Landline - Rainbow Rowell

Kansi: Debbie Powell / The Artworks

Orion Books
2014
ISBN: 978-1-4091-5491-4
310 s.
☆☆☆☆
Oma

Rainbow Rowell on ehdottomasti yksi tämän vuoden löydöistä minulle. Olen aikaisemmin lukenut häneltä hänen kirjoittamansa nuortenkirja Eleanor & Parkin sekä Fangirlin, mutta Landline on puhtaasti aikuisille tarkoitettua romantiikkaa ja kovin erilainen verrattuna kahteen aiempaan lukemaani kirjaan. Silti, olen edelleen ihan yhtä ihastunut Rowelliin, joten tämä arvio kannattaa lukea fanityttösuodattimen läpi.

Landline kertoo Georgie McCoolista (oikeasti), menestyneen Jeff'd Up tv-sarjan käsikirjoittajasta, joka on parhaan ystävänsä Sethin ja uraansa aloittelevan Scottyn kanssa luomassa omaa tv-sarjaa. Georgie on naimisissa Nealin kanssa ja heillä on kaksi lasta, Alice ja Noomi, mutta Georgien on todella hankalaa sovittaa yhteen työtä ja perhe-elämäänsä. Joulun alla Seth ilmoittaa Georgielle, että joku on kiinnostunut heidän uudesta sarjastaan, mutta homman lyöminen läpi vaatisi joulun halki työskentelyä. Georgie päättää jättää perhejoulun Omahassa väliin ja pysyä Kaliforniassa työstämässä sarjan ensimmäisiä jaksoja. Ei varmaan yllätä ketään, ettei Neal suoranaisesti ilahdu tästä, mutta Georgielle tulee täysin puun takaa, että tämä saattaa nyt olla se viimeinen korsi. Georgie ei ole koskaan ollut Nealista yhtä kauan erossa, ja kun Neal ei vastaa puhelimeensakaan, Georgie on hermoromahduksen partaalla. Haluttomana palaamaan tyhjään taloon, Georgie muuttaa hetkellisesti takaisin äitinsä luokse. Vanhasta huoneestaan hän löytää vanhanaikaisen keltaisen lankapuhelimen, jolla hän saa yhteyden Nealiin. Ei kuitenkaan siihen Nealiin, jota hän yrittää tavoittaa, vaan vuoden 1998 Nealiin, aikaan ennen häitä ja lapsia. Georgie on kenties saanut vielä viimeisen mahdollisuuden pelastaa avioliittonsa ennen sen lopullista tuhoutumista.

Rowell kirjoittaa ihmiset todella hyvin ja pidän hänen henkilöhahmoistaan. Georgie on rakentanut elämänsä täysin kahden kantavan voiman varaan; Nealin ja Sethin. Neal pyörittää koti-isänä arkea sillä välin kun Georgie koittaa luoda läpimurtoaan. Seth puolestaan on Georgien kirjoituskumppani, parantumaton flirtti ja mies, jota ilman Georgie ei saa edes kerrottua vitsejään loppuun. Ei silti pidä erehtyä luulemaan, että Landline mässäilisi kolmiodraamalla, sitä se ei nimittäin tee. Georgie ja Neal ovat luodut toisiaan varten, mutta se ei tarkoita suinkaan sitä, että elämä olisi silkkaa pelkkää auringonpaistetta. Kirja käsittelee heidän yhteiseloaan eri aikakausilta aina collegesta nykypäivään saakka ja huomasin toivovani alusta saakka, että heidän kävisi lopussa hyvin. Kovin usein rakkausromaaneja lukiessani minua ärsyttää joko toinen tai molemmat päähenkilöistä ja tahtoisin vain leikata ärsyttävät tyypit kuvioista, mutta Landline ei herättänyt mitään sellaisia tunteita. Jopa Seth on sympaattinen tyyppi, vaikka kova flirtti onkin.

Aikamatkustus on yksi sellainen juttu, josta en juuri scifissä pidä. Kaikki vaikuttaa kaikkeen ja kun muutat tätä, kaikki muukin muuttuu, en jaksa seurata sellaisia juonikuvioita kovin hyvin. Minun pitäisi piirtää kaavioita havainnollistaakseni asiat itselleni jotenkin selkeämmin. Landlinessa Georgie juttelee paljon nuoremman Nealin kanssa, mutta tajuaa kohtalaisen pian, että kaikki mitä nyt tapahtuu, on Nealin elämässä jo tapahtunut, eikä hän siis voi muuttaa puheluillaan mitään. Nuoren Nealin kanssa puhuminen kuitenkin muistuttaa Georgieta elämän tärkeistä asioista. Koetan miettiä, mikä Landlinesta tekee elämää suuremman, mutta loppujen lopuksi se on kuitenkin vain hyväntuulen romaani, sydäntä lämmittävä kertomus erilleen ajautuneesta avioparista, jolle suodaan toinen mahdollisuus. Toki kirjaa parantaa Bridget Jones -tyylinen huumori ja eeppinen loppukohtaus, jota lukiessa on pakko nauraa kyynelten läpi.

Dolphin Song - Lauren St John

Kansi: David Dean

(Delfiinien laulu, Nemo, 2008)
Orion
2007
ISBN 978-1-84255-611-5
271 s.
☆☆☆☆
Oma
Valkoinen kirahvi

Delfiinien laulu on jatkoa Valkoiselle kirahville, joten jos et ole lukenut sarjan ensimmäistä osaa, suosittelen lukemaan sen ennen tätä arviota!

Martine on lähdössä luokkaretkelle Bazaruton saaristoon. Hän olisi retkestä innoissaan, mutta lapsuusaikojen trauman vuoksi hän pelkää syvää vettä ja opettaja on tehnyt hyvin selväksi, että uiminen tulee näyttelemään pääosaa heidän retkellään. Hänen paniikkiaan ei ainakaan auta se, että luolan seinään on ilmaantunut maalauksia, jotka aivan selvästi näyttäisivät Martinen joutuvan haiden kitaan. Laiva, jolla luokka matkustaa joutuukin myrskyn kouriin ja lapsijoukko pyyhkiytyy armottomaan mereen. Heidän onnekseen joukko delfiinejä pelastaa heidät ja kantaa heidät maihin saarelle, jonka nimeä tai sijaintia lapset eivät tiedä. Saarella on vain majakka, eikä juuri mitään muuta.

Edellisessä kirjassa pilalle hemmotellun kakaran osaa näytellyt Xhosa Washington on poistunut kuvioista ja tilalle on astunut Claudius, pullea poika jonka elämäntehtäviä näyttäisivät olevan muiden nälviminen ja hampurilaisten syöminen. Hän on helposti yksi raivostuttavimmista henkilöhahmoista, joihin olen koskaan törmännyt lasten tai aikuisten kirjallisuudessa (rouva Bovary ja Dolores Pimento ohittavat Claudiuksen vielä suhteellisen kevyesti). Ei liene yllättävää, että aina kun kaikki näyttäisi menevän suunnilleen hyvin, Claudius apinoineen (siis luokkatovereineen) ilmaantuu paikalle ja ryhtyy heittelemään kapuloita Martinen ja Benin rattaisiin.

Delfiinien laulu on monessa mielessä parempi kuin Valkoinen kirahvi, joskin tarinan opetus tehdään kyllä todella selväksi lukijalle. Tärkeitä teemoja ovat luonnonsuojelu ja kiusaaminen, sekä syyt kiusaamisen takana. Ilmiselvät opettavaiset osuudet tekevät tarinasta paikoittain turhan epärealistisen ja uskon vakaasti, että vähän hienovaraisemminkin asian olisi voinut esittää. Juttelin tästä tosin työkaverini kanssa ja hän sanoi että lapsille suunnatun kirjan täytyykin olla painopisteiltään huomattavasti selkeämpi kuin kirjan, jonka kohderyhmä ovat aikuiset. Hän lienee oikeassa, mutta uskoisin, että lapsikin olisi ymmärtänyt pointin vähän vähemmällä.

Huolimatta muutamasta tällaisesta silmäänpistävästä kohdasta Delfiinien laulu käsittelee tärkeää asiaa ja St John selventääkin tarkoitusperiään kirjan loppusanoissa. Hän puhuu delfiinien ja valaiden rantautumisista ja niihin johtavista syistä, joista yhdeksi hän ehdottaa kaikuluotausta. Ilmeisesti tietyntaajuinen kaikuluotaaminen sekoittaa delfiinien ja valaiden omat vastaanottimet niin, että ne menevät sekaisin ja ajautuvat rannoille - joskus suurinkin joukoin. Tärkeät ympäristöasiat sikseen, myös mystisen Benin hahmo alkaa pikkuhiljaa avautua.

The White Giraffe - Lauren St John

Kansi ja kuvitus: David Dean

(Valkoinen kirahvi, Nemo, 2007)
Orion
2006
ISBN 978-1-84255-563-7
184 s.
☆☆☆☆
Oma

Lauren St Johnin Afrikkaan sijoittuva lastenkirjasarja on houkutellut minua jo pitkään, mutta syystä tai toisesta se on aina jäänyt hyllyyn (kenties siksi, ettei sarjan ensimmäinen osa ole koskaan ollut paikalla samaan aikaan kanssani). Nemon sivulla sarjasta puhutaan nuortenkirjasarjana, ja miksei tämä sopisi nuorillekin, mutta melko lapsekas Valkoinen kirahvi kyllä on.

Päätähti on Martine, joka herää keskellä yötä siihen, että hänellä on mahdottoman kuuma keskellä Englannin talvea. Hän tajuaa pian, että talo jossa hän asuu on ilmiliekeissä ja selviytymisvaisto iskeytyy kehiin, pelastaen hänet viimetingassa varmalta kuolemalta. Hetken hän pyörii jaloissa satunnaisissa huusholleissa, mutta sitten hänelle selviää, että hänellä on isoäiti, joka asuu Etelä-Afrikassa ja joka on määrätty hänen äitinsä testamentissa hänen huoltajakseen. Martine ei aluksi haluaisi lähteä - isoäidin viestistä käy ilmi, ettei nainen oikeasti halua lasta luokseen - mutta päätyy sitten kuitenkin matkustamaan Etelä-Afrikkaan luonnonsuojelualueelle, jonka hänen isoäitinsä omistaa. Elämä ei kuitenkaan ole ihan yksinkertaista, sillä isoäiti vieroksuu lasta talossaan eivätkä koulukaveritkaan ensivaikutelmista huolimatta ole mitään hyviä tyyppejä.

Eräänä yönä Martine sattuu katsomaan ikkunastaan ulos kohti luonnonsuojelualueen juomapaikkaa (hänen isoäitinsä on kieltänyt häntä menemästä suojelualueen porttien sisäpuolelle) ja huomaa yössä legendojen valkean kirahvin. Luvatta hän hiipii puistoon tavatakseen yhden maailman harvinaisimmista eläimistä. Tästä alkaa seikkailu, joka sisältää paljon vauhtia ja vaarallisia tilanteita, sekä yhden maagisen poppanaisen, jonka valmistavat ateriat tuoksuvat lukijalle saakka.

Pidin St Johnin mielikuvituksekkaasta tarinasta ja vauhdikkaasta kirjoitustyylistä. Lastenkirjoissa harvemmin jaaritellaan muutenkaan turhia, mutta Valkoinen kirahvi on lastenkirjaksikin nopealukuinen. Juoni etenee rivakasti, paikoin ehkä vähän turhankin vikkelästi ollakseen uskottava. Martine on vastikään orvoksi jääneeksi pikkutytöksi todella neuvokas ja uskalias. Hän pärjää omillaan huolimatta siitä, että on joutunut vieraaseen ympäristöön ja keskelle vaaroja. Paikoittain Martine on kuitenkin ihan kuin kuka tahansa muukin pikkutyttö, joka ikävöi äitiään ja harmittelee ystävien puutetta, itkee suruaan ja kirkuu pelästyessään. Mielenkiinnolla seuraan mihin Martine vielä joutuu. Ja mitä tapahtuukaan leijonasilmäiselle Benille, jolla on ah niin ihana ääni?