni kolme kirjaa nenän eteen ja pyysin valitsemaan niistä yhden, ja ensimmäinen kysymys Scorch Trialsista oli "onkstää joku zombikirja?". Tämän jälkeen valinta olikin sitten selvä.

Ja tottahan se on. Crankit muuttuvat aina vain enemmän ja enemmän zombien kaltaisiksi sairauden edetessä. Kyseessä on ilmeisesti ruton kaltainen tauti, joka tarttuu ja leviää ihmiskontaktista. Thomas ja kumppanit saavat kirjan alussa tietää, että heihin on istutettu Flare, ja että heillä on kaksi viikkoa aikaa taivaltaa sadan mailin matka turva-alueelle, jossa parannus heitä odottaa. Pojilla ei ole mitään menetettävää, joten he lähtevät matkalle.

Dashner kirjoittaa toimintaa oivallisesti. Kirjaa lukee samalla intensiteetillä kuin hyvää leffaa katsoo, välistä teki mieli oikein hakea popparit ja limu seuraksi. Aina kun joku keskeytti lukemiseni, minua rupesi ärsyttämään pitkälti samaan tapaan kuin jos olisin joutunut pausettamaan jonkun todella hyvän ja mielenkiintoisen leffan tosi jännään kohtaan. Scorch Trialsit osoittautuvat jos mahdollista vieläkin vaarallisemmiksi kuin Labyrintti, josta Thomas kumppaneineen onnistui pakenemaan. Nyt vastassa eivät ole puolimekaaniset hirviöt (ainakaan heti aluksi), vaan joukko eriasteisesti sairastuneita ihmisiä, joiden mielenliikkeistä ei voi olla täysin varma. Ja kun tähän otetaan mukaan vielä Teresan mystinen katoaminen ja Aris-nimisen pojan äkillinen ilmaantuminen, on soppa valmis. Thomasta pyöritellään suuntaan ja toiseen, eikä lukijakaan pian enää tiedä, mihin uskoa. Tässäpä teille jatko-osa, joka päihittää ensimmäisen. Onneksi minulla ei ole valtaisia kirjapinoja luettavaksi, vaan voin jatkaa suoraan seuraavaan osaan. /denial

18. tammikuuta 2014

Oho, haaste! :o

En yleensä juurikaan kirjoittele tänne mitään "turhaa", mutta kun minut nyt kerrankin haastettiin johonkin, niin pakkohan siihen sitten oli vastata. Tarinoiden syvyydet -blogin Nina Mari paukautti tällaisen haastekysymyslistan, ja ainahan sitä itsestään on mukava puhua.

1. Millaista musiikkia kuuntelet ja milloin?

Musiikkimakuni riippuu todella paljon päivästä. Joskus uppoaa nuoruusaikojen nostalgiahipat (kuten Alice Cooper ja Mojo, nyt vaikka), toisinaan kuuntelen uusinta uutta (siis radiota) ja joskus sitten kokeilen ja saatan jopa löytää jotain hyvää. Viimeisin näistä löydöistä on sellainen post rock bändi kuin God is an astronaut. Todella hieno. <3 Kuuntelen musiikkia kaikki työmatkat ja usein kun haluan oikein keskittyä johonkin. Joskus esimerkiksi ennen kirjoittamisrupeamaa saatan etsiä tunninkin fiilikseen sopivaa biisiä, jolla pääsisi flown nurkkaan kiinni.


2. Mistä sait idean (kirja)blogin aloittamiseen?

Kirjablogi syntyi rakkaudesta bloggaamiseen (olen pitänyt jo jonkin aikaa henkilökohtaista blogia, joka on tosi jäänyt tämän myötä vähän vähemmälle huomiolle) sekä koulussa olleista lukupäiväkirjatehtävistä. Tykkään kirjoittaa käsin, mutta koulutehtävien teko on jostain syystä aina ollut aivan järjettömän puuduttavaa. Kirjablogin ylläpitäminen antoi puhtia sellaisten kammottavan ikävien kirjojen lukemiseen kuin vaikkapa Candide. Täällä pohjantähden alla olisi varmaan uponnut ilman apujakin, mutta jostain syystä kirjablogista tuli yllättävän rakas harrastus. Bloggaaminen auttaa selvittämään omia ajatuksia ja tunteita luetuista kirjoista, sekä helpottaa niiden muistamista myöhemmin, kun täytyy esimerkiksi vinkata jollekulle jotakin kirjaa.

3. Kuinka usein olet internetissä ja liittyvätkö istuntosi yleensä jollain tavalla kirjoihin?

Olen jo työnkin puolesta paljon netissä, mutta vietän ison osan vapaa-ajastakin koneella. Kirjoihin istunnot liittyvät yleensä aina tavalla tai toisella, välilehdissä on auki kirjablogeja, bloggaajien Facebook-ryhmä, nettikirjakauppojen sivuja ja toki blogger. Viimeisimpänä lisäyksenä on nyt Goodreads, jota koitan opetella käyttämään. Internet kulkee aina mukanani, jos ei koneella niin puhelimessa. Joskus käy niin onnettomasti, että sitä ei ole saatavilla ja silloin on orpo, mutta samalla todella tyyni olo. On ihanaa kun tietää, että nyt voi ihan oikeasti vain rauhoittua ja keskittyä omiin, yksityisiin juttuihin.

4. Seuraatko uutisia säännöllisesti?

Luen yleensä vähintään uutisotsikot, mutten voi sanoa, että aktiivisesti seuraisin, mitä maailmalla tapahtuu. Uutisista aiheutuu usein vain turhaan pahaa mieltä ja murhetta, joten vietän mieluummin aikani eskapistisessa pienessä kuplassani. Työssäni on kuitenkin pakko tietää edes suurinpiirtein maailmanmeno, joten yleensä vilkuilen tosiaan ne otsikot, etten ole täysin pihalla kun asiakas tulee juttelemaan eduskunnan uusimmasta mokasta tai siitä ja siitä julkkiksesta josta kirjoitettiin se ja se kirja ja nyt siitä tehdään elokuva.

5. Missä toivot olevasi viiden vuoden kuluttua?

Joko Seinäjoella opiskelemassa kirjastoalan tradenomiksi tai jo valmistunut ja (vakituisissa) töissä jossakin mielekkäässä, mukavassa paikassa. Voisin myös asua isommassa asunnossa/talossa, jossa olisi oma kirjasto ja enemmän tilaa koirille. Yhden voisin vielä ottaa. :)

6. Kirjoitatko omia tarinoita?

Kirjoitin aikaisemmin aika paljonkin. Lisäksi harrastin luovaa kirjoittamista ja tekstimuotoisia roolipelejä, jotka vaativat aika paljonkin aikaa ja mielikuvitusta. Nykyään sellaiseen ei enää oikein riitä resursseja, mutta kirjoittaminen on silti rakas harrastus.

7. Millainen on paras lukuympäristö?

Meinasin sanoa, että oma sänky lämpöisen peiton alla, mutta sellaiseen tuppaan lähes poikkeuksetta nukahtamaan. Paras taitaa olla työmatkan aikana bussissa, luurit korvissa ja omaan kuplaan sulkeutuneena. Musiikki hukuttaa äänet ja joskus toivon, että työmatka kestäisi ikuisesti, jotta voisin vain jatkaa lukemista.

8. Onko sinulle helppoa heittäytyä mukaan kirjan maailmaan?

Riippuu todella paljon kirjasta. Useimmiten on, etenkin kun saan hukutettua muut äänet ympäriltäni, mutta joskus en vain pääse kirjaan sisään. Sellaiset kirjat kovin usein jäävätkin sitten kokonaan lukematta.

9. Kenen päähenkilön kenkiin haluaisit astua ja minkä kirjan seikkailun haluaisit itse kokea?

Tämä on hei aika helppo. Harry Potterin, tietenkin. Kasvoin samaa vauhtia Potterin kanssa, joten kirjoihin oli aikoinaan todella helppoa samaistua ja kukapa ei olisi toivonut, että postiluukusta jonain päivänä kolahtaisi kutsu Tylypahkaan? Voisi toisaalta olla aika hauskaa astua myös Terry Pratchettin Kuoleman saappaisiin. Kuolema on ehdoton lempparini Kiekkomaailmalaisista.

10. Mikä on ensimmäinen kirja, minkä muistat itse lukeneesi?

Liisa Ihmemaassa. Minulla on tuo kyseinen puhkiluettu kirja edelleen hyllyssä, joskaan en uskalla enää juuri koskea siihen kun se on niin kärsinyt.

Voisin kierrättää nämä samat kysymykset (vain parhaita matkitaan ja hyvät ideat kannattaa aina varastaa, eikös) seuraaville:
Morren maailma
Kuuttaren lukupäiväkirja
uppoa hetkeen

12. tammikuuta 2014

The Giver - Lois Lowry

Kansi: Charles Brock & Lois Lowry
Houghton Mifflin
1993
ISBN 978-0-547-99566-3
225 s.
☆☆☆☆
Oma

Työkaverini on ottanut asiakseen lukea läpi School Library Journalin TOP 100 -listan, jolta tämäkin kirja löytyy. Hänen (lukuisista) suosituksistaan minä sitten nappasin kirjan lukulistalleni. Lois Lowryn The Giver on nuorille tai jopa lapsille suunnattua dystopiaa, kertomus tulevaisuuden yhteiskunnasta, jossa mahdollisuus valintaan on poistettu kuviosta. Jokaisella yhteisön jäsenellä on omat muistonsa, mutta vain yksi henkilö muistaa kaiken ihmiskunnan menneisyydestä. Kirjan päähenkilö Jonas valitaan täksi The Receiveriksi, henkilöksi, joka kuljettaa ihmiskunnan muistoja sisällään niin, ettei muiden tarvitse kantaa niiden tuskaisaa taakkaa.

Ensialkuun tämä tulevaisuuden yhteiskunta vaikuttaa oikealta unelmalta. Johtorymä päättää, ketkä muodostavat perhekunnan, ja jos liitto toimii, perhekunnalle annetaan mahdollisuus anoa lapsia. Jokaiseen perheeseen myönnetään yksi tyttö ja yksi poika (joskin kirjassa sukupuolista puhutaan hyvin kliinisin sanoin; female, male). Johtoryhmä seuraa näiden lasten kasvua ja mielenkiinnonkohteita ja lasten täyttäessä kaksitoista, heidät määrätään tehtäviin, joissa heidän tulee pysyä lopun ikäänsä. Kenelläkään ei ole omaa syntymäpäivää, vaan kaikki ryhmänsä jäsenet (siis samana vuonna vanhemmilleen luovutetut lapset, joita jokaisessa ryhmässä on 50) täyttävät vuosia samassa seremoniassa joulukuussa. Kenelläkään ei ole vaikeuksia sopeutua yhteiskuntaan, koska kukaan ei ole erilainen muista. Kaikilla on samanlaiset vaatteet ja samanlaiset hiukset. Kaikkien elämä noudattaa samaa kaavaa.

Jonasin päästyä The Giverin oppiin käy kuitenkin nopeasti selväksi, mistä kaikesta ihmiset ovat luopuneet saavuttaakseen tämän harmonisen yhteiselon. Ihmiset eivät näe värejä eivätkä kuule musiikkia. He eivät tunne voimakkaita tunteita kuten rakkautta ja vihaa, vaikka luulevat niin tekevänsä. He eivät kysy henkilökohtaisista asioista, koska sitä pidetään Röyhkeänä, eivätkä he koskaan kiistele auktoriteetin kanssa. Heti kun Jonas alkaa saada muistoja Giveriltä, hän keksii tapoja joilla parantaa yhteiskunnan elämää, mutta selvää on, että ne kaikki aiheuttaisivat hyvien lopputulosten lisäksi myös paljon pahaa verta ja riitelyä. Niinpä Jonas ja Giver punovat juonen, jolla ihmiskunnan saisi muuttamaan tapojaan.

Ymmärrän hyvin, miksi työkaverini hehkutti tätä kirjaa niin kovin. Monitasoinen, helpolla, soljuvalla kielellä kirjoitettu kertomus imaisee mukaansa ja antaa vilauksen vaihtoehtotulevaisuudesta, jossa sellaisilla pikkuseikoilla kuin värit tai musiikki ei ole mitään virkaa. Kirjat ovat tavallisilta kansalaisilta kiellettyjä, lukuunottamatta sääntöoppaita ja muita kansalaisen elämälle tuikitarpeellisia painotuotteita (sellaista elämää ei kukaan kirjojen ystävä voisi elää!). Varsinainen tieto heiltä kuitenkin pimitetään vaarallisten ajatusten välttämiseksi. The Giver herättää monenlaisia mietteitä ainakin siitä, mikä ihmisille nykyään on tärkeää ja mihin kannattaisi keskittyä elämässään. Ihmiset joutuvat kirjassa myös menemään uskomattomiin mittoihin päästäkseen sille yhdenmukaisuuden tasolle, jolle he pyrkivät. Eikä suurten juhlien saattelema, vain "the Release" -nimellä kulkeva salaperäinen tapahtuma ole sekään ihan niin iloinen kuin mitä kaikki tuntuvat luulevan.

6. tammikuuta 2014

Reaper Man - Terry Pratchett

Kansi: Brian Roberts & Joe McLaren
Gollancz
1991
ISBN 978-1-473-20011-1
298 s.
☆☆☆☆
Oma

Äkkäsin jotakin kautta Gollanczin uutisen, jossa kerrottiin heidän julkaisevan Terry Pratchettin kirjoja uudelleen uusilla kansilla. Ensimmäisinä julkaistaisiin kirjat, joissa Kuolema esiintyy päähenkilönä (tai yhtenä heistä). Kuolema on aina ollut ja varmaan tulee aina olemaan suosikkini koko Pratchettin Kiekkomaailma kavalkadista, ja kun siihen lisätään vielä se hiukan nolo seikka, etten omista(nut) ensimmäistäkään Pratchettia, niin päätin että tässäpä nyt oiva tilaisuus korjata asianlaita. Kirjan luettuani epäröion hetken kirjoittaa siitä arvostelua. Kun kirjan kirjoittaja on joku, joka on tehnyt pitkän uran ja joka on yleisesti arvostettu kirjailijana ja ihmisenä, ervostelun kirjoittamisen kynnys nousee, tai näin sen ainakin itse koen. Olen kuitenkin tähän mennessä kirjoittanut edes jotakin jokaisesta blogin perustamisen jälkeen kirjoittamastani kirjasta, sillä blogi on oiva työkalu myös eri kirjojen muistamiseen, joten päätin uhmata aallokkoa.

Reaper Man (Viikatemies, Karisto, 1996) siis kertoo Kuolemasta, joka saa käskyn siirtyä syrjään. Hänelle ojennetaan ikioma tiimalasi, joka mittaa hänen jäljellä olevaa aikaansa. Kuolema päättää käyttää ajan hyväkseen ja jättää työnsä lähteäkseen lomalle. Hevosensa Binkyn (Humma) hän saa kuitenkin pitää. Kiekkomaailma joutuu kaaokseen, kun Kuolema ei ole enää keräämässä talteen ylimääräistä elinvoimaa ja kuolleita.

Toisena päähenkilönä kirjassa on velho Windle Poons, jonka on määrä kuolla 130. syntymäpäivänään. Kuolemalla on ollut tapana ilmestyä henkilökohtaisesti korjaamaan talteen kaikkien taiankäyttäjien sielut, mutta jostain syystä niin ei nyt käykään. Windle Poons kyllä kuolee, mutta kun toiselle puolelle ei ole saattajaa, niin hän päättää palata takaisin ruumiiseensa. Tämäkös vasta hämminkiä aiheuttaakin, ja muut velhot tekevät kaikkensa saattaakseen Windlen takaisin haudan lepoon.

Olen lukenut aiemmin jonkin verran Pratchettin kirjoja ja vaikka Kuolema on niissä ohimennen saattanutkin esiintyä, hän on jäänyt vähän etäiseksi ja kylmäksi hahmoksi (heh). Tässä kirjassa Kuoleman persoona pääsee kuitenkin paremmin esiin. Pratchettin tyyli on lennokas ja vaatii lukijalta aika paljon, varsinkin kun tekstiä lukee muulla kielellä kuin äidinkielellään. Mikäli kirjaan jaksaa keskittyä, se antaa todella paljon. Vitsit ja sananparret ovat hauskoja, ja ajoittainen hirnumiseni aiheuttikin sekä puolisossa että koirissa välistä vähän hämmennystä. Huomasin myös, että vitsit ovat hauskoja vain sille, joka kirjaa lukee, sillä lukiessani hauskimpia pätkiä ääneen isännälle, sain vastaukseksi vain hämmentyneen hiljaisuuden.

Oli myös hauska huomata, että lukutyylilleni tyypilliseksi muodostunut "he said, she said" -pätkien ylihyppiminen osoittautui vaaralliseksi. Pratchett kirjoittaa sen verran tiiviisti, että kappaleiden tai edes kappaleenosien ohittelu aiheuttaa armotta kärryiltä tippumisen. Tämänkin vuoksi kirjan lukeminen vaatii keskittymistä ja lukurauhaa, jonka päälle en yleensä ole niin tarkka. Esimerkiksi kahvitauolla tai bussissa lukeminen ei normaalisti tuota tuskaa, mutta Pratchett vaatii sen verran tarkkaavaisuutta, että mielenharhailuun ei ole varaa.

Joku oli kommentoinut Gollanczin blogiin, että nämä uudet kannet sisältävät pääkohtia juonesta ja ovat spoilereita jo itsessään, mutta mikäli kirjaa ei ole aikaisemmin lukenut, on hankala tietää, mitä kirjan kannessa kuvataan. Mielenkiintoista oli, kuinka kirjan kansi kertoi pätkän tarinaa, mutta sen merkitys kävi selvemmäksi ja selvemmäksi sitä mukaa, kun kirjaa luki eteenpäin. Pratchettia ei kehuta turhaan, mutta vaativa kirjailija hän kyllä on.