Faaraon haudan vangit - P. B. Kerr

Kansi: Timo Mänttäri

Children of the Lamp: The Akhenaten Adventure
Tammi
Suom. Arja Gothoni
2005
ISBN 978-951-31-3018-5
336 s.
☆☆
Kirjasto

Pakatessamme kirjastoa remonttia varten, meille tarjoutui erinomainen tilaisuus käydä läpi kokoelmaa ja kerätä lainaan kirjoja, jotka halusimme lukea. P. B. Kerrin kirjasarja Lampun Lapset ihastutti minua ulkomuodollaan niin, että lainasin kaikki hyllystä löytyneet osat. Ensimmäinen osa aiheutti minussa niin ristiriitaisia tuntemuksia, etten tiedä viitsinkö jatkaa edes seuraavaan osaan. Toisaalta tarina kiehtoo, toisaalta Kerr on ilmeisen tylsä kirjailija joka luo ahdasmielisiä ja kuvottavia päähenkilöitä.

Lampun Lapsien ensimmäisessä osassa seurataan sitä kuinka New Yorkin ylemmän luokan kaksoset John ja Philippa saavat tietää olevansa djinnien sukua. Kesälomansa ensimmäisenä päivänä lapset heräävät ja joutuvat vuotuiseen hammaslääkärin tarkastukseen, jossa lääkäri toteaa, että kummallekin on puhjennut yhdessä yössä neljä viisaudenhammasta, jotka on poistettava. Lasten äiti hoksaa saman tien mistä on kyse ja yrittää lähettää lapset kesäleirille, jonka perimmäinen tarkoitus on kitkeä lapsista mahdolliset yliluonnolliset taipuvuudet pois. Lasten ollessa nukutettuina he näkevät yhteistä unta jossa heidän enonsa Nimrod ilmestyy heille ja pyytää lapsia luokseen Lontooseen. Lontoossa lapsille koittaakin sitten kiperät paikat, kun djinnien maailma kaikessa loistokkuudessaan paljastuu heille vaaroineen kaikkineen.

Päällimmäisenä kirjasta jäi mieleen se, kuinka nuori lapsi halveksuu lihavia ihmisiä eikä säästele sanojaan soimatessaan vanhoissa alastonmaalauksissa esiintyviä naisia läskeiksi. Ymmärrän jos kirjaan on pakko tunkea painovalistusta, mutta pienen lapsen suusta se ei ole minusta sopivaa. Sääli, että Philippa on kasvanut noin ahdasmieliseksi jo pienestä pitäen. Philippa on muutenkin raivostuttava prinsessa. Toisekseen John pääsee yön yli finneistään eroon aivan kuin finneissä olisi jotain pahaa ja ihminen, jolla on finnejä, ei voisi olla aivan yhtä hieno päähenkilö kuin kuka tahansa muukin. Aivan kuin päähenkilön pitäisi olla virheetön voidakseen olla päähenkilö. Lastenkirjalta tämä on minusta melkoisen väärin.

Tarinallisesti Lampun Lapset voisi olla hyvä, ellei se olisi niin kulunut. Kirjan kantava voima on vähän turhankin perinteinen hyvä vastaan paha asettelu, jossa hyvät djinnit taistelevat pahoja vastaan, paitsi että taisteleminen sinällään on paha asia eli hyvät djinnit eivät alennu moiseen. Heidän on siis keploteltava tahtonsa läpi. Huoh. Tyylissäkään kirja ei ole mitään parhaimmistoa. Kerr viljelee sivistyssanoja sellaisella tahdilla, ettei tätä meinaa jaksaa lukea aikuinenkaan, puhumattakaan lapsista joille kirja on suunnattu. Melkein heti alkuunsa törmää sellaisiin sanoihin kuten subliminaalinen, joita ei edes selitetä mitenkään. Ehkä varttuneemmalle ja muutenkin kirjoista pitävälle lapselle Lampun Lapset on ihan hyvä kirja, mutten näkisi tätä kyllä lukemaan innostavana kirjana laisinkaan. Päin vastoin. Sivistävä tämä vissiin koettaa olla, mutta parempiakin sivistäviä lastenkirjoja on tullut luettua.