The Absolutely True Diary of a Part-Time Indian – Sherman Alexie

Little, Brown and Company

2007
ISBN 978-0-316-01368-0

230 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Kun lukiossa tuli Yhdysvaltojen kulttuuri -kurssilla puheeksi alkuperäisväestö, rakastuin jo silloin. Toki nyt tämän kirjan lukeneena tiedän, että aika moni muukin on ”rakastunut” intiaaneihin, ja että alkuperäisväestöstä se on lähinnä pitkästyttävää. No, niin tai näin, kun Goodreadsin foorumeilla törmäsin tähän teokseen, se oli luettava jo takakannen perusteella. Yllätyin jopa hiukan, kun se löytyi HelMetistä (tarkempi kirjan tarkastelu paljasti, että kyseessä on Yhdysvaltain suurlähetystön kirjastolle tekemä lahjoitus, kuin siistiä!).

The Absolutely True Diary of a Part-Time Indian kertoo Juniorista, joka on syntynyt vesipäisenä ja on siksi saanut paskaa niskaansa koko elämänsä. Hänen isänsä on alkoholisti (kuten lähes kaikki muutkin reservaatin intiaanit), äitinsä on eksentrinen tapaus ja sisarensa on asunut viimeiset vuodet kellarissa juuri kommunikoimatta kenenkään kanssa. Juniorin opettaja kuitenkin ottaa puheeksi reservaatista lähtemisen Juniorin kanssa, ja niinpä tämä päättää lähteä valkoisten kouluun. Sopeutuminen ei kuitenkaan ole helppoa, varsinkaan, kun lähes kaikki reservaatin intiaanit kohtelevat Junioria petturina.

Kirja on vedet silmiin nostattavan hauska, etenkin jos on jo valmiiksi väsynyt ja valmis vajoamaan teini-ikäisten poikien tasolle. Juniorin kertomus perustuu osittain kirjailijan omiin kokemuksiin reservaatissa kasvamisesta. Kirjaa lukiessani en ollut vielä perhetynyt kirjailijan omiin taustoihin, eikä Sherman Alexie kuulosta stereotyyppiseltä intiaaninimeltä, joten en tiennyt kuinka tosissani kirjan viitsisin ottaa.

Kirjassa käydään läpi monia nuoruuteen liittyviä asioita mielenkiintoisella ja hauskalla tavalla. Kyseessä ei ole taas yksi teiniangstromaani, vaan kirjassa on juju, joka koukuttaa. Juniorin elämä ei ole tosiaankaan ollut helpoimmasta päästä eikä se kirjan kuluessa ainakaan helpotu, mutta hän ei silti katkeroidu, vaikka ajoittain aika pirun vihainen onkin. Myös Juniorin paras ystävä Rowdy on hyvin rakennettu hahmo, ja kiskoo useimpia tyyppejä ihan syystä pataan.

Kirja opettaa kuitenkin jotakin myös ymmärtäväisyydestä ja anteeksiantamisesta. Juniorin isoäiti on ”niitä vanhakantaisia intiaaneja”, jotka on todella hyväksyviä kaikkea erilaisuutta ja erikoisuutta kohtaan. Jos jokaisella teinillä olisi tällainen moraaliesimerkki elämässään, olisi maailma varmasti paljon parempi paikka elää. Myös alkoholin vaaroista varoitellaan, mutta salakavalasti ja saarnaamatta, koska Juniorille alkoholismi on vain osa jokapäiväistä elämää.