Katso minuun pienehen - Kaj Korkea-aho

Kansi: Anders Carpelan

Se till mig som liten är
Teos
2009
ISBN 978-951-851-251-9
287 s.
☆☆☆
Arvostelukappale

Pidempään blogia seuranneet muistanevat, että pidin Kaj Korkea-ahon Tummempaa tuolla puolen -teoksesta erityisen paljon. Siinä minua viehätti kaikki, suomalainen mystiikka, pimeys, synkkyys, taustalla piilevät teemat. Katso minuun pienehen ei yllä lähellekään Korkea-ahon toisen teoksen asettamaa rimaa. Toisaalta nyt puhutaan esikoisteoksesta, joka - vaikkakin on voittanut jonkin sortin palkinnon jossain kilpailussa (ks. kannen lätkä) - on loppujenlopuksi kuitenkin esikoisteos ja kärsii monista esikoisteosten nikotteluista.

Katso minuun pienehen on erikoinen kirja monessakin mielessä. Se kertoo 23-vuotiaasta Kasperista, joka työskentelee lihavarastolla ja pitää ainoana kaverinaan erikoista tyyppiä jota kutsutaan Pornoksi ja jolla on aina nuuskamälli huulessa. Pornon lisäksi Kasper viettää aikaa tyttöystävänsä, rutkasti nuoremman Linan kanssa. Lina vaikuttaa päällisin puolin ihan tavalliselta tytöltä, mutta kotoa paljastuu salaisuuksia. Linan isä on ihan peruskaveri joka tykkää kalastamisesta ja veneilystä, Linan äiti taasen kiihkouskovainen joka on täysin vakuuttunut siitä, että Kasperia asuttaa jonkin sortin piru. Koko kirja alkaa siitä, kun Linan äidillä vihdoin tippuu viimeinenkin ruuvi ja tämä lukitsee itsensä kylpyhuoneeseen, vain yrittääkseen sitten murhata sinne murtautuneet ambulanssimiehet aviomiehensä partaveitsellä.

Kasperia vaivaavat myös lukuisat lapsuuden traumat, jotka kelluvat pintaan pikku hiljaa kirjan kuluessa. Kasper syöksyy itsekin syvemmälle ja syvemmälle hulluuden syövereihin ja keksii sitten syyttää televisiomaston punaista lamppua ("silmää") kaikesta pahasta mitä elämässä tapahtuu. Mielenkiintoisena ja mukaansatempaavana tarinana alkanut kirja lähtee luisumaan alamäkeen pian keskivaiheen jälkeen ja sitten täytyykin jo pidellä lujasti kiinni, että pysyy menossa mukana. Kasper hyppii ajatuksissaan ja muisteloissaan ajassa ja paikassa, miettii tekemiään pahuuksia ja tapahtuneita onnettomuuksia. Muistot palailevat pätkittäin, mutta tarinan alkuvaiheilla esiintyvät elementit eivät toistu tai eivät ainakaan selity välttämättä missään vaiheessa.

Myönnän tosin, että mielenkiintoni kirjaan hiipui sitä enemmän, mitä absurdimmaksi Kasperin päänsisäinen maailma kävi, joten en edes väitä pysyneeni kärryillä ihan viimemetreille saakka. Lukupiiriläiset olivat kanssani tästä yhtä mieltä siinä, että juoni menee todella sekavaksi loppua kohti. Joku sellaisestakin varmasti tykkää, mutten ole koskaan viihtynyt sellaisten kirjojen parissa joissa sukelletaan syvälle ihmismielen syövereihin niin, että tekstistäkin menee järki.

Mitä pitkäksi venyneeseen hiljaisuuteeni tulee, sanottakoon sen verran, että kirjasto jossa olen töissä, meni nyt remonttiin ja olen joutunut (päässyt) sopeutumaan uuteen työyhteisöön. Siinä on haasteensa tällaiselle ihmiskammoiselle piilointrovertille kuin minä.

Tummempaa tuolla puolen - Kaj Korkea-Aho

Gräset är mörkare på andra sidan
Teos, Schildts & Söderströms
2012
ISBN 978-951-851-482-7
436 s.
☆☆☆☆
Oma

Törmäsin ensimmäistä kertaa tähän kirjaan ollessani tuntitöissä Pointin kirjastossa. Ensimmäisenä katseeni tarttui kansikuvaan ja sen kiiltäviin veriläikkiin, sitten sen mielikuvitukselliseen nimeen ja viimeisenä kirjailijan suomalaiseen sukunimeen. En yleensä tykkää lukea suomalaista kirjallisuutta (olen varmaan joskus aiemminkin siitä sanonut), enkä varsinkaan miesten kirjoittamaa sellaista - eräs Reijo Mäen novellikokoelma haavoitti sieluani ikiajoiksi, enkä varmaan koskaan toivu. Perehdyttyäni vielä kirjan takakanteen oli ihan myyty. Laitoin kirjan varaukseen ja havaitsin olevani listalla suunnilleen 50. tai jossain niillä hujakoilla. Ajattelin kuitenkin, että joutaahan tuota odottaa, muutenkin niin paljon luettavaa.

Sitten meidän piti koulussa vinkata muulle luokalle jotain luettavaa. No, luokkakaveri oli juuri hommannut tämän ja mietti sitten että vinkkaisiko tämän vai Sofi Oksasen uusimman. Oksanen aiheuttaa minulle henkilökohtaisesti allergisia pilkkuja ja hengenahdistusta, joten olin automaattisesti Korkea-ahon puolella. Luokkakaveri sitten päätyi Korkea-ahoon, joten vinkkaustuntia odotellessa. Hänen vinkkauksensa jälkeen olin, jos mahdollista, vielä myydympi. Kaikki kirjassa vaikutti niin täydellisen lupaavalta, mietin josko kyseessä olisi vihdoinkin se oikeasti pelottava kirja, jota olin ikäni etsinyt, joten päätin, että ostaisin sen.

Lainasin äidiltä tarvittavat varat ja ostin kirjan (kiitos muuten Teokselle nopeasta toimutuksesta, ei tätä viikonlopun yli olisi millään malttanut odottaa). Aloin lukemaan tätä keskiviikkona joskus viiden, kuuden pintaan, ja lopetin torstaina suunnilleen puoli kahdeltatoista. Maltoin minä nukkuakin hetken siinä välissä, mutta enemmän tai vähemmän putkeen tuon luin, kuitenkin.

Kirja alkaa siitä, kun Benjamin Fogde herää transsistaan ja tajuaa kihlattunsa kuolleen auto-onnettomuudessa. Benjamin on yksi Gränbyn kylästä kotoisin olevista nuorista miehistä, ja yksi kirjan päähenkilöistä. Muita ovat Loke, auto-onnettomuudessa kuolleen Sofien änkyttävä veli, Simon, uskonsa menettänyt pappi joka edelleen asuu Pohjanmaalla sekä Christoffer, joka tekee kansanrunouden lopputyötään ja painiskelee homoutensa ja omien pohjanmaalaisten sukujuuriensa kanssa. Jokainen henkilöistä on omalla tavallaan rikki ja jollain tavalla aito. Vaikka olen vasta viimevuosina toipunut henkilökohtaisista antipatioistani suomenruotsalaisia ja ruotsalaisuutta kohtaan (kai sitä aikuistumiseksikin kutsutaan), ei hahmojen suomenruotsalaisuus häirinnyt juuri lainkaan. Toki se, että kaikista suomalaisista oli tehty kirjassa sivuhahmoja, tavalla tai toisella ärsyttäviä ja munapäisiä tai muuten vaan vähän vajaita, pisti silmään. Mutta sellaista se on ja siitä on päästävä yli.

Kaikenkaikkiaan Tummempaa tuolla puolen on kirjoitettu hyvin, hyvällä maulla ja mielenkiintoisesti, siinä ei ole liikaa yksityiskohtia muttei myöskään liian vähän. Se kertoo yhden tarinan neljästä todella erilaisesta näkökulmasta ja lähtökohdasta, ja kaikki sen palaset nivoutuvat loppua kohti kokonaisuudeksi, joka ei jätä asioita kysymysmerkeiksi. Kirjassa on myös moraalinen opetus. Sitä Oikeasti Pelottavaa kirjaa jään vielä odottelemaan. Ehkäpä pitäisi antaa Robert Holdstockin Merlinin Metsälle uusi tilaisuus...