 |
| Kansi: Michael Whelan |
Otava
Suom. Sari Karhulahti
1999 (alkup. 1968)
ISBN 978-951-1-15468-0
351 s.
☆☆☆☆☆
Kirjasto
Kirjakaapin avaimen Jonna heitti ilmoille haasteen, joka koskee nostalgisia nuortenkirjoja. Tarkemmat ohjeet haasteen suorittamiseen voi lukea Jonnan blogista, mutta pääpiirteissään haasteen tarkoituksena on lukea nostalgiaa herättäviä lasten- ja nuortenkirjoja sekä sellaisia, joita on itse nuorena lukenut (tai näin ymmärsin, muutoin en olisi tähän haasteeseen tarttunutkaan, sillä minun nuoruudessani kirjastossa ei vielä ollut erikseen nuortenhyllyä, joten luin läpi Koivukylän kirjaston fantasiahyllyn). Heti luettuani haastekuvauksen mieleeni putkahti tämä kirja, joka on kummitellut tosin jo pidempään mieleni perukoilla. Pernin lohikäärmeritareista kertova ensimmäinen kirja on sellainen, jonka luin nuorena uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, en koskaan kyllästynyt sen kanteen, itsepäisiin hahmoihin tai muutenkaan sen seikkailun makuun. Jos joskus tuli sellainen tunne, etten jaksanut tarttua oikein mihinkään, mutta Lohikäärmeen lento oli hyllyssä, se lähti mukaan.
Omapäinen Lessa on menettänyt perheensä murhanhimoisen Laxin hyökkäyksessä. Taivas on ollut hiljainen neljäsataa vuotta, eivätkä linnanherrat enää muista, miksi lohikäärmeritareita pidettiin ennen niin suuressa arvossa. Nyt heistä tuntuu, että koppavat miehet valtaisine lentoliskoineen ovat käyneet vain loisiksi, ja ovat päättäneet hankkiutua eroon koko poppoosta. Taivaanrannassa sykähtelee pahuuttaan punainen tähti, jonka merkitys on painunut aikaa sitten unhoon kaikilta muilta paitsi lohikäärmeritareilta. Nuori F'lar johtaa etsintämatkalla olevaa partiota, jonka tarkoitus on palata pesään mukanaan kaikki mahdolliset emäntäehdokkaat pesän uudelle kuningattarelle. Sattumusten kautta Lessa valikoituu juuri F'larin ehdokkaaksi ja nousee pian kuningattaren ratsastajaksi ja Bendenin pesän emännäksi, sekä F'larin rakastajattareksi kultaisen Ramothin pariuduttua F'larin Mnementhin kanssa.
En tiedä miksi nuorena rakastuin tähän kirjaan niin perusteellisesti. Varmaankin lohikäärmeiden vuoksi, ja ehkä myös siksi, että kirjasta löytyy lemmenkohtauksia, jotka ovat hyvin siistejä mutta pinnan alla (ja varsinkin teinitytön mielessä) varsin tulisia. Lessan ja F'larin suhde ei ole mitenkään maailman parhaiten kirjoitettu, mutta kuitenkin niin hyvin, että se teki minuun vaikutuksen silloin ja riitti vakuuttamaan edelleen. Lessa on itsepäinen, äkkipikainen ja nenäkäs pieni otus, hoikka ja pitkähiuksinen, ja kaikkea, mitä minä nuoruudessani halusin olla. Nyt hän vaikuttaa jopa vähän lapselliselta, mutten ollenkaan ihmettele, miksi Lessa oli niin helppo esikuva ollessani nuori, etenkin kun minä kuuluin siihen joukkoon, joka leijaili pää pilvissä ja haaveili omasta lohikäärmeestä, jolla voisi lentää kouluun, laskeutua koulun urheilukentälle ja näyttää kaikille koulukiusaajille närhen munat. McCaffreyn kirja osui tuolloin juuri oikeaan kohtaan, oikealle lukijalle.
Huomasin tätä lukiessani, että olen kenties lukenut vielä seuraavan osan, mutta kaikki muu on jäänyt minulta lukematta. Taidankin ottaa asiakseni lukea tämän kirjasarjan kokonaan kunhan vain kerkiän. Joka tapauksessa Lohikäärmeen lento on mieletön kirja (älkää uskoko tässä vaiheessa mitään mitä sanon, kysehän oli kuitenkin nostalgiaa herättävistä kirjoista ja tämä jos mikä totisesti toi kylmät väreet pintaan muistellessani yläasteaikojeni huonetta ja kirjastoreissuja maagisen haapametsän läpi, jonka tilalle on rakennettu tätä nykyä parkkipaikka), ei ehkä sieltä kaikkein kultturelleimmasta päästä mutta mahtava kirja yhtä kaikki. Viihdyin tämän parissa tasan yhtä hyvin kuin nuorena, kenties jopa paremminkin, ja suosittelen tätä lämmöllä ainakin kaikille fantasian ja lohikäärmeiden ystäville, mutta miksei kaikille muillekin. Erityisesti toki niille, jotka haaveilevat voivansa lentää lohikäärmeellä kouluun tai jotka pystyvät elävästi kuvittelemaan olevansa Arwen kulkiessaan pitkin kirkkaankeltaisten haavanlehtien peittämää metsäpolkua. Ah, nuoruus!
