Harakanloukku - Annukka Salama

Kansi: Niina Yli-Karjala

WSOY
2014
ISBN 978-951-0-40645-8
446 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale
Käärmeenlumooja
Piraijakuiskaaja

Harakanloukku oli yksi niitä kirjoja, joiden ilmestymistä odotin sydän pamppaillen. Kun se sitten vihdoin ilmestyi ja löysi vielä tiensä kotiovelleni, en halunnutkaan tarttua siihen. Aloitin sen kyllä heti, mutta kärsin lukea vain muutaman sivun kerrallaan. En halunnut, että ennakko-odotukseni pilaisivat lukukokemuksen, kuten ne todella usein pilaavat, enkä halunnut, että kirja paljastuisi huonoksi tai edes huonommaksi kuin aiemmat. Nyt sitten päätin, että tänään lukisin sen loppuun, syteen tai saveen, ja niin tosiaan luinkin. Harakanloukku on taas yksi sellainen kirja, joka vie mennessään kun sen vain antaa viedä.

Vikke lähtee erään bileillan huippeeksi kahden metsäkaurista muistuttavan neitokaisen matkaan eikä tulekaan enää kotiin. Joone huolestuu oikein urakalla ja pakottaa koko faunoidijengin lähtemään pelastusretkelle. Vikkeäpä ei vaan olekaan ihan niin helppo pelastaa, sillä paljastuu, että Vikke on viety Venoriin, metsästäjien kaupunkiin, jonka tarkkaa sijaintia ei kukaan tiedä. Jengi päättää kuitenkin paikallistaa kaupungin huolimatta siitä, että on sydäntalvi ja että Rufus kestää pakkasta maksimissaan puolisen tuntia ennen vaipumistaan horrokseen. Heti kaupunkiin päästyään jengi kuitenkin eksyy toisistaan ja Joone joutuu omilleen. Hän kohtaa Iivarin, metsästäjäpojan jonka ulkonäköyhteys Peter Steeleen olisi saanut tulla esille vähän aikaisemmin. Iivari pelastaa Joonen omaisuuden taskuvarkaalta ja vetovoima poikien välillä käy hyvin selväksi hyvin pian.

Harakanloukku on kirjailtu läpeensä sillä tutulla Annukka Salama -huumorilla, jota osasin jo vähän odottaa edellisten kirjojen perusteella. Jotkut viittaukset menivät minulta ohi, mutta onneksi sivulauseessa kuitenkin aina vähän selitettiin, mistä jutusta tässä nyt taas oli kyse. Harakanloukku on myös täynnä höyryävän kuumia kohtaamisia. Mitään ihan todella yksityiskohtaista kirjassa ei ole, mutta kyllä porukan puuhat käyvät lukijalle selviksi. Sinällään ihan virkistävää kohdata nuortenkirjassa näinkin suoraa toimintaa, mutta kaikille se ei välttämättä sovi. Toisaalta hyvä että tällaistakin nuorille julkaistaan, sillä nyt ei tarvitse lukea äidin harlekiineja salassa, niin kuin meikäläisen nuoruudessa tehtiin.

Tykkäsin Harakanloukun jopa James Bondmaisesta toiminnasta, taistelukohtauksista joissa faunoidien voimat parhaiten tulevat esiin ja sydänjänteitä repivistä kohtauksista, joita en osannut aiempien osien perusteella odottaa. Tosin kun uhattiin, että tämä olisi viimeinen kirja, joka kertoo Unnasta ja Rufuksesta, olisin odottanut vähän toisenlaista loppua. Ihan hyvä tämä tosin oli näinkin. Nyt jään odottelemaan jatkoa mielenkiinnolla. Faunoidien taru ei ilmeisesti ole vielä lopussa, vaikkei Unnaa ja Rufusta enää pääosissa nähdäkään (mistä olen, tunnustettakoon, kiitollinen). 

Sain Salamalta tasan sitä mitä odotin, huumoria, toimintaa ja ihokontakteja, joten olen tyytyväinen lukija. Mitä seuraavaksi?

Piraijakuiskaaja - Annukka Salama

Kannen kuva: Sarah Lee
Graafinen suunnittelu: Niina Yli-Karjala

WSOY
2013
ISBN 978-951-0-39747-3
377 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale
Käärmeenlumoojan arvostelu

Toisesta osasta on aina hankala kirjoittaa arvostelua. Spoilereita pitäisi koittaa välttää, mutta joistain asioista ei voi puhua pilaamatta ykkösosasta jotakin. Joten jos et ole vielä lukenut Käärmeenlumoojaa, en suosittele, että jatkat tämänkään lukemista tämän pidemmälle. En voi luvata mitään, saatan spoilata ihan huomaamattanikin jotain.

Piraijakuiskaaja jatkaa siitä, mihin Käärmeenlumooja jäi. Päähenkilöinä ovat edelleen Unna ja Rufus, sekä uusina tuttavuuksina Eden ja Nemo, jotka tuovat raikkaan tuulahduksen kirjaan. Piraijakuiskaaja ei silti minusta ole ihan niin vahva veto, kuin Käärmeenlumooja oli, mutta mielentilalla ja uskoakseni myös kuukautiskierron vaiheella saattaa olla vaikutusta tällaisiin juttuihin. Unna ja Rufus alkavat olla jo vähän ällöjä (anteeksi vaan kaikille vastarakastuneille, mutta te olette), muttei uusi suhde sentään onneksi ihan ruusuilla tanssimista ole. Kirjan alussa Unnalle siis selviää, että vastaus biologisia vanhempia koskevaan kysymykseen löytyy ulkomailta, Kaliforniasta, ja sopivasti Joonekin saa levytysdiilin samasta paikasta, joten jengi lähtee lomalle aurinkorannoille. Lentokoneessa he törmääväät Edeniin ja Nemoon, sisaruspariin, joista toinen on kameleontti (Nemo, koska naisethan eivät voi olla faunoideja, paitsi Unna) ja toinen on muuten vaan ihan tosi hyvässä yhteydessä vesielementtiin. Jengin ja sisarusparin yhteinen taival ei ala ihan mutkattomasti, kun Nemo äkkää Rufuksen tarkimmin (ja toisiksi tarkimmin) varjellun salaisuuden, nimittäin miehen voimaeläimen. Kanssakäymistä ei kuitenkaan voi välttää, joten alkuvälienselvittelyn jälkeen miesten on tultava toimeen keskenään.

Parasta Piraijakuiskaajassa on meren kuvaus, Edenin ja Nemon läheinen suhde veteen ja vedeneläviin, sekä se, että kirjassa kirjoitetaan välillä muidenkin, kuin Unnan näkökulmasta. Unna alkaa pidemmän päälle käymään jo vähän hermoille, kun tyttö alkaa tottua parisuhteeseensa ja kiukuttelee milloin mistäkin. Unnan itsenäisyys ja omapäisyys tulevat hyvin esille hänen ottaessaan Rufuksen kanssa yhteen. Surffikohtaus on parhautta, samoin tiivistunnelmainen äksöni, jota olisi voinut ehkä olla enemmänkin. Ehdin lukea Piraijakuiskaajasta yhden arvostelun ennen kuin sain käsiini itse kirjan (en tosin muista kenen arvostelusta oli kyse :/) jossa puhuttiin Ronnin hahmon avaamisesta. En nyt tiedä siitä, mutta oli kiva nähdä, ettei Ronnikaan ole yksin tuomittu kuolemaan. Joku spoilasi kirjan parhaan vitsinkin. Piru. Ei pitäisi lukea arvosteluita ennen itse kirjaa!

Salama rakentaa taas hyvän, tiiviin lopun, joka jättää kieli pitkällä odottamaan seuraavaa osaa. Jos siitä vielä jätetään luontoaktivistipaasaukset (vaikka niilläkin on toki paikkansa ja istuvat sinällään ihan hyvin tuonne, onhan Nemo sentään jonkinlainen aktivisti) vähemmälle ja keskitytään faunoidiräiskintään ja -romantiikkaan, niin hyvä tulee! Ei tämäkään kirja huono ollut, eikä edes keskinkertainen, mutta näin pian Käärmeenlumoojan jälkeen se jäi vertailussa kakkoseksi, siksi siis vaan neljä tähteä tällä kertaa. Sortsen.

Niin ja Annukka, vipinää pöksyyn sen kolmososan kanssa! ~.n <3

Käärmeenlumooja - Annukka Salama

Kansi: Niina Yli-Karjala

WSOY
2012
ISBN 978-951-0-40022-7
330 s.
☆☆☆☆☆
Oma

Sain tuossa aikaisemmin päivällä luettua Routasisarukset ja hetken mietittyäni nappasin lukupinosta seuraavaksi käteeni tämän. Neljä ja puoli kissan ja koiran kanssa sängyssä loikollen vietettyä tuntia myöhemmin olen jälleen tässä. Jos ihan totta puhutaan, niin en aluksi meinannut millään uskoa, että tämä kirja voisi olla hyvä. Katselin sitä diplomilistan saatuani kirjaston hyllystä, eikä ensimmäisen painoksen kansi oikein vakuuttanut, eikä varsinkaan sitten, kun päähenkilönä on Unna joka skeittaa (voitteko kuvitella) ja kun mielen perukoilla pyörii vieläkin sellainen vähän ontuvasti parkouria harrastava tyttö, joka esiintyy Käärmeenlumoojasta tehdyssä kirjatrailerissa. Luin kuitenkin Morren arvostelun tästä kirjasta ja päätin sitten itsekin skeittailuista huolimatta antaa tälle mahdollisuuden.

Pääosassa Käärmeenlumoojassa on siis 16-vuotias Unna, joka on epäinhimillisen ketterä. Hän tietää itsekin olevansa oravalle jotain sukua, sillä tykkää maantasoa mieluummin nukkua puussa eikä oikein viihdy sisätiloissa. Hän törmää skeittipuistossa ensin inhottaviin nulikoihin, ja sitten myöhemmin kuin sattuman kaupalla Rufukseen, joka ei ole ihan ihminen itsekään. Rufus on mieletön lihasmöhkäle mieheksi, jolla on valtava määrä punaisia rastoja ja tatuointeja, palava katse ja savuinen ääni, ja joka pitää mielenkiintoista seuraa kämppiksinään. Unna pääsee tutustumaan muihinkin tyyppeihin, joiden hän pian oppii kutsuvan itseään faunoideiksi, ihmisiksi, joiden voimista yli puolet tulee joltakin voimaeläimeltä.

Ihan ensiksikin on sanottava, että Annukka Salaman tapa käyttää todella vapautuneesti kieltä oli piristävää kaikkien tarkkojen muotosääntöjen mukaan kirjoitettujen kirjojen jälkeen. Murteen käyttäminen, tietynlainen asenne puheessa ja kirosanatkin ovat kaikki löytäneet paikkansa ja tekevät kirjan hahmoista aina vain uskottavampia, kun jokainen puhuu vähän omalla tyylillään, muttei kuitenkaan ylilyödysti. Lisäksi tapa, jolla kirjan pojat viljelevät ronskia huumoriaan oli mieletön, enkä muista nauraneeni näin paljoa ihan hetkeen. Käärmeenlumoojasta huomaa, että se on kirjoitettu ihan oikeasti kohdeyleisölleen. Tämä saattaisi saada aika paljon sellaisiakin nuoria lukemaan, joita se ei harrastuksena muuten juuri kiinnosta.

Käärmeenlumooja oli hauska, vähän vatsanpohjaakin kutkuttava lukukokemus, enkä malta odottaa, että saan jostain käsiini sarjan seuraavankin osan. Seuraavassa osassa seikkaillaan käsittääkseni ulkomailla?