Veden viemää - Mikael Niemi

Fallvatten
Like Kustannus
2013
ISBN 978-952-01-0869-4
298 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale

Mikael Niemi tuli tutuksi ensimmäistä kertaa opinnäytetyöni yhteydessä kun luin hänen kirjoittamansa Aivot Pellolle. En kirjoittanut siitä silloin arvostelua, koska luin nuorten kirjoja niin pirusti, että tämä blogi olisi varmaan niistä aivan tukkeutunut. Veden viemää on kuitenkin niin erilainen teos, että olisi ollut ihan hauskaakin kirjoittaa tuosta aikaisemmasta kirjasta, ihan vain jo siksikin, että harvemmin törmää kirjailijaan joka pystyy kirjoittamaan niin erilaisia teoksia kikkailematta kuitenkaan murteilla tai muulla sälällä. Ihastus Niemeen alkoi siis jo aikaisemmin, eikä suinkaan johdu siitä, että kyseessä on Ensimmäinen Ikinä saamani arvostelukappale.

Aivot Pellolle oli niin intensiivinen ja vähän kummallinenkin kertomus, että pelkäsin hieman aloittaa Veden viemää. Tässä on kuitenkin kerronnallisesti ja kielellisesti eheä teos, jota on miellyttävä lukea. (Kiitos tästä kuulunee osittain myös suomentajalle, eikös?) Ei mitään keinottelua tekotaiteellisella kielenkäytöllä ja "runollisuudella", kaksi asiaa joita aikuisten kaunokirjallisuudessa kaikkein eniten inhoan, vaan suoraa asiaa ja raadollista (kuviteltua) totuutta.

Veden viemää sijoittuu Ruotsin Lappiin, jossa on satanut ihan koko syksyn. Patojen keinoaltaat eivät enää vedä ja vesiä joudutaan laskemaan - hukkaan, kuten entinen Vattenfallin työntekijä Gunnar ajattelee. Liian myöhään, kuten jokilaakson asukkaat saavat huomata. Valtaisa hyökyaalto pyyhkäisee alleen koko laakson ja jättää siellä asuvat ihmiset toimimaan täysin vaistojensa varaan.

Veden viemässä on todella paljon hahmoja. Kymmenkunta vakituisempaa, muutama sellainen joiden elämässä vain vieraillaan (kuten eräs tukholmalainen, jonka elämää katastrofi ei juuri heilauta, mutta heilauttaa vähän kumminkin). Jos tykkää George R. R. Martinista ja pysyy mukana kaikissa juonenkäänteissä esimerkiksi Tulen ja Jään Laulun kirjoissa, niin tämä kirja ei tuota mitään ongelmia. Mutta jos on hankaluuksia ylipäätään muistaa päähenkilöiden nimiä, niin ei kannata vaivautua. Jokainen kirjan luku käsittelee tulvaa eri ihmisen näkökulmasta, eikä ihmisen nimeä aina mainita heti luvun alussa. Jotain voi toki päätellä luvun sisällöstä, mikäli muistaa mihin kukakin on edellisen luvun päättyessä jäänyt. Tosin toisin kuin Martinin Valtaistuinpelissä, tässä kirjassa luvun ja henkilön vaihtuminen ei ärsytä, koska luvut ovat suhteellisen lyhyitä, ja kiertävät hahmoja läpi melko tasaisesti.

Luvut itsessään ovat intensiivisiä ja koko ajan tapahtuu jotakin. Kirjassa on ehkä vähän liikaakin kaikkea, ja huomasin että jossain vaiheessa piti ihan pitää taukoa, kun meinasi tulla ähky. Mutta tauolla tarkoitan, että käväisin hakemassa teetä ja yritin keskittyä johonkin muuhun, ennen kuin huomaamattani ajauduin taas sängynpohjalle tai sohvan nurkkaan tämä kirja kädessäni.

Ihmishahmot jäävät pakostakin vähän pinnallisiksi, kun niitä on niin paljon. Joissain tapauksissa haluaisi tietää enemmän, joissain tapauksissa taas toivoisi että kunpa tuo kuolisi, niin paha saisi palkkansa. Kirja pistää miettimään miten itse samanlaisessa tilanteessa reagoisi, kenet pysähtyisi pelastamaan ja kenet voisi jättää tuntematta siitä sen suurempia tunnontuskia jälkeen päin. "Mitähän itse tekisin", "jätä se" tai "eeeeeiiii" ovat aika yleisiä ajatuksia tätä kirjaa lukiessa. Ällöttävät yksityiskohdat onnettomuuksista ja kuvaukset ihmismielen rikkoutumisesta ovat Veden viemässä kuitenkin kohdallaan ja sopivat tunnelmaan. Toisinaan sitä voi melkein kuulla korvissaan kuinka aivoissa jokin naksahtaa rikki joillakin kirjan hahmoista, tai kuinka luut rutisevat poikki joissakin kohtauksissa. Ei tätä ehkä ihan kaikkein herkimmille voi suositella, eikä varsinkaan katastrofipelkoisille, mutta itse pidin Veden viemästä.