Tilastoja, tilastoja!

Innostuin aivan valtavasti joskus taannoin näistä infographiceista ja olen nyt pitkään miettinyt, mitä kivaa tällaisella voisi tehdä. Päätinkin sitten luoda blogini sisällöstä tällaisen pikkuisen, josta näkyy ainakin joitakin tietoja vuodesta 2014! Toivottavasti pidätte tästä. Keräsin myös sivuun kaikki ne kirjat, joille olen tänä vuonna antanut kaikki viisi tähteä ja kokosin niistä jonkinlaisen "jos et tiedä mitä lukisit, lue edes nämä" -tyyppisen listan.

Oikein erinomaisen lukuisaa vuotta 2015 ja nähdään jälleen tammikuussa! Peikko painuu alkuviikoksi vielä takaisin töihin, mutta torstaina alkaakin sitten jo taas huikea 11 päivän mittainen loma. Eiköhän siinä kerkeä taas jotakin lukemaankin. ~.n Oikein hyvää uutta vuotta kaikille, joiden silmiin tämä osuu!

Notkopeikon tähtösten lista 2014:

James Dashner - The Scortch Trials
Salla Simukka - Musta kuin eebenpuu
Maria Turtschaninoff - Anaché
Sami Lopakka - Marras
Orson Scott Card - Ender's Game
Brian K. Vaughan - Saga
Rainbow Rowell - Fangirl
Terhi Rannela - Läpi yön
Rainbow Rowell - Attachments
Anne McCaffrey - Lohikäärmeen lento
Reija Kaskiaho - Nikottelua
Andy Weir - The Martian
 

Nukkuu lapsi viallinen - Siiri Enoranta

Kansi: Sára Köteleki

Robustos
2010
ISBN 978-952-5758-11-5
162 s.
☆☆☆
Kirjasto

En tosiaan nyt saa päähäni, mistä tämä kirja on minulle päätynyt ja miksi. Epäilisin syylliseksi nuorten kirjallisuussivustoa Sivupiiriä ja kesäistä "pakko löytää jotakin kelvollista lukudiplomiin nyt heti" -kirjanhaku vimmaa. Enorannaltahan olen aiemmin lukenut Nokkosvallankumouksen, joka ei tehnyt minuun kovin kummoista vaikutusta. Ei tehnyt kyllä tämäkään, muttei tämä huonokaan kirja ole.

Kuten kansikuvakin jo vihjaa, kyseessä on kertomus lapsesta ja enkelistä. Sonia elää sodanjälkeistä aikaa kotitilallaan, jossa vallitsee jatkuvasti jännittynyt kylmän sodan tunnelma. Sonian setä on pelastanut veljensä hengen sodassa mistä Sonian isän kuuluisi olla kiitollinen. Isä kuitenkin haluaisi sedän jo muuttavan jonnekin muualle, mutta rahaton ja onneton setä ei pysty siihen vaikka haluaisikin. Sonian äiti on kokoonkäpertyvää sorttia joka ei puolusta ketään eikä mitään, kunhan hoitaa oman tonttinsa ja se on siinä. Onneksi Sonialla on maailman paras isoveli Topias, joka tuntuu paikkaavan niin isän kuin äidinkin puutteita.

Jo kirjan alussa Sonia sairastuu yskään, joka ei tunnu paranevan millään. Hän piilottelee yskäänsä niin pitkään kuin pystyy, mutta ennen pitkää se äityy niin pahaksi, että salaisuus paljastuu. Lääkäri toteaa Sonialla pitkälle edenneen tuberkuloosin ja kahden sormen mentävän reiän toisessa keuhkossa. On melko selvää, että ennuste on todella huono. Oudoksi kirja äityy siinä vaiheessa, kun matkaan astuu enkeli. Sonia kuolee muttei sitten kuitenkaan kuole, vaan pääsee enkelin mukaan tämän kulkiessa korjaamassa talteen lapsia.

En ole tällaisen runollisen, symbolisen, mietiskeleväisen kirjoittamisen ystävä laisinkaan. En pidä enkeleistä enkä uskonnollisista viittauksista, en etenkään kun ne liittyvät ystäväämme kristinuskoon. Kyseessä on puhtaasti henkilökohtainen antipatia, mutta lienee aika selvää, että sellaiset vaikuttavat aina lukukokemukseen vaikka kuinka yrittäisi olla puolueeton, kuten tämän kirjan kanssa yritin. Menetin mielenkiintoni kirjaan siinä vaiheessa, kun Sonia kaapattiin omasta ruumiistaan enkelin matkaan, enkä osaa edes tarkkaan sanoa miksi. Kenties pidin kirjan alusta, selkeästä juonesta, selkeistä perhekuvioista joissa niissäkin olisi ollut pohdiskeltavaa. Isä ja setä ovat molemmat traumatisoituneita sodasta ja äiti väistelee minkä ehtii, siinä olisi jo yhteen kirjaan tarpeeksi aineksia.

Enkeli oli kuitenkin ihan mielenkiintoinen. Se ei tuntenut kylmää eikä muutakaan, mutta sädekehänsä se muisti asetella suoraan ja painavat siivet sattuivat sen selkään. Siinä vaiheessa kun se tajusi mokanneensa sen persoonallisuus muuttui täysin ja se muuttui paljon ihmismäisemmäksi. Kirjan loppupuoli olikin mielenkiintoisempi kuin keskiosa, jossa keskityttiin ajassa ja paikassa surffailuun, lasten sielujen keräämiseen ja muuhun höpinään. Käännekohta taisi oikeastaan olla se, jossa keskusteltiin enkeleiden, ihmisten ja elämän alkuperästä. Lopulta tästä jäi ihan hyvä fiilis, ei ollenkaan sellainen että olisi juuri yritetty käännyttää vaikka hetken jo pelkäsin.

Perjantai on hyvä päivä lähteä - Jukka-Pekka Palviainen

Kansi: Stephen Carroll

Karisto
2014
ISBN 978-951-23-5756-7
158 s.
☆☆☆
Kirjasto

Nappasin tämän uutukaisena kirjaston hyllystä joskus kun kirja ilmestyi ja ajattelin, että kyllähän nyt noin lyhyen kirjan lukee koska tahansa. No, toisin vain kävi, koska Palviaisen kirja on nököttänyt hyllyssä odottamassa vuoroaan nyt vaikka kuinka monta kuukautta. Kehujakin tästä on kuulunut ympäriinsä, mutten vain ole saanut aikaan, aina on tullut jotain muuta, mielenkiintoisempaa, parempaa, nätimpää. Lukumaraton antoi kuitenkin oivan tilaisuuden lukea nyt kaikki, mitä hyllyssä oli orpoina odottamassa.

Perjantai on hyvä päivä lähteä kertoo Lotasta, jonka isä on ollut todistamassa oikeudessa rikollisliigaa vastaan. Isä on sittemmin joutunut karkumatkalle saatuaan jengiläisiltä uhkauksen. Lotalla on kuitenkin isäänsä valtava ikävä ja niin on Lotan äidilläkin. Toisin kuin äitiä, Lottaa eivät sido mitkään velvollisuudet. Koulun pihalla hän tapaa pojan, joka on myös viittä vaille valmis häipymään ikihyviksi. Lotta värvää pojan mukaansa ja yhdessä nuoret lähtevät tavoittelemaan Lotan isää. Matka vie heidät mitä erilaisimpiin paikkoihin, joissa Lotan isä on yöpynyt. Reissulla he tapaavat Lotan isovanhemmat, kommuunillisen rumpumusiikista hullaantuneita ihmisiä, rekkakuskin sekä pari koditonta miestä. Kirjassa juhlitaan erilaisia ihmisiä ja heidän yhtälaista oikeuttaan elää valitsemaansa elämää.

Matkalla Lotta ja poika myös ihastuvat, vaikkeivät oikein tiedä itsekään voiko sitä ihastumiseksi kutsua. On kuitenkin melko selvää, että heistä tulee vielä erottamattomat. Pojan nimi selviää vasta kirjan loppupuolella ja samalla selviää pojasta aika paljon muutakin. Pojan elämä ei ole ollut helppoa sekään, mutta Lotasta hän löytää ystävän, johon voi luottaa.

Pidin tässä kirjassa kenties eniten siitä, miten Lotan ja pojan matka eteni tuosta noin vaan ja kuinka nuoret hyväksyivät erilaiset eläjät maailman luonnollisimpina asioina. Jopa kaksi koditonta miestä, jotka haisivat kuin rankkitynnyrit, aiheuttivat vain lievää epämukavuutta Lotassa. Toisaalta kyseessä on kuitenkin aika tavanomainen nuortenkirja, jossa ei käsitellä mitään sen suurempaa aihetta tai teemaa. Alusta saakka Lotta kuin mikäkin viettelijätär, joka hinkuttaa itseään poikaa vasten ja on jatkuvasti tyrkyllä. Sellainen käy äkkiä rasittavaksi, etenkin kun poika on todella ujo eikä muutenkaan oikein tiedä mitä sanoisi tai tekisi. Toisaalta teininä ei varmaan kukaan ole kaikkein empaattisimmillaan kun omassakin navassa on niin paljon kaikkea mielenkiintoista tutkittavaa.

Etsijät : novelleja nuorille - Tapani Bagge (toim.)

Tammi
2011
ISBN 978-951-31-5853-8
163 s.
☆☆☆
Kirjasto

Viime kesänä kun suunnittelimme lukudiplomia tälle vuodelle, mietimme työryhmän kanssa, että olisi ihan hyvä, mikäli lukudiplomiin saataisiin vähän novellejakin. Tämä oli yksi ihan varteenotettava vaihtoehto, mutta lopulta kukaan meistä ei ehtinyt revetä tämän kimppuun. Niinpä se jäi odottelemaan parempia aikoja. Nyt kun sain tämän luettua, voin vain sanoa, ettei minua ainakaan harmita, että tämä jäi diplomista pois. Vaikka otsikossakin lukee, että novelleja nuorille, niin kyseessä on auttamatta korkeintaankin varhaisnuorten-, ellei jopa lastenkirja.

Etsijät kokoaa yhteen joukon nimekkäitä nuortenkirjailijoita, joista kukin on kirjoittanut yhden novellin, jossa kussakin etsitään jotakin tai jotakuta. Mukana on sellaisiakin nimiä kuin Salla Simukka, Sari Peltoniemi ja Markku Karpio. Loistavia kirjailijoita on muitakin, mutta novellit tässä kokoelmassa jättivät minut kylmäksi. Etsijät on nyt se syy, miksi vihasin novelleja niin sydämeni pohjasta nuorena, koska tällaisia novelleja nuorille luetetaan. Tässä syyllistytään ainakin kohderyhmän aliarvioimiseen tai sitten ikäryhmä on valittu väärin.

Pari novellia nousee kuitenkin muiden yläpuolelle ja muistakin kasasin jokusen kommentin. Käytäköön ne nyt järjestyksessä läpi, mutta todella hyviä olivat siis Marja-Leena Tiaisen Peli poikki, Salla Simukan Salainen ihailija sekä Kirsti Kurosen Viimeinen kesä. Näistä viimeinen oli kenties koko novellikokoelman helmi. Muutoin tämä novellikokoelma tosiaan jätti minut aika kylmäksi, enkä ihan totta pidä tätä nuortenkirjana, kun novellien teemat ja kirjoitustyyli ovat pääsääntöisesti aika lapsellisia.

Novellikokoelma alkaa Timo Parvelan novellilla Minun veljeni on idiootti. Kyseessä on humoristinen novelli kahdesta veljeksestä, jotka päättäävät ilmoittaa kuolleen mummonsa läpällä Senior Idolsiin. Käykin niin, että mummo hyväksytään kisaan, joten poikien täytyy löytää jostain joku mummo osallistumaan. Matkan varrella tanssitetaan ainakin yhtä vanhainkodillista mummoja ja lauletaan karaokea niin monessa karaokebaarissa ettei ole tosikaan. Parvelan huumori ei iskenyt minuun, mutta kenties joku nuorempi (esimerkiksi 12-vuotias, joille tämä kirja on aika selvästi suunnattu) olisi siitä syttynytkin.

Seuraavana on Marja-Leena Tiaisen Peli poikki, yksi kokoelman paremmista novelleista. Viljan vahemmat ovat eronneet ja Viljan isällä on uusi nainen. Käy ilmi, että naisella on myös kaksi lasta, joista toinen on Tankki-Tiia, joka on yksinkertaisesti inhottava. Hän tuntuu olevan aina kaikissa futismatseissa se, joka pilaa Viljan maalit ja huutelee kentänlaidalta silloinkin, kun ei ole pelaamassa. Tarinassa on aika hyvä opetus, joka tulee aika yllättäen. Tiia ei ole oikeasti yhtään sitä miltä alkuun vaikuttaa.

Tiaista seuraa Tomi Kontion Pirunpuntari, joka on aika perinteinen lasten kauhukertomus. Lapset hiipivät yöllä kalaan, mutta sademyrsky yllättää heidät ja he joutuvat rantautumaan saareen, jolla kerrotaan asuneen Zombi-Ensio. Hupaisa mukajännittävä novelli, joka olisi sopinut mihin tahansa koululaisille suunnattuun kauhukertomuskokoelmaan.

Sitten tuleekin Salla Simukan Salainen ihailija, joka on myöskin hyvin perinteinen novelli. Sofia löytää taskustaan lapun, jossa lukee mä tykkään susta, eikä hän tiedä, keneltä se on. Hän järjestää ystävänsä kanssa äänestyksen, jossa kaikkien luokkalaisten on kirjoitettava käsin tykkääkö vai eikö tykkää siitä ideasta, että luokkaretki suunnataan Linnanmäelle. Käsialoja vertailemalla selviää tykkääjä, mutta asia ei olekaan ihan niin yksioikoinen.

Simukan jälkeen on kokoelman ehdottomasti parhaan novellin vuoro. Kirsi Kurosen Viimeinen kesä alkaa viattomasti, kun kaksi poikaa tekee kolttosia naapurimökissä asuvalle vanhalle miehelle, jota he kutsuvat tuttavallisesti Jääräksi. Novelli on iätön ja sopii hyvin opetukseksi kaiken ikäisille. Käy ilmi, että Jäärä sairastaa syöpää ja poijat tajuavat, että kyseessä saattaa olla Jäärän viimeinen kesä. He päättävät ruveta miehen kanssa kavereiksi, mutta miten saadaan takaisin menetetty luottamus vain yhden kesän aikana?

Tapani Baggen Aavejunassa päähenkilö havahtuu ilmastointikanavasta kuuluviin avunpyyntöihin. Hän kipuaa ilmastointikanavaan muassaan matkalippua vaativa konduktööri, ja päätyy trooppiselle saarelle. Konduktööri ei ilahdu yllättävästä maisemanmuutoksesta vaan jää rannalle meditoimaan kun taas päähenkilö seuraa avunpyyntöjä viidakkoon. Minä en tälle novellille lämmennyt sitten laisinkaan.

Petra Forsténin novelli Jäljillä onkin sitten mitä perinteisin seikkailukertomus. Pojat löytävät metsästä ryöstösaaliin, noukkivat sen matkaansa palauttaakseen sen poliisille, mutta sitten kuvioon ilmaantuukin ryövärijoukko, joka haluaa aarteensa takaisin. Toinen pojista joutuu panttivangiksi ja näyttää pahasti siltä, että toivoa ei ole. Tämä oli viimeinen novelli jonka eilen luin ja väsymyksellä saattoi olla osansa asiaan, mutten oikein jaksanut keskittyä tähän. Alusta asti oli melko selvää, miten novellissa kävisi.

Seuraavana tulikin Karo Hämäläisen Hurja meriseikkailuni (Kirjastonhoitaja Moilanen muistelee), jossa kirjastonhoitaja Moilanen kertoo suuresta meriseikkailustaan - toisin sanoen Ruotsin risteilystään - hyvin väritetyin sanankääntein. Selvästi nuoresta saakka nenä kirjassa vietetyt päivät ovat kehittäneet Moilasen mielikuvituksen huippuunsa, sillä mies keksii kaikesta itselleen seikkailun. Tämä ei nyt ihan hirveästi heilauttanut suuntaan tai toiseen, ihan mukava novelli.

Sari Peltoniemen Nynnyt olikin sitten vähän kauhuisampi kauhunovelli. Pojat päättävät aikansa kuluksi tutkia läheistä hylättyä taloa. Tarinaa on etäännytetty sen verran, että kertojaksi on valittu talossa asuva henki. Näin kaikille talossa tapahtuville kauheuksille saa samantien selityksen, eikä jännittää juuri tarvitse.

Kalle Veirton Käärme ja pierutyyny on sekin ihan hauska pieni novelli, joka kertoo tytöstä, joka asuu kahtia jakautuneella alueella. Vanhalla puolella on köyhää ja kurjaa, kun taas uudella puolella on hulppeaa. Tytöllä ei ole kotonaan nettiä, konsoleita tai mitään muutakaan, kun taas Jaakolla joka asuu rikkaalla puolella, on. Nyt on kuitenkin käynyt niin, etto virtuaalipeli Samsissa järjestetään muotikilpailu, johon tyttö aivan ehdottomasti haluaa osallistua. Niinpä hän kehittää juonen, jolla hän pääsee Jaakon kotiin pelaamaan Samsia ihan vain sen verran, että pääsee ilmoittautumaan muotikisaan.

Markku Karpion Etsijät on kuin kohtaus Selviytymispelistä. Näissä itseasiassa on aika paljon yhtäläisyyksiä, joten ei siitä sen enempää! Lue Selviytymispeli mieluummin kuin tämä novelli, kuitenkin.

Eppu Nuotion novellissa Pidä huoli tavaroistasi olikin sitten vähän erikoisempi juoni. Tästä oikeasti tykkäsin, vaikka jälleen kerran eräästä lempisatuolennostani oli tehty keppostelija ja tarinan pahis. No, menkööt nyt taas. Eppu Nuotio rupesi tämän perusteella ihan kiinnostamaan kirjailijana, täytynee katsoa josko hänellä olisi jotain mielenkiintoista.

Tuula Kallioniemen Hattujen kuninkaassa Osku näkee kirpputorilla panama-hatun ja haluaa sen aivan ehdottomasti itselleen. Hattu maksaa kuitenkin 35 euroa, eikä Oskulla ole sellaisia rahoja. Hatun avulla hän kuitenkin pääsisi eroon koulukiusaamisesta ja saisi ihanan Ulliksen itselleen. Sattuman kautta hän saa rahat kasaan, mutta päästessään takaisin kirpputorille hattu ei olekaan enää siellä! Hattujen kuningas on mielestäni oiva kertomus siitä, ettei onni aina ole sitä, mitä luulisi.

Harri István Mäen Ne-novellissa on hauska haastattelumuoto, jota on nopea lukea. Haastateltava on käynyt läpi jotakin kauhistuttavaa ja haastatteleva lääkäri koettaa saada selvän siitä, mitä haastateltavalle oikein on metrossa käynyt. Metro on aina ollut mielestäni äärettömän kauhistuttava paikka, joten se sopii mielestäni kaikkien kummallisten sattumusten tapahtumapaikaksi. 

Ansu Kivekkään novelli Botski päättää tämän kokoelman. Tapahtumat alkavat Suomenlinnasta, jossa joukko 12- ja 13-vuotiaita on ottamassa häppää. Tai oikeastaan vain Nea ryypiskelee, muilla on sentään vähän järkeä päässään. Nea saa älynväläyksen kiivetä romutroolarille, jossa asustaa Jooseppi, pelottava vanha mies. Paikalle osuu heidän kanssaan yhtäaikaa aseistettu Turo, jonka setä Jooseppi on. Turo heiluu aseensa kanssa ja myrsky kaappaa troolarin merelle. Siitähän selviävät sitten.

Nikottelua - Reija Kaskiaho

Myllylahti
2014
ISBN 978-952-202-507-4
182 s.
☆☆☆☆☆
Kirjasto

Kaskiahon Nikottelua on yksi niistä tämän vuoden uutuuskirjoista, jotka piti kyllä lukea, mutten sitten saanut vain aikaiseksi. Mitä enemmän jokin kirja pitää lukea, sitä vähemmän sitä tekee mieli lukea. Nikottelua tarttui sitä paitsi kahden (vai yhdenkö vain?) kollegan käteen, joten minun ei oikeastaan tarvinnut töitä varten lopulta edes lukea tätä. Pidin sitä kuitenkin hyllyssä siltä varalta, että saisin vielä inspiraation. Lukumaratonin myötä se nyt sitten iski!

Nikottelua kertoo siis Nikosta, joka on homo. Hänelle asiassa ei ole kerrassaan mitään ihmeellistä, mutta kaikille muille se tuntuu olevan enemmän tai vähemmän ongelma. Nikolla on kavereinaan Pupu, kummallisen suloinen otus, jolla on eläimelle epäluonnollisen suuret empatiakyvyt, sekä Lihis, ihana poika jolle Kaskiaho voisi omistaa oman kirjan. <3 Lihis on se kiltti, ihana mies, joka saippuasarjoissa aina lempataan sen rikkaan, hurjastelevan unelmauroksen vuoksi. Muutoin Nikon elämä onkin sitten paljon realistisempaa kuin monissa muissa tätä aihetta käsittelevissa nuortenkirjoissa.

Pidin todella paljon tavasta, jolla Nikottelua on rakennettu. Joka toinen luku käsittelee nykyhetkeä ja Nikon seikkailuja ensimmäisen seurustelukumppanin, uimaanopettelun ja ihastumisten parissa, kun taas joka toinen luku käsittelee Nikon kaapistatuloa perheelleen. Lienee sanomattakin selvää, ettei kaikki mene ihan niin ruusuisesti kuin Niko olisi toivonut, kun asiaa käsitellään niinkin syvällisesti. Nikon isä on metalliliiton miehiä eikä todellakaan ilahdu siitä, että hänen vanhempi poikansa julistautuu homoksi. Äiti sentään suhtautuu asiaan vähän paremmin, kun taas pikkuveli Riku on, no, pikkuveli.

Niko saa osakseen paljon enemmän paskaa kuin nuorelle miehelle olisi tarpeen, ihan vain siksi, että erehtyi pyytämään joukkuetoveria leffaan. Visusti kaapissa asustava Tuomas kääntää turhautuneen vihansa kohti Nikoa ja ottaa mukaan myös kaverinsa. Kirjan kannessa siteissä oleva käsi ja sairaalan sydänkäyrä kertovatkin omaa karua tarinaansa kirjan sisällöstä. Onneksi on kuitenkin Pupu ja Lihis. <3 Nikottelua käsittelee vakavaa aihetta sen ansaitsemalla suoruudella, mutta sen lisäksi kirja on myös hauska. Tyrskin tälle ääneen ihan huolella, koska Nikon asenne on vain yksinkertaisesti niin mielettömän loistava!

Vastalaukkaa - Arja Puikkonen

Otava
2014
ISBN 978-951-1-27437-7
184 s.
☆☆
Kirjasto

Vastalaukkaa on taas yksi niitä lukudiplomikirjoja. Tämä jopa päätyi listalle, vaikka minä en tätä lukenutkaan. Kirjassa on mielettömän hieno kansi ja ulkoasu muutenkin, kannen värit sopivat todella hyvin yhteen ja kuva on muutenkin houkutteleva. Siihen tämän kirjan hyvät puolet tosin mielestäni sitten loppuvatkin. Luin äskettäin elämäni kenties toisen heppakirjan, Lauren St Johnin Yhden dollarin hevosen, ja se lienee ainoa oikea vertailukohta, joka minulla ylipäätään heppakirjojen suhteen on.

 Vastalaukan päähenkilö on Kristen, vastikään perheensä kanssa takaisin Suomeen muuttanut nuori nainen, jolla on varallisuutta vaikka muille jakaa. Hänellä on myös oma hevonen, Leonardo da Vinci, joka toistaiseksi on joutunut jäämään Saksaan perheen selvitellessä Suomen kuvioitaan. Kristenillä on kolme pikkusiskoa, joista ainoa siedettävä on Linn, melkoinen pikkukakara tosin hänkin. Odotellessaan omaa hevostaan, Kristen pääsee tutustumaan suomalaiseen ratsastusmaailmaan, joka ainakin tässä kirjassa on täynnä itsekeskeisiä, ilkeitä ja kaksinaamaisia teinityttöjä. Kirjan mittaan minulle jäi sellainen kuva, ettei Kristen ole juuri noita muita parempi. Tallilla Kristen saa hoitaakseen Pamelan, jota kukaan muu ei halua hoitaa.

Vastalaukassa puhutaan hevosista kylmästi pelkkinä eläiminä. Niillä ei juuri ole omaa persoonallisuutta, eivätkä ne oikein tunnu olevan pääosassakaan, vaikka niiden parissa kovasti touhutaan. Pamelaan ja muihin kirjassa esiintyviin hevosiin ei lukijalla taatusti synny minkäänlaista tunnesidettä, niin etäisiksi nuo pilttuissaan tönöttävät hörisijät jäävät. Kristenin paluumuutto ja Suomeen sopeutuminen ovat tuntuvampia teemoja, etenkin kun uusia ystäviä on niin kauhean vaikea löytää. Siihen kun lisätään vielä enemmän bisneksistään kuin perheestään kiinnostuneet vanhemmat, on Kristenin elämä siis aivan todella haastavaa.

Kaikkein pahin kaikista ärsyttävistä hahmoista tässä kirjassa on kuitenkin Lara, joka ei osaa päättää olisiko Kristenin ystävä vai ei. Sen sijaan Lara pyörii kuin tuuliviiri ja kaikkein eniten kirjan viimeisellä sivulla. Uskomaton tyyppi. Muissakaan ei ole kehumista, mutta kenties suomalainen tallimaailma tosiaan on nirppanokkia täynnä? Siitähän minä en mitään tiedä, enkä tämän kirjan perusteella haluakaan tietää. Tekninen, ratsastustermejä tulviva tekstikään ei tee tästä yhtään sen helpomminlähestyttävää kirjaa, mutta toisaalta Vastalaukkaa taitaa olla kirja hevosihmiseltä hevosihmisille. Minulle se ei ainakaan sopinut yhtään.

Peikon toinen lukumaraton

Päätin yhtäkkiä yllättäen aloittaa lukumaratonin. Olen pyörinyt tänään koko päivän vailla mitään järkevää tekemistä (pelistäkin loppuivat juoneen liittyvät tehtävät jo eilen, tänään olen juossut ympäriinsä ja keräillyt kivenkappaleita o.=). Päätimme isännän kanssa joulun kunniaksi kasata palapelin (se varsinainen joulun pyhiä varten hankittu leijonapalapeli kasattiin jo viime viikolla, joten piti ostaa uusi), mutta 500 palan palapeliin upposi meiltä kahdelta vain tunnin verran. Palapelin kasaaminen virkisti aivoja kuitenkin sen verran, että nyt tekee taas mieli istua alas ja lukea! Aloitan nyt ja aikaa on huomiseen klo 22.00 asti, eli 24 tuntia tiukkaa maratoonausta! Josko tällä kertaa sujuisi paremmin kuin viimeksi, jolloin tulos jäi melko köyhäksi. Päivittelen tähän tunnelmia matkan varrelta.

Luettavista sanottakoon sen verran, että keräsin lukujonosta (joka on melkoinen) kaikki ohuet ja ohuenlaiset kirjat pinoon, jonka aion lukea järjestyksessä mikäli kiinnostaa, epäjärjestyksessä mikäli jokin noista ei sytytä. Sattuneesta syystä kaikki kirjat ovat myös nuortenkirjoja. Taukoa maratoonauksesta pidän aina bloggauksen verran kirjojen välissä. Pinossa on nyt kuusi kirjaa, katsotaan kuinka peikon käy! Maraton alkaa N... Y... T... NYT!

01:01 Ensimmäinen kirja kuudesta luettu! Reija Kaskiahon Nikottelua kertoo Nikosta, joka on harvinaisen sinut itsensä kanssa, mutta ympäristöllä tuntuu olevan vaikeuksia käyttäytyä ihmisiksi. Hauska kirja! Taidan ajastaa varsinaiset blogipostaukset myöhemmälle, niin pysyy tämä nyt edes hetken ylimpänä. Tein tuossa joulutorttujakin iltapalaksi ja mietin hetken, josko hakisin viltin tähän sohvalle. Ei pidä tehdä oloaan liian mukavaksi, muuten käy köpelösti ja nukahtaa ennen aikojaan!

01:17 Kaskiahon kirjasta on nyt blogattu ja ajastettu sunnuntaille! Seuraavaksi ajattelin napata käteen Etsijät : novelleja nuorille. Pohdittiin tuossa kesällä, että olisi hyvä kun lukudiplomissa olisi vähän novellejakin ja tämän keräsin silloin käteen. Se on odotellut kärsivällisesti vuoroaan ja nyt, vihdoinkin, se sen saa!

02:16 Etsijöitä on takana 78 sivua ja nyt täytyy luovuttaa! Tähän väliin tirsat ja aamulla jatkuu taas kun jaksaa keskittyä lukemiseen. :3

09:58 Hyvin nukutun yön jälkeen kelpaa jatkaa! Etsijöitä on jäljellä aika tasan puolet, jonka jälkeen suunnataan road tripille. Aamupalaksi voisin keitellä kahvin ja syödä yöllisiä joulutorttuja. Tästä se taas lähtee! Vielä 12 tuntia aikaa, eikun töppöstä toisen eteen.

11:50 Etsijät luettu, nyt kirjoitan siitä bloggauksen ja sitten painun kahvinkeittoon. Joulutortut tuli jo syötyä, mutta kenties kahville voisi tekaista vaikka voileivät kaveriksi. Seuraava kirja olisikin sitten Jukka-Pekka Palviaisen Perjantai on hyvä päivä lähteä.

12:56 Huhhuh, novellikokoelmista kirjoittaminen käy ihan työstä! Nyt voisin lounastaa (kahvikin jäi juomatta, joskos sitä jälkipalaksi sitten..) ja aloitella seuraavaa kirjaa.

14:57 Perjantai on hyvä päivä lähteä on nyt luettu! Istuskellaan isännän kanssa sohvalla peiton alla ja syödään juustonaksuja syömäpuikoilla (ehkä paras idea ikinä, sormet eivät tahmaannu!). Kahvi odottelee juomistaan ja seuraava kirja on Siiri Enorannan Nukkuu lapsi viallinen. Sitä ennen kuitenkin bloggaan vielä Palviaisen kirjan ja kenties hörpin sen kahvin, kun sitä on tässä jo pidemmän aikaa valmisteltu. :D

15:52 Nyt vasta pääsin aloittamaan Enorannan kirjan! Onpas tässä pieni teksti, hm..

18:04 Nukkuu lapsi viallinen on nyt luettu. Aika koskettava tarina, vaikken ihan hirveästi jumalista ja enkeleistä perustakaan. Seuraavana olisikin sitten heppakirja, nimittäin Arja Puikkosen Vastalaukkaa. Vielä neljä tuntia hyvää lukuaikaa jäljellä, noinkohan ehtisin vielä kaksi kirjaa kun nämä ovat niin ohuitakin..

18:58 Oho, pieni juttelutuokio kaverin kanssa venähtikin tunnin mittaiseksi. Nyt jatkuu Vastalaukalla!

19:55 Koiralenkki ei auttanut yhtään! Nyt alkaa tuntumaan jo siltä, että olisi kiva tehdä muutakin kuin lukea. Ehkä se johtuu tuosta kirjasta. Ketä kiinnostaa, mitä joku piloille hemmoteltu miljonäärinpentu keksii? Tavaraa sataa taivaasta ja isi ostaa upouuden talon Espoosta merinäköalalla tuosta noin vaan, humps. Hmph.

22:00 Siinä se nyt on! Tuloksena yhteensä 4 ja 2/3 kirjaa, 794 sivua. Ajattelin tosin vielä tänään lukea tuon Vastalaukan loppuun, ihan vain lopettamisen vuoksi. Ajastin huomiselle kaikki tämän ja eilisen päivän bloggaukset näistä kirjoista. Ilmoille ne ilmestyvät tunnin välein alkaen klo 10.00. Olipas hauskaa maratoonata, kun sai aikaiseksikin jotain! Nyt aion tehdä vähäsen palapeliä ja huolehtia koirasta, joka on jostain kehittänyt itselleen mahapöpön. Rassukka. <3

00:41 Mitäs se nyt vielä? :o Meinasin tässä vain, että kun nyt rukkaan nuita tilastoja tältä vuodelta, niin laitankin nuo tekstit esiin jo nyt! Saan sitten tilastot valmiiksi ja loput kirjat voinkin ajastaa ensi vuodelle. Saan sitten vähän etu(ilu)matkaa ensi vuoden 30,000 tavoitteeseen! ~.n

Kun enkelit katsovat muualle - Salla Simukka

WSOY
2002
ISBN 978-951-0-27222-1
154 s.
☆☆☆
Kirjasto

Salla Simukka on yksi suosikkikirjailijoistani, joten ei liene mikään ihme, että Simukan esikoisteos kiinnosti. Tunnustettakkoon kuitenkin, että susiruma ulkoasu piti minut tästä kirjasta sinnikkäästi loitolla, kunnes päätin kylmästi jättää sen huomiotta ja vain lukea tarinan. Täytynee tosin lukea pian jokin toinen kirja, jotta tämä kauhistuskansi tippuu vähän alemmas, hrr.

Kun enkelit katsovat muualle on kertomus Kirsikasta, joka on lesbo. Kirsikan perhe ja läheisimmät ystävät tietävät tämän, mutta muutoin asia on vielä laajalti salaisuus. Kirsikka ihastuu kuitenkin Susannaan, joka istuu terveydentiedon tunnilla eturivissä. Susanna on kaikin puolin maailman ihanin, kaunein ja kaikkein haluttavin, mutta Kirsikka joutuu pahan paikan eteen miettiessään, miten saisi tutustuttua Susannaan. Eräänä päivänä tilaisuus tarjoutuu ja Kirsikan onnistuu moikata Susannaa. Tytöillä onkin paljon yhteistä ja heidän ystävyytensä lähtee oitis lentoon. Kirsikan ihastus kuitenkin vain voimistuu, eikä ole sanoja joilla tunteista voisi kertoa oletusarvoisesti heterolle Susannalle.

Periaatteessa tässä on kirja, joka on aivan täysin geneerinen ihastumiskertomus. Tyttö tapaa tytön, tyttö ihastuu tyttöön, se tavallinen kuvio, mutta tytöillä. Kirja on ilmestynyt 12 vuotta sitten, joten ajat olivat silloin vähän erilaiset. Seksuaalisen tasa-arvon suhteen ollaan tultu tässä ajassa jo pitkälle, mutta muistelisin tällaisten juttujen olleen vähän ihmetyksen aiheita tuolloin. Mennessäni lukioon 2004, en muista, että koulussa olisi ollut yhtäkään julkisesti homoa tai lesboa koko lukioaikanani. En toisaalta ollut myöskään mikään sosiaalisin tapaus, eli tuskin olisin moista huomannut vaikka olisikin ollut.

Kirsikka on suloinen, lemmentuskissa vellova teinityttö, joka purkaa ajatuksiaan kirjoittamalla niitä paperille. Susannan pään sisään ei tässä kirjassa juuri päästä ja se pitää jännityksen yllä. Lukijakaan ei tiedä Susannan aivoituksista yhtään sen enempää kuin Kirsikka, jolla on onneksi joukkio ystäviä tukenaan. Kaapistatulo ja asian perheessä käsitteleminen eivät ole tässä kirjassa mitenkään olennaisessa osassa, vaikka aihetta kyllä sivutaan. Kirsikan äiti suhtautuu asiaan todella mallikkaasti ja toivoisin, että tällainen asenne on lisääntymään päin. Mikään "apua, olen lesbo mitä nyt teen?" opaskirja tämä ei ole, sillä Kirsikalla on ihanteellisimmat kuviteltavissa olevat olosuhteet, mutta leppoisana, ihanan rakkauskertomuksena tämä kyllä menee. <3

Dog on It - Spencer Quinn

(Karvat pystyssä, WSOY, 2011)
Atria Books
2009
ISBN 978-1-4165-8584-8
305 s.
☆☆☆☆
Oma

Dog on It on ensimmäinen Bernie & Chet mysteeri ja valikoitui luettavakseni lukupiirin kautta. Tällä kertaa täytyy myöntää, että Henkan valinta vähän yllätti. Selvinnee lukupiirikeskustelussa, mistä mies tällaisen keksi. Koska olen henkeen ja vereen koiraihmisiä ja koska tässä kirjassa päähenkilö ei ole todellakaan Bernie, vaan hauskannäköinen (ilmeisesti) mustavalkoinen sekarotuinen Chet (joka nopealla googletuksella painaa suunnillee 45 kiloa), päätin hankkia kirjan omaksi silläkin uhalla, ettei se olisi hyvä. Oli se!

Dog on It kertoo siis yksityisetsivä Berniestä sekä tämän koirasta Chetistä, joka on viime hetkellä reputtanut poliisikoirakokeen eikä siis ole koskaan valmistunut K-9-yksiköstä, jossa on saanut koulutuksensa. Kirjassa ei kerrota, miten Chet on tarkalleen ottaen päätynyt Bernielle, mutta se on sivuseikka, johon lukija ei jää kaipaamaan vastausta. Tai en minä ainakaan. Erikoisen kirjasta tekee se, että päähenkilö on tosiaan Chet ja kirja on kuvattu täysin koiran näkökulmasta. Chet joutuu tulemaan toimeen niin omien kuin omistajansakin vajavaisuuksien kanssa. Chet ei näe kunnolla valokuvia eikä värejä, se ei muista nimiä eikä oikein mitään muutakaan, ellei se sitten ole poikkeuksellisen tärkeää. Bernie puolestaan ei haista mitään ja suhtautuu Chetiin kuin se olisi vain koira. Paha virhe, koira ei ole koskaan vain koira, uskokaa kun sanon. Chet on vielä siitäkin poikkeuksellinen, että se osaa tarkoituksenmukaisesti haukkua silloin, kun joku päästää suustaan jotakin älykästä ja asiaan liittyvää, mikä ei Chetin harmiksi ole kovin usein.

Chet on päähenkilönä (-koirana?) uskottavampi salapoliisi kuin moni muu joihin minulla on ollut kyseenalainen onni tutustua. Bernie puolestaan on uskottava, mutta onneksi sivuosassa. Kertaakaan kirjan aikana ei tehnyt todellakaan mieli Bernien päänsisälle, sillä eronnut, vuoroviikonlopuin lastaan hoitava, rahaton, vähän alkoholisoitunut salapoliisi ei todellakaan ole sellainen henkilö, josta jaksaisi lukea kolmeasataa sivua. Paitsi salapoliisin oman koiran näkökulmasta, koska vain koiran mielestä tuollainen mies voi olla ihan aito ja oikea sankari, maailman paras. Toki tätä näkökulmaa tukee myös Bernien pojan Charlien reaktiot isää kohtaan. Bernie on hyvä tyyppi, pakkohan se on uskoa kun kirjaa lukee.

Chetin ja Bernien yhteistyö sujuu kuin rasvattu ja The Little Detective Company saa tasaisesti keikkaa. Rahaa ei kuitenkaan tulvi ovista ja ikkunoista, etenkään kun Bernie joutuu maksamaan elatusmaksuja ja ties mitä ex-vaimolleen. Kaikki keikat täytyy ottaa vastaan, jopa ne avioerokeikat, joita Bernie koirineen inhoaa. Sitten heidän ovelleen löytää nainen, joka haluaa, että Bernie etsii hänen tyttärensä. Madison ei ole tullut koulusta kotiin ja ylihuolehtivainen äiti on heti palkkaamassa yksityisetsivää. Madison palaa samana iltana kotiin, mutta on muutamaa päivää myöhemmin jälleen hukassa. Tällä kertaa oikeasti. Bernien ja Chetin on lähdettävä jäljille, jotta Madison saataisiin kotiin.

Dog on It on yksi tunteita herättävämpiä kirjoja, joita olen hetkeen lukenut. Ei ehkä vähiten siksi, että Chet tutustuu vähän turhankin läheisesti amerikkalaiseen koirasuojakulttuuriin, jossa koiralle annetaan kolme päivää aikaa tulla adoptoiduksi - saapumispäivä mukaan lukien, vaikka koira olisi saapunut illalla - ja kolmantena päivänä koira nukutetaan aamuyhdeksältä. Mukana on myös väkeä lain molemmilta puolin, jotkut mukavampia kuin toiset, mutta Chetin ennakkoluuloton, ihana koiranluonne tekee kaikista näistä tapaamisista jännittäviä ja innostuttavia. Jopa niin, että taidan pistää tästä heti jo kaksi seuraavaa osaa tilaukseen. Näistähän tulee vähän mieleen susikoira Roi, eikä sitä lapsuuden nostalgiaa päihitä mikään!

The Unbecoming of Mara Dyer - Michelle Hodkin

Kansi: Lucy Ruth Cummins

Simon & Schuster
2011
ISBN 978-1-4424-2176-9
456 s.
☆☆☆
Oma

Minulla on paha tapa tylsistyessäni istuutua koneen ääreen, kirjautua Goodreadsiin tai oikeastaan mille tahansa kirjoja esittelevälle sivustolle ja haikailla kirjojen perään. Monet jäävät hankkimatta, mutta jotkut eksyvät ostoskoriin aivan kuin puolivahingossa. The Unbecoming of Mara Dyer on yksi näistä vahinko-ostoksista. Kirjan kansiteksti ei juuri kerro kirjan sisällöstä ja koska yleensäkin koetan pysyä erossa sellaisten kirjojen arvosteluista jotka aion itse vielä lukea, en tiennyt juurikaan, mitä tältä kirjalta olisi pitänyt odottaa. Harvemmin tulee vastaan kirjaa, jolla vaikuttaisi olevan kaksisuuntainen mielialahäiriö.

Kirja kertoo Mara Dyeristä, nuoresta naisesta joka herää sairaalasta vailla tietoa siitä, miten on sinne päätynyt. Paljastuu, että Maran paras ystävä Rachel, Rachelin ystävä Claire sekä Maran poikaystävä Jude ovat kuolleet onnettomuudessa, jossa Mara on ainoa selviytyjä. Paetakseen piinaavia muistoja ja traumaperäisen stressihäiriön aiheuttamia hallusinaatioita, Mara suostuttelee perheensä muuttamaan uuteen kaupunkiin. Mara veljineen päätyy yksityiskouluun, jossa hän törmää uskomattoman komeaan mutta pahamaineiseen Noahiin, joka on ensisilmäyksestä saakka vastustamaton huolimatta siitä, että Mara väittää vihaavansa poikaa. Todella, todella tutunkuuloinen juoni siis.

Koetan aina lukea kirjan kuin se olisi ensimmäinen lajiaan minulle, koska jollekin se aina on ensimmäinen eikä siksi mielestäni ole reilua haukkua kirjaa kuluneeksi vain siksi, että tällaiselle raskaansarjan lukijalle se sitä on. Tämä kirja oli saanut Goodreadsissä poikkeuksellisen hyvät arvostelut, mutta lukiessani kommentteja (ei olisi pitänyt) selvisi, ettei kyseessä ole sitten kuitenkaan mikään hyvä kirja. Mitään uutta tässä ei ainakaan ole, lukuunottamatta yliluonnollisia elementtejä, joiden olemassaolosta ei sitten kuitenkaan ole oikein mitään varmuutta. On todella hankala koettaa olla puolueeton ja jättää kliseet huomiotta silloin, kun niitä on kirja pullollaan. Romantiikkapuoli jää tässä teoksessa todella vajavaiseksi, mutta jännitys onneksi paikkaa ja paljon!

Maraa vaivaavat hallusinaatiot - peilistä kurkkivat kuolleet ja sen sellaiset - on kirjoitettu hyvin ja ne on ujutettu tarinaan sopivasti. Noahin ja Maran rakkaustarina ei ihan oikeasti juuri sytyttänyt, mutta koitin ajatella tätä alati nahistelevaa pariskuntaa vähän niin kuin Gossip Girlin Chuck Bassina ja Blair Waldorffina. Se tuntui toimivan ainakin jonkin aikaa. Maran muisti palailee pätkittäin ja siinä lienee tämän kirjan mielenkiintoisin anti. Kyseessä on trilogia, ja toivon nyt kovasti, että romantiikkapuoli paranee seuraavassa kirjassa (jonka epähuomiossa vahingossa ostin, hups), sillä jännitys yksistään ei riitä minusta kantamaan tämänkaltaista nuortenkirjasarjaa finaaliin. Loppuratkaisu on ja ei ole yllättävä, riippuen siitä, kuinka paljon genreä (mitä tämä nyt sitten onkaan, paranormaali romantiikkakauhutrilleri?) on lukenut ja kuinka tarkkaavaisesti kirjaa lukee.

Maran hallusinaatiot tekevät kirjasta vähän vaikeaselkoisen. Paikoittain oli hankalaa erottaa Maran sekoilut todellisuudesta, eivätkä hahmot juuri keskustele keskenään asioista niin, että sitä kautta edes saisi selvyyden tapahtumien kulkuun. Varsinkin kirjan viimeisellä neljänneksellä oli pihalla kuin lintulauta hyvän tovin, kunnes asioita ruvettiin selittämään kunnolla. Tuo pieni pätkä kannattaa puskea vaikka hammasta purren läpi, loppu on sen arvoinen.

Anna and the French Kiss - Stephanie Perkins

Usborne
2010
ISBN 978-1-4095-7993-9
400 s.
☆☆☆☆
Oma

Tilasin tässä taannoin jossain mielenhäiriössä Stephanie Perkinsin kirjan Isla and the Happily Ever After, jonka istutin jonon jatkoksi kirjahyllyyn. Nyt olin aikeissa tarttua siihen, kun tajusin, että kyseessähän on kirjasarjan kolmas osa. Luin jostain, että aikaisempien osien päähenkilöt tekevät cameoita myöhemmissä kirjoissa, enkä halunnut missään nimessä spoilaantua, joten minun oli tilattava ensialkuun tämä, Anna and the French Kiss.

Annan isä on huono, mutta myyvä kirjailija, jolla on yhtäkkiä paljon rahaa, mutta melko vähän tyyliä. Hän haluaa kuitenkin ruveta kulturelliksi, ja mikäs sen parempi keino kuin lähettää tytär vuodeksi vaihtoon Ranskaan. Anna löytääkin itsensä pian Pariisista, yksin, vailla haisua kielestä tai mistään muustakaan. Onneksi hänen huonenaapurinsa Meredith saapuu lohduttamaan koti-ikävästä kärsivää Annaa ja ottaa tämän mukaan ystäväpiiriinsä, johon kuuluu Josh, Rashmi sekä Étienne St. Clair. Kun pojalla on noin erikoinen ja loppuun asti mietitty nimi, on selvää, että kyseessä on tarinan prinssi Hurmaava. Ongelmia kuvioon kuitenkin kuuluu, koska Anna on juuri ennen lähtöään suudellut komeaa, Toph-nimistä poikaa ja St. Clairilla on tyttöystävä Ellie, joka tosin käy toista astetta jossain kauempana eikä vietä aikaa porukassa.

Kemiat St. Clairin ja Annan välillä ovat alusta pitäen selvät niin heille itselleen kuin lukijallekin. Perkins on älynnyt hyvin jutun juonen kirjoittaessaan sarjaan kolme kirjaa, joissa jokaisessa on parrasvaloissa eri pariskunta, sillä tällaisissa romanssikirjoissahan kaikkein ihaninta on se kissa-hiirileikki, kun on ihastuttu, muttei oikein tiedä mitä pitäisi tehdä tai miten sen nyt tuolle toiselle sanoisi. Tässä on myös vähän samaa tuntua kuin iltapäivädraamoissa - tahdottaisiin olla yhdessä, mutta este toisensa jälkeen ilmaantuu tielle (suurin osa näistäkin esteistä lienee väärinkäsityksiä) - ja samaa koukuttavuutta löytyy kirjastakin. Pelkäsin tähän tarttuessani, etten kertakaikkiaan pystyisi pääsemään sopivaan tunnelmaan ja saamaan tällaisesta kirjasta kiinni - en muista koska viimeksi olisin lukenut hömppää - mutta siinä kävikin täysin päinvastoin. En meinannut päästä kirjasta irti ja tarvoin tänään aamulla töihin viiden tunnin yöunilla, kiitos Annan ja St. Clairin.

Alunperin annoin tälle kirjalle kolme tähteä siksi, ettei tämä mielestäni tuonut hömppägenreen juuri mitään uutta. Asiaa pidempään mietittyäni lisäsin kuitenkin yhden tähden, koska tässä on muutakin kuin rakastumista. Hahmot on tehty huolella ja kaikilla on omat, aidontuntuiset (tai niin aidon kuin tällaisessa kirjassa nyt on ylipäätään mahdollista) ongelmansa. Toki yksityiskoulua käyvät rikkaat nuoret painivat vähän eri sarjassa ongelmineen kuin keskiverto nuortenkirjassa elävä kurjistunut nuori, mutta toisaalta on välillä helpottavaa lukea kirjaa, jossa arjen huolet eivät puske kokoajan pintaan. Näin kaamosmasennuksen kourissa on oikeasti helpottavaa upottautua kirjaan, jossa suurin huoli on se, että sillä ihanalla pojalla jolla on niin ihana hymy ja ihanat hiukset sattuukin jo olemaan tyttöystävä. Ihanaa ottaa tauko joskus omasta elämästä ja hukuttautua jonkun toisen masunpohjaa kutkuttavaan ensirakkauteen. <3

The Martian - Andy Weir

Kansi: Eric White & NASA

(Marsilainen, Into, 2015)
Crown Publishers
2014 (alkup. 2011)
ISBN 978-0-8041-3902-1
369 s.
☆☆☆☆☆
Oma

Goodreadsin Choice Awards -listat ovat erinomaista materiaalia, kun koittaa etsiä itselleen jotakin uutta luettavaa. Goodreads on kuitenkin yhteisö, joka koostuu paljon lukevista ihmisistä, joten minkä tahansa kategorian voittajakirjan voi melko pitkälti luottaa olevan oikeasti todella hyvä. Etenkin, jos kirja voittaa lähes 15 000 äänellä seuraavalle sijalle sijoittuneeseen kirjaan nähden. The Martian (joka toivottavasti pian suomennetaan (EDIT: Se todellakin suomennetaan, lokakuussa ilmestyy!! JEE!! \o/)) kertoo Mark Watneystä, astronautista, jonka miehistö joutuu jättämään taakseen siinä luulossa, että Mark on menettänyt henkensä. Hän jää yksin Marsiin, jossa hän yrittää parhaansa mukaan selviytyä.

Totta puhuakseni pelkäsin vähän tarttua tähän. En ole kovan scifin ystävä, koska pelkään etten ymmärrä sitä. En olisi ymmärtänytkään, mutta Mark Watneyn huumori ja tyyli jutella keskenään on sellainen, että asiat tulee selitettyä maallikollekin ymmärrettävällä tavalla. Teknisiä termejä ja muuta sälää on kirjassa toki paljon, mutta jos on kiinnostunut avaruudesta, avaruusmatkailusta, astronauteista ja kaikesta näihin liittyvästä, mikään määrä teknisiä termejä ei tee tästä kirjasta huonoa.

Watney on päähenkilönä todella ainutlaatuinen. Hiekkamyrsky yllättää Ares 3:n miehistön ja pakottaa nämä evakuoimaan. Habin katolta irronnut antenni kuitenkin paiskaa Markin sivuun ja antenni lävistää Markin kyljen, rikkoen samalla tietokoneen, joka tarkkailee hänen elintoimintojaan. Hiekkamyrskyssä ei ole mahdollista nähdä juuri mitään, joten muu miehistö luottaa Markin tietokoneeseen, toteaa tämän kuolleeksi ja joutuu pakenemaan henkensä hädässä. Mark kuitenkin herää jonkin ajan kuluttua kuin ihmeen kaupalla ja tajuaa karmivan totuuden. Hän on yksin, Marsissa. Mark on kuitenkin astronautti ja mieleltään hyvin vahva. Hänen elämänhalunsa on suuri ja huumorintajunsa vielä sitäkin suurempi. Niinpä hän päättää selviytyä, tai kuolla yrittäessään.

Rakastin tässä kirjassa kaikkein eniten sitä, ettei Markin toivo missään vaiheessa horjunut. Katsoin juuri eilen elokuvan (Europa Report), jossa kaikki mikä voi mennä pieleen, menee pieleen. Mark on vähän samanlaisessa tilanteessa, mutta hänen asenteensa ei ole laisinkaan yhtä huono. Europa Reportia kirjoo valitus, itku ja huuto, kun taas Mark laskee leikkiä ja keskittyy työhön. Watney on mieletön tyyppi, johon oikeasti haluaisi tutustua. Tosi outoa, ettei Watney ole naimisissa, sen verran hauska hän on.

Jos tykkää scifistä ja Mars kiinnostaa, niin tässä on kirja sinulle. Jos tykkää avaruudesta, astronauteista ja tekniikasta, suosittelen. Jos tykkää seikkailukirjoista ja henkeäsalpaavasta jännityksestä, jep, lue tämä! En muista koska olisin ollut näin innoissani jostakin kirjasta, mutta The Martian on kertakaikkiaan vain niin hyvä!

Sieluni kyyneleet - Kim Hyun Hee

Kansi: Mika Kettunen

The Tears of My Soul
WSOY
Suom. Anna-Maija Viitanen
1994 (alkup. 1993)
ISBN 978-951-0-40353-2
215 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Äkkäsin tämän kirjan Tarinoiden syvyydet -blogista. Kun tajusin, että tämänhän voisi oikeasti lukea, jätin Nina Marin arvion lukematta siinä pelossa, että se vaikuttaisi omaan mielipiteeseeni. Jahka saan tämän kirjoitettua, tarkistan, kuinka samaa tai eri mieltä olimmekaan.

Pohjois-Korea ja sieltä kiirivät tarinat ovat nyt nousussa, mutta Sieluni kyyneleet on peräisin jo 90-luvun alusta. Tuossa sulkeutuneessa, kurjuutta kärsivässä ja megalomaanisten diktaattoreiden johtamassa maassa on jotakin perinjuurin mielenkiintoista, mutta Pohjois-Koreasta selviytyneiden kertomuksissa on ainakin yksi yhteinen nimittäjä - kaikki ovat joutuneet kärsimään nälkää ja köyhyyttä, pahimmassa tapauksessa myös pakkotyöleirejä.

Hyun Heen kertomus on kovin erilainen. Hän on hyvästä perheestä kotoisin ja päässyt jo lapsena matkustamaan Kuubaan. Hän on älykäs ja kaunis, sekä innokas oppimaan. Hänet värvätään valtion palvelukseen yliopiston riveistä ja ennen pitkää hänestä kuoriutuu puolueen täysivaltainen jäsen ja kenttäagentti. Kirjassa kuvataan Hyun Heen koulutusaikaa, kokeita ja testejä, joilla hänen valmiuttaan mitataan. Sitten hän saa käskyn suoraan ylimmältä portaalta; hänen on kumppaninsa kanssa räjäytettävä Korean Airin lento 858, jotta olympialaiset peruttaisiin ja Koreat voisivat jälleen yhdistyä. Tehtävän kulku on kuvattu kirjassa tarkkaan, joten jos tämä kyseinen onnettomuus kiinnostaa, teos antaa vastauksia.

Sieluni kyyneleet on oivallinen kertomus tehokkaasta, jatkuvasta aivopesusta ja sen seurauksista. Hyun Hee ei edes ajattele tekonsa seurauksia, pelkästään sitä, että terroriteon toteuttaminen on kunniaksi Pohjois-Korealle ja että hänestä tulee kansansa sankari. Hyun Hee kuvaa myös hyvin sitä, kun vuosikymmeniä jatkuneen propagandan rakentamat harhakuvat sortuvat ja todellisuus valkenee. Hyun Heen kertomus on siinä mielessä erilainen, ettei hän ole missään vaiheessa varsinaisessa hengenvaarassa omalta maaltaan, ei niin kuin monet pakolaistarinoiden kertojat, jotka ovat päässeet pakenemaan vain nippanappa työleiriltä. Hänen reaktionsa Etelä-Koreaa ja eteläkorealaisia kohtaan ovat länsimaalaisen näkökulmasta ehkä vähän huvittaviakin, mutta kun ajattelee, että jotkut todella elävät valheessa koko elämänsä ja pelkäävät kuollakseen joutumista rajanaapureidensa käsiin, hymy hyytyy varsin nopeasti.

Pahinta näissä tämänkaltaisissa kertomuksissa on se, että ne ovat todella tapahtuneet. Vaikka Hyun Heen elämä on kuin suoraan 007-elokuvasta, on siinä silti traagisiakin piirteitä, joita ei toivoisi kenellekään.

Yhden dollarin hevonen - Lauren St John

Kansi: Dimita Hristov

The One Dollar Horse
Nemo
Suom. Nina Tarvainen
2014 (alkup. 2012)
ISBN 978-952-240-264-6
314 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Yhden dollarin hevonen houkutti minua lähinnä siksi, että Lauren St Johnin kirjoittama Valkoinen kirahvi ja sen jatko-osat ovat olleet niin mielettömän hyviä. En ole koskaan ollut heppaihmisiä enkä ole juuri piitannut heppakirjoistakaan. Minua eivät yleensä nappaa nokkelat pikkutytöt ja söpöt ponit, jotka yhdessä ratkovat jotain "mystistä" ääntä, joka sitten paljastuukin tallikissaksi, joka on tehnyt pennut heiniin. Kenties lastenkirjat eivät tosiaan ole se meikäläisen juttu.

Lauren St Johnin Yhden dollarin hevonen on myös nätti kirja. Harmaa kansi, kultainen nimi ja pinkillä painettu kirjailijan nimi sopivat hyvin yhteen, eikä paketin hienoutta ainakaan vähennä se, että sivujen reunatkin on värjätty pinkeiksi. Kirja on kuin lahjapaperiin kääritty ja kyllähän sellaista kelpaa lukea.

Kyseessä on aika perinteinen ryysyistä rikkauksiin tarina, mutta tämä sijoittuu Englantiin. Lontoon Hackneyssä asuva Casey Blue ei haaveile mistään niin paljoa kuin loistokkaasta urasta kenttäratsastajana. Ainoa, mitä häneltä puuttuu, on raha ja tietysti hevonen. Caseyn äiti on kuollut Caseyn ollessa vielä pikkuinen, ja Caseyn isä puolestaan on tuomittu rikollinen. Mistään sen suuremmasta ei kuitenkaan ole kyse kuin murtovarkaudesta, mutta Caseyn luottamus isäänsä horjuu. Caseyn ainoa todellinen ystävä on yli kuusikymppinen rouva Smith, joka vaikuttaa tietävän huomattavasti enemmän kuin antaa ymmärtää. Eräänä päivänä Casey on isänsä kanssa matkalla isän työhaastatteluun. Isä poimii kadulta dollarin setelin ja pitää sitä jonkinlaisena hyvänä enteenä, sillä Caseyn äiti on amerikkalainen. Samalla hetkellä portista törmää kadulle nälkiintynyt, valtavan kokoinen ruuna. Caseyn onnistuu pysäyttää hevonen ennen kuin se juoksee liikenteen sekaan ja pienen selkkauksen jälkeen Caseyllä on oma, yhdellä dollarilla ostettu hevonen.

St John on mahtava kirjailija. Hänen teoksiaan lukee ihastuneena ja hän kuvaa eläimiä niiden ansaitsemalla arvostuksella. Ne eivät ole VAIN hevosia, vaan älykkäitä, tuntevia olentoja, joiden puolella on helppo olla. Casey on myös valloittava tyttö, ei edes ryysyistä rikkauksiin -tarinansa loppupuolellakaan mikään malli, vaan aivan tavallinen nuori nainen, joka on tehnyt unelmansa eteen kaikkensa. Inhottavia pahiksiakin kirjasta löytyy, juuri sellaisia, joiden toivookin tippuvan vesiesteeseen ja vauhdilla.


Yhden dollarin hevonen on myös jännittävä, välillä jopa epätoivoa aiheuttava teos. Caseyn polkua varjostavat niin monet vastoinkäymiset, ettei ole tosikaan. Hänen taisteluaan on tuskallista seurata, mutta lopussa kiitos seisoo.  On myös huomattava, että Yhden dollarin hevonen on tosiaan sarjan ensimmäinen osa. Sen huomaa useistakin seikoista kirjassa, jotka saattavat jäädä ihmetyttämään, mikäli tämän lukisi vain yksittäisenä kirjana. Jatkoa on kuitenkin luvassa, ja taidanpa itsekin lukaista seuraavan osan, jahka se suomennetaan. Kiirettä minulla ei kuitenkaan tämän kanssa ole, sen verran on lukujonoa jo muutenkin!

Rajoilla - Eva Wahlström

Kansi: Ville Karppanen & Nauska

Suomalaisen kirjallisuuden seura
2014
ISBN 978-952-222-549-8
281 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale

En ole koskaan tykännyt urheilusta. Vihasin jo ala-asteella liikuntatunteja, suunnistamaan ja hiihtämään raivohullun lailla pakottanutta opettajaa, joka vei taatusti liikkumisesta pienimmänkin ilon ylistämällä luokan urheilullisimpia tyyppejä ja väheksymällä meitä, jotka tulimme hiihtokisoissa (joihin emme tahtoneet osallistua ja teimme sen hyvin tiettäväksi) viimeisiksi emmekä pesäpalloa pelatessa osuneet siihen pirun palloon kuin äärimmäisellä mäihällä. En sen jälkeenkään ole löytänyt sitä liikkumisen iloa, josta aina niin toitotetaan. Eva Wahlström sen sijaan on omistanut elämänsä tyystin urheilulle, ammattilaisnyrkkeilylle, joka on ulkoapäin tylsä (tiedän, koska pakkohan minun oli katsoa YouTubesta Evan otteluita!), mutta urheilijan silmin kuvattuna äärimmäisen mielenkiintoinen laji.

Rajoilla on hyvin raadollinen kuvaus siitä, mitä huippu-urheilu on ja mitä se urheilijalta vaatii. Kirjassa keskitytään vähemmän Evan sosiaaliseen elämään ja enemmän uraan ja sen aiheuttamiin kipuihin, jotka pahimpina aikoina vievät Evalta kyvyn kävellä. Kirja alkaa suhteellisen vaatimattomasti. Eva on vielä amatöörinyrkkeilijä, jolla on äärimmäisen vaativa ja etäinen poikaystävä. Selviää, ettei kundi ole ihan sitä mitä väittää olevansa, Evan kivut alkavat ja valmentaja pikkuhiljaa jättää naisen kelkastaan. Muuttaessa Eva tapaa Pekan, joka pysyykin matkassa kirjan loppuun saakka. Matkalle syntyy mukaan myös pikkuinen poika Leon, josta tulee nyrkkeilyn lisäksi Evan elämän tärkein asia.

Kirjaa lukiessa koin monenlaisia tunteita. Myönnettäköön, etten tiennyt Wahlströmistä juuri mitään ennen kuin luin tämän teoksen. Mediassa olin nähnyt vain hymyileväisen, räiskyvän naisen, jolla oli rastat ja joka tuntui pursuavan elinvoimaa. Tämä Eva oli selvästikin ajalta ennen Rajoilla-kirjan tapahtumia. Wahlströmillä on elämässään yksi tarkoitus, ja se on nyrkkeillä. Hän käy läpi uskomattomia kipuja ja tuskia, mutta säilyttää silti halunsa nyrkkeillä. Huolimatta siitä, ettei hän pääse edes kävellen suihkuun, Eva päättää puskea läpi kaikesta ja onnistuukin pääsemään takaisin kehään, vieläpä voitokkaana. Mutta kaikki se, mitä kulissien takana tapahtuu, oli kirjan järkyttävintä luettavaa.

Oli todella mielenkiintoista päästä huippu-urheilijan pään sisään ja saada katsaus siihen, mitä huipulle pääseminen vaatii. Kirjassa kuvataan otteluita analyyttisesti, ammattisanastoa käyttäen, mutta mielenkiintoisinta olivat tunteet, joita Eva käy otteluissaan läpi. Evan lisäksi suuressa osassa on Ripa, Evan uusi valmentaja, joka tuntuu olevan lahja taivaasta. Wahlström on tottunut treenaamaan siihen pisteeseen, ettei pysy enää jaloillaan, kun taas Ripa opettaa, että on ihan ok levätäkin vähän. Kenties Ripan rento valmennustyyli on osasyy siihen, että Eva pääsee takaisin ottelemaan. Epäilemättä hänen palavalla tahdollaankin on osuutensa asiaan.

Kyseessä on tietokirja, ja sen kyllä huomaa. Teksti kulkee hyvin, mutta sitä on paljon. Kuvia on vähänlaisesti, mutta ne ovat mielenkiintoisia. Lukiessani Evan mietteitä EM-ottelusta, minun oli tosiaan nähtävä ottelu omin silmin, ja onneksi se löytyikin. Katsoin myös Evan ammattilaisuran ensimmäisen ottelun, ja jopa maallikon silmiin oli selvää, että ottelutyyli oli matkan varrella kehittynyt. 

Rajoilla raottaa verhoa ammattilaisnyrkkeilyn maailmaan, vakavien vammojen teippaamiseen, piilotteluun, murtuneiden käsien puuduttamiseen, jotta vastustajaa voi lyödä kovempaa, kipua pelkäämättä. Jossain vaiheessa tuntui jo, ettei koko touhussa ole mitään mieltä, miksi kukaan kiduttaisi itseään noin ihan vain urheillakseen. Evaa ajaa kuitenkin eteenpäin haave Euroopan mestaruudesta, joka siintää lähempänä kuin koskaan ennen. Wahlströmiä on helppo kannustaa, vaikka paikoin toivoinkin, että hän vain antaisi olla, päästäisi irti ja parantuisi.

Haltijan poika - Sari Peltoniemi

Kansi: Ea Söderberg

Tammi
2013
ISBN 978-951-31-6635-9
182 s.
☆☆☆
Kirjasto
Kuulen kutsun metsänpeittoon

Sarjan ensimmäinen osa, Kuulen kutsun metsänpeittoon, teki minuun sen verran suuren vaikutuksen, että oli pakko hakea jatko-osakin luettavakseni. Kenties ensimmäisen osan erilaisuus korotti odotukset sen verran korkealle, että jatko-osa olisi joka tapauksessa ollut enemmän tai vähemmän pettymys.

Haltijan poika jatkaa Jounin ja kumppaneiden tarinaa aika suoraan siitä, mihin se edellisen kirjan lopussa jäi. Tällä kertaa Jouni ja sisarensa Saara huomaavat, että heidän elämänsä on saanut jännittävän lisän. Jouni havaitsee, ettei tarvitse unta enää ollenkaan, kun taas Saara pystyy ottamaan minkä tahansa eläimen muodon. Jouni huomaa myös, että yöllä liikkuminen on vaarallisempaa kuin hän olisi osannut kuvitellakaan, sillä paitsi että Jouni näkee kuolleet, myös kuolleet näkevät Jounin, eivätkä epäröi pyytää tältä apua. Mukaan on saatu mahdutettua myös tavallisia kuolevaisten ongelmia, jotka kuuluvat jokaisen murrosikäisen elämään.

Haltijan poika on suunnilleen samankokoinen kirja kuin edeltäjänsäkin ja se ehkä onkin tämän kirjan suurin epäkohta. Monia sellaisia asioita, joita olisi voitu käsitellä laajemmin ilman, että kirja olisi menettänyt tippaakaan mielenkiintoisuudestaan, on käsitelty nyt vain ohikiitävästi tai ohitettu olankohautuksella. Toisaalta Haltijan pojassa on edelleen samoja hyviä koukkuja kuin ensimmäisessäkin osassa, kuten hyytävän jännittävä kauhu, kun Jouni samoaa öisiä maisemia ja tutustuu hahmoihin, jotka ovat kuuluneet tähän maailmaan kauan aikaa sitten mutteivät kuulu enää. Täytyy tunnustaa, etten olisi malttanut viime yönä lakata laisinkaan lukemasta, ellei hyvin kärttyinen isäntä olisi patistanut nukkumaan. Sen verran kuitenkin piti lukea, että pahin jännitys laukesi, muuten nukkumisesta ei olisi tullut mitään.

Koska kirja oli niin lyhyt ja tiivis paketti, moni hahmo ja asia jää melko heppoisiksi, kuten uusi tuttavuus Kride, jonka elämä on tiivistetty pariin hassuun lauseeseen, vaikka hahmo itse olisi voinut olla vaikka kuinka mielenkiintoinen. Jäin muutamaankin otteeseen harmittelemaan sitä, miten oikein mihinkään ei paneuduttu kunnolla, ei edes siihen koko kirjan h-hetkeen, joka sekin jäi jotenkin hataraksi. Haltijan poika olisi ihan hyvin voinut olla 500-sivuinen fantasiaeepos, jonka olisi siltikin lukenut mielellään. Tällaisenaan se tuntui vähän turhan perusteellisesti kirjoitetulta kirjareferaatilta. Silti, Peltoniemi kirjoittaa kauhistuttavammin kuin King. On ihanaa saada kunnon kauhunväreet kirjasta, etenkin nuortenkirjasta.

Armanin maailma - Arman Alizad & Kauko Röyhkä

Kansi: Pekka Sell & Juha Metso

Docendo
2014
ISBN 978-952-291-072-1
188 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale

Armanin maailma oli pakostakin mielenkiintoinen, sillä olen seurannut Kill Armania ja Viimeistä ristiretkeä ainakin sen, mitä olen pystynyt. Sanottakoon, että visuaalisuus on meikäläisen heikko kohta. En pysty katsomaan kun veri lentää, oli se sitten ihmisestä tai eläimestä, etenkään jos tiedän että se oikeasti tapahtuu. Peleissä ja elokuvissa tuo ei niin haittane, dokumenteissa vain. Kyselin Docendolta mahdollisuutta saada tämä kirja ihan jo siksikin, että tässä on tietokirja, jonka "huonosti lukeva" poikakin voisi lukea. (Lukemisessa kun ei voi olla huono, vain heikosti harrastunut. Mitä enemmän luet, sitä sujuvampaa se on.)

Armanin kirjassa heti alkuun nousevat esiin suuret, komeat kuvat. Arman on vahvasti läsnä läpi kirjan kuten asiaan kuuluu, mutta tekstiä on suhteessa kuviin hyvin vähän. Täysiä aukeamallisia tekstiä on vain muutamia, ja kun kirjan lukee läpi (uskokaa kun sanon, etten ikinä elämässä olisi kuvitellut voivani pystyä lukemaan tietokirjaa kannesta kanteen) selviää, että niin juuri on tarkoituskin. Teksti on myös puhekielistä, helppoa, soljuvaa. Sellaista kuin Armanin puhekin, jota on pakostakin kiva kuunnella, eiväthän hänen ohjelmansa muutoin olisi menestyneet. Armanin asenne paistaa läpi kirjasta, maahanmuuttajatausta, kehittyminen ihmisenä, tv-persoonana, tuottajana, kovat mielipiteet ja uskallus sanoa se, mitä muut ajattelevat mutteivät uskalla ääneen lausua.

Armanin maailma keskittyy yllätävän vähän kirjan päätähteen ja enemmän siihen, mitä kaikkea on tullut nähtyä ja paikkoihin, joihin Arman on tv-urallaan päässyt. Yksi teema ylitse muiden on se, ettei pidä lannistua vaikkei heti tärppäisikään. Kirjassa olisi ehkä voinut paneutua siihen, millaista on kasvaa suomalaisten keskellä kun ei itse puhu kieltä eikä ymmärrä, mitä tapahtuu. Sen sijaan kirjassa keskitytään siihen, kuinka omilla valinnoilla, asenteella ja kovalla työllä voi saavuttaa tasan sen, mitä haluaakin. Tässäpä hyvä ja tehokas viesti kotiin vietäväksi. Kirja on tehty selvästi nuorta lukijaa silmällä pitäen. Arman on ottanut haltuun somen ja hänen ohjelmansa ihan selkeästi kiinnostaa nuoria miehiä. Kirjassa tämä on huomioitu, ja hyvä niin.

Elämäkerta tämä ei ole, pikemminkin kertaus kaikesta siitä, mitä opiskelut, ura ja elämä ovat Armanille opettaneet. Mitenkään turhan tarkkaan tässä ei käydä Armanin vaiheita läpi ja kenties parempi niin. Kukaan ei jaksa lukea sivutolkulla jaarittelua jonkun patun elämästä (köhtolkieninelämäkertaköh), olipa tuo kuinka mielenkiintoinen tahansa. Armanin maailma sen sijaan on mielenkiintoinen, eikä kuvissakaan ole tosiaan säästelty. Tykkäsin kirjan tunnelmasta ja asettelusta, graafinen ulkoasu on tyylikäs, kuten Armankin, mutta samalla myös vähän raju, kuten Armanin ohjelmat. Mustavalkoisuus Armanin kasvokuvissa tuo kirjaan särmikkyyttä, puhumattakaan siitä, että kuvat jouduttavat kirjan lukemista huomattavasti.