WSOY
Suom. Tapani Kärkkäinen
2010 (alkup. 1993)
ISBN 978-951-0-36569-4
333 s.
☆☆☆
Kirjasto
Luin tämän kirjan joskus vuosikausia sitten, silloin kun tämä oli vielä ihan uusi. Olin vastikään saanut pelatuksi ensimmäisen Witcher-pelin, joka ilmestyi ja on edelleen olemassa vain PC:lle, ja olin täysin tämän maailman lumoissa. Päätin lukea kirjan kuitenkin uudestaan nyt, kun pelisarjan kolmas (ja viimeinen?) osa on pelattu lähestulkoon läpi. Kenties tällä kertaa jaksan lukea koko sarjan, tai ainakin tähän mennessä ilmestyneet osat. Täytyy heti tähän alkuun sanoa, että pelien maailma ja musiikki vaikuttivat mielipiteeseeni tästä kirjasta hyvin vahvasti. CD Projekt Red, videopelit kehittänyt studio, on noudattanut hyvin yksityiskohtaisesti kirjojen kuvailemaa maisemaa ja hirviöitä, ja tunnistinkin monet tässäkin kirjassa mainituista otuksista peleistä. On mielenkiintoista, miten kaksi niinkin erilaista mediaa voi kietoutua toistensa ympärille niin vahvasti. Minulle ei ole olemassa kirjoja ilman pelejä, eikä pelejä ilman kirjoja. Jos rakastit kirjasarjaa ja tykkäät edes vähän videopeleistä, kannattaa kokeilla myös Witchereitä, suosittelen!
Viimeinen toivomus on sarjan ensimmäinen osa ja koostuu erinäisistä novelleista. Koko kirjan halki kulkee pidempi jatkuva kertomus otsikolla Järjen ääni, mutta sen lomassa tutkaillaan noituri Geraltin elämää ja tekoja. Geralt on hahmona hurmaavan suorasukainen ja asiantunteva. Hän on vahva päähenkilö, jonka varjosta on turvallista tutkailla hirviöiden täyttämää maailmaa. Kirjoissa on pelejä enemmän huumoria ja niin Geral kuin Valvattikin (joka peleissä kulkee nimellä Dandelion) ovat jossain määrin kuolevaisemman tuntuisia kirjoissa. Paperilla on kuitenkin mahdollista tutkailla hahmojen historiaa ja ajatuksia paremmin ja helpommin kuin peleissä. Viimeinen toivomus vie lukijan helposti syvälle Geraltin maailmaan ja teokseen onkin todella helppoa uppoutua. En yleensä pysty keskittymään lukemiseen kovin hyvin jos ympärillä hälistään, mutta Geraltin seurassa se onnistui vallan hyvin. Geralt lienee mielenkiintoisempi siis kuin ihmiset ympärilläni.
Sapkowskin luoma maailma on kiehtova ja sitä asuttavat hirviöt sitäkin kiehtovampia. Kirjassa sovelletaan hyvin vanhoja satuja kuten Lumikkia, Kaunotarta ja Hirviötä sekä muita hyvinkin tuttuja. Jostain syystä tämä kirja ei kuitenkaan tehnyt ihan niin suurta vaikutusta kuin aiemmalla kerralla. Kirjan loppupuolisko on melko tylsä, mikä johtunee siitä ettei Yennefer Vengebergistä ole missään vaiheessa lukeutunut tämän universumin lempihahmoihini. Hän ei herätä minussa mitään mielenkiintoa, kun taas sivulauseessa mainittu Triss Merigold puolestaan...
Syventävän tiedon toivossa aion kuitenkin jatkaa tämän sarjan lukemista! Kun ottaa huomioon, että kyseessä oli järjestyksessään vasta toinen Sapkowskin kirjoittamista kirjoista, voi suoda paljon anteeksi. Henkilökemioillehan ei sitä paitsi voi mitään, eikä sille, että minun tekisi mieli törkätä Yennefer jostakin korkeasta tornista alas kädet sidottuina ja suu kapuloituna.
