Seitsemännen pojan seitsemäs poika - Orson Scott Card

Kansi: Dennis Nolan

Seventh Son
Otava
Suom. Jaakko Kankaanpää
1997 (alkup. 1987)
ISBN 978-951-1-14612-2
284 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Ensimmäistä kertaa tällaistakin tapahtuu; Otavan kuvapankista ei löytynyt suomenkielisen version kansikuvaa. Samapa tuo, sama kuva siinäkin on, hiukan kenties tyylitellympänä. Listattuna ovat silti suomenkielisen kirjan tiedot, ihan vain sivuhuomautuksena.

Luin Seitsemännen pojan seitsemännen pojan joskus ennesaikaan pienenä, kenties yläasteikäisenä. Se teki silloin minuun vaikutuksen ja nyt kun luimme sitä uudestaan lukupiiriä varten, se teki uudelleen vaikutuksen. En yleensä palaa lapsuuden ja nuoruuden lempikirjojen pariin, koska silloin en ymmärtänyt maailmasta hölkäsen pöläystä enkä varmasti kirjallisuudestakaan. Luin jokin aika sitten Ender's Gamen joka oli Cardilta lähes tyylipuhdas suoritus, joten en epäillyt hetkeäkään, etteikö Alvin-sarja olisi edelleen mielestäni hyvä. Tartuin kirjaan siis tietyin ennakko-oletuksin ja muisteloin, joten ihan täysin objektiiviseksi tätä arviota ei voi kutsua.

Seitsemännen pojan seitsemäs poika kertoo siis Alvin Juniorista, pojasta, joka syntyy maailmaan kivun ja tuskan saattelemana. Joki vie mennessään hänen vanhimman veljensä, joka kuitenkin sinnittelee elämänreunassa kiinni niin kauan, että Alvin on syntyessään veljeksistä seitsemäs. Näin ollen hänestä povataan voimiltaan mahtavaa miestä ja kaikilla on häntä kohtaan suuret odotukset. Kaikki eivät kuitenkaan ole iloisia pojan syntymästä, se käy hyvin pian selväksi Alvinin perheelle. Poikaa tuntuvat kohtaavan onnettomuuden mihin ikinä tämä kääntyykään, mutta kuin ihmeen kaupalla hän selviää hankaluuksista naarmuitta.

Pidän fantasiakirjoissa kaikesta pienestä sälästä ja siitä, kuinka vapautuneesti niissä kulutetaan aikaa. Kirja, jota aloitin lukemaan piakkoin tämän jälkeen, on täysin päinvastainen. Siinä päähenkilö laskee alaspäin 23:sta päivästä ja koko tarina on ahdettu niihin raameihin. Alvinin ensimmäisessä kirjassa seurataan pojan varttumista ja samalla kylän kasvua hänen ympärilleen. Pikkuhiljaa kylä kasvaa ja vaurastuu, uusia ihmisiä saapuu paikkakunnalle ja Alvin rakentaa asioita, pieniä ja isoja, tärkeitä ja tarpeettomia, pitääkseen loitolla näkökenttänsä laidalla häilyvän väreilevän ilman, jolle hän ei keksi nimeä. Hän tietää vain, että aina sen nähdessään hänen on pakko rakentaa jotain, ja niin hän sitten tekee.

Kirja käsittelee myös Yhdysvaltojen muodostumisen aikaa, uudisasuttajien elämää ja vaikeuksia, intiaaneja ja näiden suhtautumista valkoiseen valloittajaan, kaikki aiheita jotka kiinnostavat minua suuresti. Mikään murhan ja sodantäyteinen kirja tämä ei ole ja taikavoimatkin ammentavat keinonsa kansanperinteestä, joka pelottaa muun muassa paikkakunnalle asettunutta pastoria. Pidin Alvinin ensimmäisestä kirjasta valtavasti, mutta osa siitä johtuu aivan epäilyksettä nostalgiasta. Suosittelen silti lukemaan tämän, mikäli hiukan rauhallisempi, tarinavetoisempi ja mystisempi fantasia kiinnostaa.

Ender's Game - Orson Scott Card

(Ender, Ursa, 1990)
Tor
1977
ISBN 978-0-7653-7062-4
324 s.
☆☆☆☆☆
Oma

En nyt ihan tarkkaan muista, kuinka oikein tulin innostuneeksi Ender's Gamesta. Kun elokuva tuli leffateattereihin, se oli pakko päästä katsomaan. Olen suuri avaruusoopperoiden ystävä (terveisin olen pelannut Mass Effect -trilogian ainakin neljä kertaa kokonaan läpi, kakkosen hiukan useammin) ja elokuva vei minut mennessään. Se oli täydellinen alusta loppuun (tosin eräskin valveutunut ystäväni koetti osoittaa minulle tieteellisiä epäkohtia elokuvasta, mutta moiset kommentit valuivat ohitse kuin vesi hanhen selästä) ja suunniteltu selvästi ruokkimaan jonkinlaista American Dream -tyyppistä ideaalia. Se oli todella motivoiva elokuva, samoin sen musiikit olivat todella onnistuneet, Steve Jablonskylle siitä pisteet kotiin. Asa Butterfield oli minusta erinomainen valinta Enderiksi, mutta ottakaa huomioon, etten vielä tässä vaiheessa ollut lukenut kirjaa. Nyt kirjan lukeneena voin sanoa, että Asa Butterfield on edelleen täydellinen valinta Enderiksi.

Ender's Game kertoo siis Andrew Wigginistä, joka on aloittanut taktisen uransa luomisen jo kolmevuotiaana. Ihmiskunta valmistautuu sotaan buggereina tunnettuja vihollisia vastaan, jotka ovat kertaalleen yrittäneet valloittaa maapallon. Ender on kuusivuotias, kun hänet siirretään taistelukouluun. Häntä pidetään ihmiskunnan ainoana toivona buggereita vastaan ja hänen harteilleen asetetaan järjettömät odotukset, kun otetaan huomioon, kuinka pieni lapsi hän vasta on. Alusta saakka pidetään huoli siitä, että Ender oppii taitoja, jotka aikuiset katsovat olevan laivaston komentajalle välttämättömiä. Enderin tulee kyetä toimimaan yksin vihollista vastaan. Hän ei saa koskaan uskoa, että kukaan auttaisi häntä. Hänen tulee olla itsenäinen ja eristetty muista lapsista, ettei hän koskaan luule pääsevänsä helpolla. Ja ennen kaikkea hänen tulee voittaa. Aina. Joka ikinen kerta. Täytyy myöntää, että purin hammasta useammassakin kohtaa, kun Enderiltä vaadittiin aina vain enemmän ja enemmän, eikä hänen koskaan annettu levätä.

Toisin kuin elokuvassa, kirjassa Enderin sisarukset, Peter ja Valentine, ovat ihan oikeita hahmoja, joilla on omat itsenäiset juonikuvionsa ja jotka pyrkivät omiin päämääriinsä. Peter tosin on hahmo, jota ei todellakaan tule ikävä, sillä hän on sadistinen ja itsekäs. Eversti Graff (jota Harrison Ford näyttelee elokuvassa) on hänkin oikeampi hahmo kirjassa. Häneenkään en olisi välittänyt tutustua yhtään enempää, sen verran häikäilemätön hänkin on. Mazer Rackham, toisen invaasion sankari, on vanha mies, puoliksi maori, joka astuu kuvioon kirjan loppupuolella kouluttamaan Enderiä laivaston komentajaksi.

Ennen kaikkea minut yllätti Enderin ikä. Oletin, että kirjankin päähenkilö olisi esiteini, joku 12-, 13-vuotias. Enderin nuoruus teki kirjasta jotenkin vieläkin rankemman kuin se muutoin olisi ollut. Kirjassa käsiteltiin myös maapallon tilannetta ja poliittisia valtasuhteita, joita ei elokuvassa näkynyt lainkaan. Alkuun luulin, että elokuvahan seuraa kirjaa todella uskollisesti, mutta mitä pidemmälle etenin, sitä enemmän erkanemisia tuli eteen. Toki yhtymäkohtia oli pitkin kirjaa, mutta esimerkiksi Enderin ja Petran välinen suhde oli elokuvaa varten tekaistu ja jäi kylmäksi kirjassa. Ehkäpä myöhemmin Enderillekin suodaan hänelle kuuluva osanen rakkautta. En muuten yleensä pidä elokuvakansista, mutta nyt on sanottava, että tämä kansi voitti retrokannen 100-0.