Käärmekammio - Lemony Snicket

The Reptile Room
WSOY
2003
ISBN 978-951-0-28565-x
196 s.
☆☆☆☆
Kirjasto
Ankea alku

Nyt kun vihdoin olen toipunut vaihtuneen työmatkan aiheuttamasta jännityksestä (alkuviikko siihen meni, mutta onneksi työmatka ei ole kovin hankala, kun bussia voi vaihtaa isoimmilla asemilla) ja tottunut sen pituuteen (puolisentoista tuntia suuntaansa), olen jälleen uskaltanut ruveta lukemaan matkojen aikana. Pidempi työmatka tarkoittaa enemmän luettuja sivuja, ja sehän passaa. Ensimmäisenä sain luetuksi tämän, Surkeiden Sattumusten Sarjan toisen kirjan. Niin kuin jo aiemmassa arviossani ensimmäisestä osasta sanoin, näistä tehty leffa pitää sisällään kolme ensimmäistä kirjaa, joten tämänkin kirjan tapahtumat olivat ennakkoon tutut. Liekö se olisi vienyt osaltaan viehätystä?

Baudelairen lapset ovat siis edellisessä osassa paenneet kreivi Olafin kynsistä tämän aiottua naida Violetin päästäkseen käsiksi lasten jättimäiseen perintöön. Nyt herra Poe on löytänyt toisen sukulaisen, jolle hän uskoo lasten holhoamisvastuun. Kyseessä on Monty-setä, tai koko nimeltään Montgomery Montgomery, herpetologi joka keräilee käärmeitä kotiinsa, siitä kirjan nimikin. Monty-setä on mukava ukkeli, pieni ja pyöreä, joka antaa lasten tehdä päivisin sitä mistä nämä eniten tykkäävät ja vie heidät aina iltaisin elokuviin jeepillään. Monty-setä suunnittelee ekspeditiota Peruun, mutta hänen apulaisensa on juuri valitettavasti ja äkillisesti päättänyt irtisanoutua, ja Montyn on palkattava tilalle joku uusi ennen kuin matka voi alkaa. Kuin taivaan lahjana kuvioihin ilmaantuu Stefano, mies jolla ei ole yhtä yhtenäistä pitkää kulmakarvoitusta ja joka on kasvattanut naamaansa pitkän parran, ja joka on ilman epäilyksen häivääkään kreivi Olaf (joka pääsi livahtamaan karkuun edellisen kirjan lopussa).

Surkeiden Sattumusten Sarjassa on viehätystä ja mielikuvituksellisia käänteitä, epätoivoisiltakin tuntuvat tilanteet ratkeavat aina lasten kekseliäisyyden ja luovien ratkaisujen kautta. Onpahan kirjoissa vähän opetuksen makuakin, jos vilkaiset sivuille 161-162, mutta pakkoko kaikkien aikuisten on olla niin tyhmiä? Ihan oikeasti. Aikuisilla ei ole taipumusta ottaa lapsia kovin vakavasti juuri koskaan, se lienee ihan totta, mutta kun Baudelairet saavat sanotuksi Monty-sedälle, että epäilevät Stefanoa kreivi Olafiksi, tämä ei millään usko heitä. Eikä herra Poe, joka on sentään nähnyt kreivi Olafin. Miten Olafin valepuku hämää kaikkia aikuisia, jopa niitä jotka ovat hänet nähneet aiemmin, muttei kuitenkaan Violetia, Klausia ja Sunnyä? Hrmph!

Käärmekammio, aivan kuten Ankea Alkukin, oli nopealukuinen ja tiivis kirja, ilman aikuistenkirjoille niin yleisiä välilörpötyksiä joilla koitetaan vain venyttää kirjan pituutta. Välissä tosin mietin, olisiko näitä sittenkin järkevämpää lukea englanniksi, sillä välistä suomennokset ovat vähintäänkin kömpelöitä. Tai kenties niiden on tarkotuskin olla. Hirmumyrkyllinen Kyy naurattanee ainakin lapsiväestöä. Ja kuvitus tässä on edelleenkin ihana, aivan kuten ensimmäisessäkin osassa.

Ankea alku (Surkeiden sattumusten sarja, osa 1) - Lemony Snicket

The Bad Beginning
WSOY
2003
ISBN 978-951-0-28564-0
192 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Näin tämän kirjasarjan kolmesta ensimmäisestä osasta tehdyn elokuvan joskus aikoinaan ja minun on siitä pitäen ollut tarkoitus ottaa sarja lukuun. Osiahan on tosiaan - varsin sopivasti - kolmetoista, mutta sivuilla on hengitystilaa ja kirjat ovat kuvitettuja, joten ne ovat aika nopealukuisia. Pidin ensimmäistä kertaa kirjavinkkausta seiskoille tuossa männäviikolla, ja loppua kohti edetessäni tajusin, että minulla oli lähes yksinomaan kirjoja, joissa joku kuoli auto-onnettomuudessa ja siitä kaikki kurjuus sitten vasta alkoi. Päätin etsiä listalle vähän jotain muutakin kuin pelkkiä auto-onnettomuuskirjoja, ja hoksasin sitten, että Ankea alku oli meillä hyllyssä kun se ei kovin usein sitä ollut. Otin tämän jonkin asteisena merkkinä ja lainasin sen sitten kotiin luettavakseni. Eilen illalla sitten tajusin, että tämähän on siellä listalla, mutten ollut vielä aloittanutkaan. Nyt voin hyvällä omallatunnolla sanoa, että tämän lukee suunnilleen aika tasan kahdessa tunnissa, joku nopeampi lukija epäilemättä minuakin nopeammin.

Kirja kertoo Baudelairen sisaruksista, joita on kaikkiaan kolme; Violet, Klaus ja Sunny. Violet on keksijätyyppi, jolla on tapana kietaista hiukset ponnarille, etteivät ne häiritse hänen mietiskelyään, Klaus on lukijatyyppi joka rakastaa kirjoja, lukemista ja uutta tietoa, ja Sunny on puolestaan vielä ihan vauva, joka nauttii lähinnä asioiden pureskelemisesta. Eräänä päivänä lasten perhetuttu herra Poe sitten saapuu Rapurannalle heidän viettäessään siellä keskenään aikaa ja romauttaa lasten maailman täysin. Hän kertoo, että lasten vanhemmat ovat menehtyneet hirvittävän kammottavassa tulipalossa ja että lasten on muutettava hänen luokseen siksi aikaa, kun hän etsii näille uutta kotia. Baudelairet ovat varakasta väkeä ja vanhemmilta jääkin lapsille varsin mittava perintö, mutta siihen ei pidä koskeman ennen kuin Violet, kirjassa 14-vuotias, täyttää kahdeksantoista. Siihen saakka jonkun pitäisi huolehtia lapsista. Vanhempien toive herra Poen mukaan oli, että lapset kasvatettaisiin sopivalla tavalla sopivassa ympäristössä, ja vaikka sukupuussa kreivi Olaf ei ole läheisin, tämä sijaitsee maantieteellisesti lähimpänä ja on siksi vanhempien toiveita parhaiten vastaava huoltaja lapsille. Kreivi Olaf ei puolestaan ole tippaakaan kiinnostunut lasten hyvinvoinnista, vaan häntä kiinnostaa pelkästään näiden valtava omaisuus, jonka hän päättää saada omakseen, keinolla millä hyvänsä.

Pidin Ankeasta alusta suunnattomasti ja nautin sen lukemisesta. Kieltämättä kirjaan liittyi positiivisia ennakkoasenteita sillä elokuva oli mielestäni hyvä ja juolahtipa mieleen katsoa se kenties uudestaan kirjat luettuani, ihan vain nähdäkseni, kuinka hyvin se vastaa kirjojen tarinaa. Pidin Violetin kekseliäisyydestä ja lasten periksiantamattomasta asenteesta. Kohdat, joissa selitettiin sanontoja ja termejä eri asiayhteyksissä, olivat hellyyttäviä ja vaikka niihin oli alkuun hankala asennoitua oikein, kirjan lapsekkuus sai minut pian kiedottua mukaansa. Aloitin Ankean alun luettuani Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa -kirjaa, ja luin sitä alkuun samaan sävyyn kuin olin lukenut tätäkin. Se loi aika hauskan vaikutelman, vaikka sellainen ei kenties ollut tarkoitus. Taidan joka tapauksessa hankkia Surkeiden sattumusten sarjan kotiini, jotta on sitten jotain mitä voi lukea kummipojalle hänen käydessään kylässä.