Kuura - Elina Pitkäkangas

Myllylahti
2016
ISBN 978-952-202-709-2
355 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale

Kuuran huikea kansitaide lumosi minut ensisilmäyksellä selaillessani Myllylahden katalogista nuortenkirjoja. En ole koskaan ollut mikään suunnaton ihmissusimyyttien fanittaja, mutta työn puolesta joskus tulee astuttua myös oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Erityisesti kirjasta kiinnostuin siinä vaiheessa, kun olin jo hetken makuuttanut sitä kirjahyllyssäni, ja töissä nuoret alkoivat kysellä kirjan ja sen tulevan jatko-osan perään. "Onks teillä Kuuraa?" "Tiiätsä sen Pitkäkankaan kirjan, mikäsenniminytoli, koska siihen tulee jatkoo?" Tämmöisistä kirjastotädille esitetyistä kysymyksistä tietää, että kirjasta on tykätty.

Elina Pitkäkankaan esikoisteos sijoittuu Turun läheisyyteen, Kuurankeron muurein suojattuun kaupunkiin. Ihmiskunta on päättänyt, että on parempi elää hiukan vankina kuin alituisesti hukkien hyökkäysten kohteena. Kirjan päähenkilöt ovat ystävykset Inka ja Aaron, jotka ovat tunteneet toisensa päiväkoti-ikäisistä saakka. Inka on tyyppinä hyvin suora, itsekäs ja vähintäänkin oman arvonsa tunteva. Aaron sen sijaan ei oikein löydä paikkaansa maailmassa, ja paikkaa tätä tunnetta pyörittelemällä neitosia minkä ehtii. Kirjan alussa Inkan pikkuveli Tuukka - tai Duke, kuten häntä kutsutaan - putoaa Kuurankeroa ympäröivältä muurilta ja joutuu sairaalaan, jossa hän myöhemmin vaipuu koomaan. Inka päättää pelastaa Tuukan, hinnalla millä hyvänsä. Samaan aikaan taustalla häilyy jatkuvasti hukkaterrorin mahdollisuus sekä ihmissusien metsästämiseen erikoistunut järjestö nimeltä Jahti.

Pidin todella paljon Pitkäkankaan rakentamasta maailmasta. Hän on todella hyvä rakentamaan tunnelmaa ja hahmojen välisiä jännitteitä. Hän ei kaunopuheista ketään, vaan hahmojen käyttämä kieli on hyvin uskottavaa ja tuntuu luontevalta. Ehkä vähän liiankin, sillä huomasin ärsyyntyväni jatkuvasta kiroilemisesta. Ainoita epäuskottavia hahmoja kirjassa olivat kenties kaikki aikuiset, jotka tuntuivat juuttuneen jonnekin teini-iän sakeisiin metsiin hortoilemaan. Onneksi heitä kirjassa esiintyy vähemmän ja harvemmin, sillä keskiössä ovat Inkan ja Aaronin kaveripiirit, jotka puolestaan tuntuivat todella aidoilta. Inka ja Aaron ovat molemmat henkilöinä sellaisia, että minun oli hankalaa tuntea sympatiaa heitä kohtaan, mutta se lienee ollut kirjailijan tarkoituskin.

Mikä kirjassa kuitenkin kaikkein eniten jäi mieleen ja yllätti, oli Pitkäkankaan rakentama juoni. Kirjaan, jonka takakannessa puhutaan romantiikasta ja ihmissusista, suhtautuu väkisinkin tietynlaisin ennakko-odotuksin, mutta Pitkäkangas pitää huolen siitä, että kaikki ennakko-olettamukset joutuvat roskiin ja pian. Kuura sai minut kohottelemaan kulmiani useammassakin kohtaa, mutta pääasiassa juuri siksi, että kirjan juoni tekeekin äkkikäännöksen suuntaan, jota en laisinkaan osannut odottaa. Bravo, Elina, jään odottelemaan jatko-osaa tuolini reunalle!

Kuura olkoot myös Helmet-lukuhaasteen ensimmäinen kirja, eli 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis.

Nikottelua - Reija Kaskiaho

Myllylahti
2014
ISBN 978-952-202-507-4
182 s.
☆☆☆☆☆
Kirjasto

Kaskiahon Nikottelua on yksi niistä tämän vuoden uutuuskirjoista, jotka piti kyllä lukea, mutten sitten saanut vain aikaiseksi. Mitä enemmän jokin kirja pitää lukea, sitä vähemmän sitä tekee mieli lukea. Nikottelua tarttui sitä paitsi kahden (vai yhdenkö vain?) kollegan käteen, joten minun ei oikeastaan tarvinnut töitä varten lopulta edes lukea tätä. Pidin sitä kuitenkin hyllyssä siltä varalta, että saisin vielä inspiraation. Lukumaratonin myötä se nyt sitten iski!

Nikottelua kertoo siis Nikosta, joka on homo. Hänelle asiassa ei ole kerrassaan mitään ihmeellistä, mutta kaikille muille se tuntuu olevan enemmän tai vähemmän ongelma. Nikolla on kavereinaan Pupu, kummallisen suloinen otus, jolla on eläimelle epäluonnollisen suuret empatiakyvyt, sekä Lihis, ihana poika jolle Kaskiaho voisi omistaa oman kirjan. <3 Lihis on se kiltti, ihana mies, joka saippuasarjoissa aina lempataan sen rikkaan, hurjastelevan unelmauroksen vuoksi. Muutoin Nikon elämä onkin sitten paljon realistisempaa kuin monissa muissa tätä aihetta käsittelevissa nuortenkirjoissa.

Pidin todella paljon tavasta, jolla Nikottelua on rakennettu. Joka toinen luku käsittelee nykyhetkeä ja Nikon seikkailuja ensimmäisen seurustelukumppanin, uimaanopettelun ja ihastumisten parissa, kun taas joka toinen luku käsittelee Nikon kaapistatuloa perheelleen. Lienee sanomattakin selvää, ettei kaikki mene ihan niin ruusuisesti kuin Niko olisi toivonut, kun asiaa käsitellään niinkin syvällisesti. Nikon isä on metalliliiton miehiä eikä todellakaan ilahdu siitä, että hänen vanhempi poikansa julistautuu homoksi. Äiti sentään suhtautuu asiaan vähän paremmin, kun taas pikkuveli Riku on, no, pikkuveli.

Niko saa osakseen paljon enemmän paskaa kuin nuorelle miehelle olisi tarpeen, ihan vain siksi, että erehtyi pyytämään joukkuetoveria leffaan. Visusti kaapissa asustava Tuomas kääntää turhautuneen vihansa kohti Nikoa ja ottaa mukaan myös kaverinsa. Kirjan kannessa siteissä oleva käsi ja sairaalan sydänkäyrä kertovatkin omaa karua tarinaansa kirjan sisällöstä. Onneksi on kuitenkin Pupu ja Lihis. <3 Nikottelua käsittelee vakavaa aihetta sen ansaitsemalla suoruudella, mutta sen lisäksi kirja on myös hauska. Tyrskin tälle ääneen ihan huolella, koska Nikon asenne on vain yksinkertaisesti niin mielettömän loistava!

Laulava ääni olkapäälläni - Aleksi Peura

Myllylahti
2013
ISBN 978-952-202-413-8
363 s.
☆
Kirjasto

Luin tässä jokin aika sitten ohjeen rakentavasta kritiikistä ja siitä, millainen on hyvä kirja-arvostelu. Siinä sanottiin, että tärkeintä on kirjoittaa sellainen arvostelu, kuin toivoisi omasta kirjastaan kirjoitettavan. Arvostelijan on kuitenkin oltava rehellinen, enkä ihan totta tiedä kestäisinkö itse rehellistä palautetta jos olisin kirjoittanut tällaisen kirjan.

Laulava ääni olkapäälläni kertoo kahdesta etsivästä, jotka saavat selvittääkseen itsemurhan tehneen arkkitehdin Isack Newcomenin kuoleman. Isack jättää jälkeensä vain kuolinilmoituksilla vuoratun asunnon, seinän kokoisen maalauksen sekä kasan päiväkirjoja, jotka imaisevat Nelson O'Connorin mukaansa kertomuksillaan Isackin lapsuudesta ja mielisairaudesta joka ei Isackin itsensä mielestä (tietenkään) ole mielisairautta. Nelsonin työparina nähdään Eva White, joka onkin sitten varsinainen tapaus.

Kirjan alku oli mielenkiintoinen, varsin film noir -henkinen. Nelson on aluksi ihan hauska hahmo, ei mitenkään erikoinen, ei komea, ei mitenkään erinomaisen häikäisevä tai fiksu tai nerokas tai menestyvä muutenkaan, selvästi sellainen henkilö jonka on tarkoitus olla helposti lähestyttävä. Paitsi että Nelsonilla on todella outo tapa kerätä roskaa olohuoneensa lattialle korkeiksi kasoiksi niin kuin paraskin hamstraaja, ilman mitään ihan oikeaa selitystä. Selitykset ovat muutenkin tässä kirjassa vähissä. Nelson erehtyy kutsumaan työparinsa kaljalle paikkaan, joka kaikesta päättäen on varsinainen räkälä, ja tämä nainen (jonka esitellään olevan hyvässä parisuhteessa ja varsin uskollinen luonteeltaan) ilmestyy lähiökapakkaan pukeutuneena syöjättäreksi ja kuinka ollakaan, päätyy Nelsonin kanssa sänkyyn. Rakkaussuhde jää kuitenkin sivuosaan kirjassa, niin kuin Eva ja Nelsonkin, kun Isackin päiväkirjat paistattelevat keskipisteessä.

Isack Newcomen esitellään poikana, joka on sisarineen adoptoitu Prongerien perheeseen jostain täysin käsittämättömästä syystä. Elsa ja Bob Pronger nimittäin inhoavat Newcomenin lapsia sydämensä pohjasta, ja ovat majoittaneet nämä kellariin. Lapsia pahoinpidellään ja kohdellaan kaltoin, heille ei suoda virikkeitä ja kaiken aikaa heidän sisarpuolensa, Prongereiden biologinen lapsi Naomi, hyörii yläkerrassa huoneessaan lelujen ympäröimänä kuin prinsessa norsunluutornissaan. Isack meinaa kuolla keuhkokuumeeseen kun mystinen hahmo saapuu ja kiikuttaa pojan aurinkorannalle turvaan. Dun-dun-dunn! Muusa ei olekaan ihan kiva jäpikkä, yllättäen.

Teknisesti Laulava ääni olkapäälläni on aika kömpelö teos. Peura kylvää kielikuvia kuin viljaa keväällä, ja se käy pidemmän päälle todella rasittavaksi. En tiedä mikä kohdeyleisö kirjailijalla on ollut mielessä, mutten tiedä kovinkaan montaa dekkareista innostunutta fantasianörttiä tai vaihtoehtoisesti dekkarinörttejä jotka ihan äkkiä osaisivat sanoa, mikä se Moria oikein on. Sauronin silmäkin alkaa jossain vaiheessa kyllästyttää. Lisäksi on toki Isackin itseriittoinen luonne, sillä hän pitää itseään maailman parhaana taiteilijana ikinä koskaan milloinkaan, ja miehen tapa jatkuvasti toistella "ja niin oli hyvä", aivan kuin Jumala maailmaa luodessaan. Lisäksi Isackin maalaus esittää Eevaa, Aadamia ja sielunvihollista käärmeenä, varmasti yhtä maailman kuluneimmista aiheista. Ja sitten on vielä kaikki ne kirjoitusvirheet. Eihän kukaan enää nykyaikana ole kieliopillisesti täydellinen, mutta liika on sentään liikaa. Kirja itse vertaa joitakin kohtauksiaan Lovecraftiin, mutta Lovecraftilla oli älyä jättää kirjoituksensa novelleiksi, eikä turhaan yrittänyt venyttää niistä romaaneja kun aineksia ei sellaiseen ollut.

On silti ymmärrettävä, että kyseessä on esikoisteos. Tolkienista innoituksensa ammentanut Stephen Kingkin kirjoitti uskomatonta kuraa oksentaessaan paperille Mustan tornin ensimmäisen osan, mutta siitä se sitten lähti, eikä kukaan kiistä Kingin nykyistä menestystä. Toivottavasti tätä Aleksi Peuran oksennusta seuraa samanlainen menestystarina.

Miesmarras - Sari Kaarniranta

Kansi: Satu Kontinen

Myllylahti
2013
ISBN 978-952-202-423-7
264 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale

Bongasin Jorin arvion tästä kirjasta ja kiinnostuin sen myötä. Olen tullut huomanneeksi että veri vetää pohjoiseen kirjallisuudessakin, ja niin taas. Miesmarras kertoo kolmesta miehestä jotka ovat kaikki omista syistään ja omilla tavoillaan päätyneet umpikujaan, kaikki vuokramökkeihin Suomen Lappiin, synkkään suomalaiseen marraskuuhun.

Keskiössä kirjassa ovat Jari, Vesa ja Risto, joiden parisuhdesolmuja sitten selvitellään. Ihan ensimmäinen ja suurin miinus tulee siitä, että kaikkien kirjassa olevien naisten nimet alkavat M:llä. Merja, Maija, Meiju ja Maya. Nämä menevät väkisinkin aluksi sekaisin, ja kuten Ehtoolehdon mummokin sanoi, myös miesten nimet ovat kuin kirveeniskuja eivätkä nekään jää samankaltaisuutensa vuoksi päähän ihan heti, joten ainakin kirjan alkupuolisko menee mietiskellessä, että kukas tämä nyt olikaan ja mitä tässä nyt oikein tapahtuu.

Kirja pääsee oikeastaan vasta vauhtiin kun kaikki kolme päähenkilöä on esitelty. Vesa tuntuu olevan kirjailijan suosikki, sillä hänen päänsä sisällä kirjassa vietetään ehdottomasti eniten aikaa. Kaikissa kirjan (kuten oikeankin elämän) parisuhteissa on omat juttunsa jotka ovat pielessä, ja Kaarniranta panttaa näitä ehkä vähän liikaakin. "Se näky joka minua kohtasi, niin kuin tosi monta kertaa ennenkin" -tyyppiset lauseet ovat aika peruskauraa kirjan alkupuoliskolla, eikä näitä näkyjä hirveästi selitellä ennen kirjan loppupuoliskon loppupuoliskoa.

Kaikista puutteistaankin huolimatta kirja on vetävä ja hyvä kokonaisuus. Silloin kun yhden äijän tilanne tuntuu olevan umpikujassa hypätään seuraavan kelkkaan jolloin tarina kulkee kokoajan eteenpäin, ilman paikallaan junnaavia taukoja jotka nopeasti saattaisivat tappaa mielenkiinnon tarinaan. Mukana on todella erilaisia ja itsenäisiä persoonallisuuksia, joten kun nimet oppii tuntemaan, on luvassa melkoista rytinää ja pauketta kun nämä tyypit törmäilevät toisiinsa. Huumoriakin on saatu mukaan, joskin koko kirjan halki kulkee haikea alavire ja ahdistus, kun Vesa ei vaan jumalauta saa suutaan auki, Jari ei tiedä mihin suuntaan pyörisi ja Ristokin jauhaa vaan niistä saatanan kissoista. Siis hyvällä tavalla.