Kesytön - Elina Rouhiainen

Kansi: Eevaliina Rusanen

Tammi
2012
ISBN 978-951-31-6647-2
426 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Sitten Twilightien tuottaman pettymyksen vuosikausia sitten, en ole hirveästi piitannut sen enempää ihmissusista kuin vampyyreistakaan. Toki luin Stiefvaterin Väristyksen ja ihastuin sen originaaliin tapaan käsitellä ihmissusia, mutten ole millään tapaa kaivannut takaisin ihmissusimyyttien ääreen. Kirjavinkkauskokouksessa tuli kuitenkin puheeksi tämä Elina Rouhiaisen kirja, ja kun kerran päätin päästä ylitse ennakkoluuloistani Night Schoolia kohtaan, ajattelin, että voisin samaan syssyyn lukea sitten tämänkin.

Raisa menettää äitinsä yhtäkkiä yllättäin autokolarissa ja löytää itsensä pian Kajaanin juna-asemalta, vastassaan kiusaantunut mies joka esittäytyy Jaakoksi, tuttavien kesken Jaskaksi. Jaska on kuulemma Raisan eno, vaikkei Raisa olekaan kuullut miehestä koskaan aikaisemmin. Raisan on kuitenkin määrä asua Jaskan luona siieksi, että täyttää kahdeksantoista, jonka jälkeen Raisa on vapaa tekemään mitä huvittaa. Hän on lupaava taiteilijanalku ja horisontissa häämöttävät opinnot Kuvataideakatemiassa. Hukkavaara ja sen asukkaat vaikuttavat vain välttämättömältä välietapilta, kunnes Raisa törmää rehtorinkansliasta tullessaan karatepukuiseen Mikaeliin, jolla on tuuheat tummat hiukset ja lävistävän sininen katse. Puhumattakaan niistä kaikista muista hengästyttävän kauniista ihmisistä, joita Hukkavaara tuntuu olevan väärällään.

Heti ensimmäisten kahdenkymmenen sivun aikana kirja lumoaa kuvainnoollisuudellaan. Voin hyvin istuttaa itseni Kajaanin jylhiin maisemiin ja kuvitella Jaskan vanhan puutalon isoine pihoineen. Vaikka Raisa oli mielestäni harmistuttavan raivostuttava ituhippi stadilaissnobi, hänet oli kohtalaisen helppo sivuuttaa kun ihmissusimyytit kävivät niin mielenkiintoisiksi. Mikaelin typerästä nimestäkin pääsin yli melko pian (ei siis millään pahalla Mikaeleita kohtaan, minusta keskellä Suomea asuvan ihmissuden nimi olisi voinut olla jokin perinteekkäämpi ja suomalaisempi). Raisalla on raivostuttava taipumus aina kirmata ulos jokaisesta talosta kun tilanne käy tukalaksi ja sitten odottaa, että prinssi Hurmaava saapuu pelastamaan. Hän jaksaa myös jankuttaa kasvissyönnistään, mutta onneksi jankutus vähenee loppua kohti.

Kirjassa on onneksi kaarti muita hahmoja, jotka ovat paljon Raisaa mielekkäämpiä seurattavia. Esimerkiksi Niko, jonka osuus Raisan selviytymisessä Hukkavaarassa jää sivuosaan, mutta on silti varsin tärkeä. Kirja loppuu kiihkeästi ja nopeasti, aivan kuten sarjan ensimmäisen osan voi olettaakin. Toivon kovasti, ettei seuraava osa ole yhtä tyypillinen väliosa (siis mitäänsanomaton ja tylsä), sillä kaipaan takaisin Hukkavaaraan, Raisasta huolimatta. <3 Josko sitä seuraavan kirjan myötä oppisi vaikka pitämään Raisasta.