Miesmarras - Sari Kaarniranta

Kansi: Satu Kontinen

Myllylahti
2013
ISBN 978-952-202-423-7
264 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale

Bongasin Jorin arvion tästä kirjasta ja kiinnostuin sen myötä. Olen tullut huomanneeksi että veri vetää pohjoiseen kirjallisuudessakin, ja niin taas. Miesmarras kertoo kolmesta miehestä jotka ovat kaikki omista syistään ja omilla tavoillaan päätyneet umpikujaan, kaikki vuokramökkeihin Suomen Lappiin, synkkään suomalaiseen marraskuuhun.

Keskiössä kirjassa ovat Jari, Vesa ja Risto, joiden parisuhdesolmuja sitten selvitellään. Ihan ensimmäinen ja suurin miinus tulee siitä, että kaikkien kirjassa olevien naisten nimet alkavat M:llä. Merja, Maija, Meiju ja Maya. Nämä menevät väkisinkin aluksi sekaisin, ja kuten Ehtoolehdon mummokin sanoi, myös miesten nimet ovat kuin kirveeniskuja eivätkä nekään jää samankaltaisuutensa vuoksi päähän ihan heti, joten ainakin kirjan alkupuolisko menee mietiskellessä, että kukas tämä nyt olikaan ja mitä tässä nyt oikein tapahtuu.

Kirja pääsee oikeastaan vasta vauhtiin kun kaikki kolme päähenkilöä on esitelty. Vesa tuntuu olevan kirjailijan suosikki, sillä hänen päänsä sisällä kirjassa vietetään ehdottomasti eniten aikaa. Kaikissa kirjan (kuten oikeankin elämän) parisuhteissa on omat juttunsa jotka ovat pielessä, ja Kaarniranta panttaa näitä ehkä vähän liikaakin. "Se näky joka minua kohtasi, niin kuin tosi monta kertaa ennenkin" -tyyppiset lauseet ovat aika peruskauraa kirjan alkupuoliskolla, eikä näitä näkyjä hirveästi selitellä ennen kirjan loppupuoliskon loppupuoliskoa.

Kaikista puutteistaankin huolimatta kirja on vetävä ja hyvä kokonaisuus. Silloin kun yhden äijän tilanne tuntuu olevan umpikujassa hypätään seuraavan kelkkaan jolloin tarina kulkee kokoajan eteenpäin, ilman paikallaan junnaavia taukoja jotka nopeasti saattaisivat tappaa mielenkiinnon tarinaan. Mukana on todella erilaisia ja itsenäisiä persoonallisuuksia, joten kun nimet oppii tuntemaan, on luvassa melkoista rytinää ja pauketta kun nämä tyypit törmäilevät toisiinsa. Huumoriakin on saatu mukaan, joskin koko kirjan halki kulkee haikea alavire ja ahdistus, kun Vesa ei vaan jumalauta saa suutaan auki, Jari ei tiedä mihin suuntaan pyörisi ja Ristokin jauhaa vaan niistä saatanan kissoista. Siis hyvällä tavalla.

Piippuhylly - Katja Kettu

Kansi: Alexandre Cappellari /
Arcangel Images

WSOY
2013
ISBN 978-951-0-39392-5
236 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale

Tässä on nyt jo toinen novellikokoelma josta olen kuunaan tykännyt. Kohtahan tässä täytyy jo miettiä uudestaan, että ovatko ne novellit sittenkään niin meh. Ehkäpä yläasteen ja lukion äidinkielenopettajat sattuivat valitsemaan vain perin surkeita novelleja luettavaksi, siitä kai inho niitä kohtaan johtuu.

Olen koittanut vältellä Katja Ketun Kätilön lukemista henkeen ja vereen. En yleensä tahdo lukea kirjoja jotka on palkittu ties miten monilla eri palkinnoilla ja joita on kehuttu maasta taivaaseen. Miksi vaivautua, ei miljoona kärpästä voi olla väärässä, vai mitä? No, nyt on lukujonossa sitten sekin, sen verran perusteellisesti Piippuhylly minut vakuutti. Kokoelmassa hyllyllä on kymmenen piippua, joihin jokaiseen liittyy jokin tarina. Novellikokoelman sijaan tätä voisi kutsua romaaniksikin, sillä vaikka tarina on jaettu kymmeneen erilaiseen pätkään, niissä kaikissa vilahtelee samoja teemoja, samoja henkilöhahmoja ja kaikkia yhdistää sama tyyli. Häiritsevintä Piippuhyllyssä ehkä oli se, että kaikkien naisten kiima haisee ilmeisesti metrien päähän vaikka nuo olisivat vain matkalla hakemaan kaivolta vettä, ja se, että miehet eivät vain yksinkertaisesti mahda itselleen mitään, akka on astuttava, vaikka sitten väkisin.

Erityisesti minuun iski Ketun mielenkiintoinen tapa kirjoittaa ja viis veisata kirjakielestä. Hän käyttää täysin vapaasti murresanoja ja sanoja, jotka ainakin lähes koko ikänsä Vantaalla asuneen ihmisen korvaan kuulostavat itsekeksityiltä. Kerronta on ronskia ja halki kaikkien novellien on havaittavissa sellainen pilke silmäkulmassa -sävy, joka on taidokkaasti kätketty riettauden, miesten ja naisten, ihmiskohtaloiden alle. En nyt käy novelleja yksitellen läpi, mutta yksi nousi ylitse muiden, nimittäin Piippu nro 7: Lapinkoira. Jos tässä on jotakin pelottavaa, niin se kuinka paljon ihminen voi samaistua tarinan henkilöön ja kuinka suurta, leiskuvaa vihaa voi tuntea toisen (vaikka kuvitteellisenkin henkilön) puolesta. Ja kuinka helposti voisi kuvitella itsensä samaan jamaan. Kuinka helposti koirasta tulee tärkeämpi kuin kenestäkään ihmisestä, etenkin jos luottamus ihmisiin on mennyt.

Jos tykkää ronskista tekstistä eivätkä rivoudet haittaa, muttei satu tykkäämään novelleista syystä tai toisesta, niin asenteenmuutos kannattaa aloittaa tästä kirjasta. Ketun novelleiksi pätkitty romaani vie menessään ja uudestaan esiintyvät henkilöhahmot antavat lukijalle tunteen siitä, että hei, mähän tiedän jotakin tuosta tyypistä, sehän oli silloin siellä Rion laivalla pelaamassa korttia sen rintapuolen kanssa. Piippuhylly on myös raadollinen tutkimusmatka ihmisen seksuaalisuuteen ja mielen murtaviin voimiin. Murrevaroitus on kuitenkin annettava. Jos ei kestä murteita tai ei jaksa niitä lukea, niin Ketun Piippuhylly voi olla aika raskasta luettavaa.

Bospor Express - Antti Tuuri

Kansi: Kirsti Maula

Otava
2013
ISBN 978-951-1-26329-6
202 s.
☆☆
Arvostelukappale

Asuin nuorempana aivan junaradan vieressä, ja voisi luulla, että etenkin pitkien tavarajunien öinen kolke olisi ajanut kenet tahansa hulluuden partaalle tai edes aiheuttanut unettomuutta. Juttu oli kuitenkin niin, että junista tuli turvallisuuden tunne, vielä kun tuohon aikaan yksi lempileffoistani oli Henkien kätkemä, jossa Sen (tai Chihiro, kuinka vain) ajaa junalla halki tulvivan veden ja ikkunoiden valot heijastuvat radanpientareisiin, aivan kuten kotitaloni ohitse kulkevien matkustajajunienkin valot. Kiinnostuin Antti Tuurin kirjasta juuri pääosassa olevan junan vuoksi. Bospor Express osoittautui kuitenkin suuren luokan tulppakirjaksi. Päätin taistella tämän läpi, koska muuten se olisi ihan varmasti jäänyt kokonaan lukematta.

Valitettavasti on kuitenkin myönnettävä, että tässä on kirja, joka ei ollut yhtään makuuni. Muut arvostelijat ovat löytäneet tästä yhtä jos toistakin hyvää sanottavaa, mutta minulta meni aivan ohitse. Bospor Express kertoo kirjailijan omasta matkasta Istanbuliin kirjallisuuskonferenssiin, jonne hänet on kutsuttu puhujaksi ja vaikka voisi kuvitella, että tällaiseen matkaan liittyy yhtä jos toistakin seikkailuntynkää, niin ehei. Jännittävin kohta kirjassa lienee lähes heti alussa, kun Tuuri joutuu ottamaan taksin ja ajamaan kiinni edeltä karanneen junan, jota joutuu sitten kuitenkin odottelemaan tunnin verran väliasemalla. Valitettavasti Tuuri on ottanut asiakseen kuvata jokaisen kahvi- ja teekupposen, jokaiset torkut ja huonosti nukutut yöunet, junan kolkkeen, kaikki ihmiset kaikkine ihmeellisine tapoineen ja jok'ikisen aamiaisen, lounaan, illallisen ja suupalan jonka hän matkan aikana nauttii.

Matkakertomukset selvästi eivät ole juttuni, vaikka Kon-Tikistä tykkäsinkin. Tuurin kirja on tylsä, tylsä, tylsä, paitsi jos tykkää kirjoista joissa ei tapahdu oikeastaan mitään. Kieli sentään on eheää, joskin liian yksityiskohtaista ja pitkästyttävää. Toivottavasti muut tykkäävät tästä enemmän kuin minä.

Vish Puri & kadonneen palvelijattaren tapaus - Tarquin Hall

Kansi: Tuomo Parikka

The Case of the Missing Servant
Gummerus
2013
ISBN 978-951-20-8939-0
360 s.
☆☆☆
Arvostelukappale

Ensiksikin on sanottava, etten ole koskaan pitänyt dekkareista, en perinteisistä enkä minkään muunkaanlaisista. Ainoita poikkeuksia tähän lienevät Sherlock Holmes -tarinat sekä Donna Leonin kirjat (ah, Guido Brunetti). Toisekseen on mainittava, että Intia maana kuvottaa, pelottaa ja karmii minua, joten myöskään kirjan miljöö ei tuntunut mukavalta. Vish Purin ilmeisestikin ensimmäinen seikkailu on osa Intian inhon voittamiskampanjaani (tähän kuuluvat myös lukuisat dokumentit Intiasta, erilaiset Intiaan sijoittuvat kirjat ja elokuvat sekä chilin ja curryn vähittäinen lisääminen ruokavalioon), muttei juuri onnistu hälventämään ennakkoluulojani tuota maata kohtaan, eikä se toki ole tämän kirjan tarkoituskaan.

Kirjan päähenkilö on Vish Puri, tai tuttavallisemmin Pullukka, joka nauttii ruuasta, omasta nerokkuudestaan sekä visaisten pulmien ratkomisesta. Hän on myöskin sovinisti, egoisti ja hiukan turhan kopeakin. Hän jää hiukan tyhjäksi hahmoksi hienoine pukuineen ja kähärine viiksineen. Sekä hänen vaimonsa että hänen äitinsä ovat molemmat päteviä, älykkäitä naisia, mutta Puri aliarvioi heitä ja heidän päättelykykyään halki koko kirjan, mikä ei ainakaan tee hänestä yhtään viehättävämpää henkilöhahmona.

Tarquin Hall rakentaa päähenkilönsä ihmiseksi, joka on ylivertainen kaikkiin ympärilläoleviinsa nähden. Intialaisen poliisilaitoksen palkkaamisperuste on ilmeisesti mahdollisimman alhainen älykkyysosamäärä, eivätkä Purin apulaisetkaan ole järjellä pilattuja. Joku videopeleihin erikoistunut voisi jopa sanoa, että tässä on nyt unohtunut NPC:n tekoäly ohjelmoida ihan kokonaan.

Jos kirjasta nyt jotain hyvää kuitenkin haluaisi sanoa, niin ainakin sen, että sen loppuratkaisu on ainakin dekkareihin tutustumattomalle ihmiselle yllättävä. Lukijaa ei varsinaisesti johdeta harhaan, mutta tiettyjä asioita pimitetään ihan loppumetreille saakka. Kadonneen palvelijattaren tapaus herätti minussa yhden ainoan kerran "se on varmasti tuo tyyppi koska sitä sun tätä" -olon, Guido Brunetit herättävät sellaisia tuntemuksia yhtenään. En tiedä onko se sitten hyvä vai huono asia, sen jokainen päättäköön puolestaan, mutta olisin toivonut enemmän syöttejä joihin tarttua. Vish Puri on yksityinen mies jonka toimintatapoihin kuuluu, ettei hän keskustele selville saamistaan seikoista kenenkään kanssa, ja tämä antaa kirjailijalle vähän turhankin paljon mahdollisuuksia salailuun. Eikös dekkareiden ilo ja autuus ole juuri nimenomaan sen syyllisen arvailussa?

Kon-Tiki: Lautalla yli Tyynenmeren - Thor Heyerdahl

Joachim Rønning & Espen Sandberg: KON-TIKI

Kon-Tiki ekspedisjonen
Tammi
1949
ISBN 978-951-31-7078-3
315 s.
☆☆☆☆
Oma

Tämä kirja kuuluu niihin isäntä-käski-lukea-kirjoihin. En tykkää tietokirjoista, en lue niitä, enkä ylipäätään yleensä jaksa hirveästi edes arvostaa faktakirjallisuutta, ellei se sitten ole todella hyvin ja hauskasti kerrottua ja jotenkin omalaatuista. Tietokirjat ja faktakirjallisuus tuppaavat yleensä olemaan liian oppikirjamaisia makuuni (siinä teille hyvän kirjastovirkailijan mallia).

Mutta kun isäntä käski lukea ja halusin itsekin oikeastaan nähdä sen tästä tehdyn uuden elokuvan, niin pakkohan se sitten oli. Joten pitemmittä puheitta tilasin Kon-Tikin kirjastosta, ja sainkin käsiini todella kamalan, tupakanhajuisen painoksen vuodelta 1981, johon en tosiaankaan ollut koskemassa pitkällä tikulla. Niinpä otimme ukon kanssa polkupyörät alle ja käväisimme ostamassa ihan ihkauuden painoksen Kon-Tikiä omaan hyllyyn (nykyään on todella hankala saada isäntää suostuteltua yhtään minkään kirjan ostamiseen, kun "niitä on jo ihan joka paikassa", mutta tämä sattuu olemaan yksi lempikirjoistaan, joten ei tarvinnut taivutella kovin kauaa).

Tätä kyseistä painosta ainakin reunustavat sekä edestä että takaa todella jäätävän tylsät etu- ja jälkisanat, jotka eivät ole Heyerdahlin itsensä kirjoittamat. Kirjan lukeminen meinasi jäädä minulta jo esipuheeseen, mutta päätin taistella ja onneksi niin. Jahka pääsee puuromaisesta esipuheesta ylitse, alkaa itse Heyerdahlin kirjoittama osuus, joka on kirjoitettu hauskasti, sujuvasti ja mielenkiintoisesti. Hän on tutkimuksensa suhteen intohimoinen, mutta jättää matkakertomuksestaan pois kaikkia maallikkoja kyllästyttävät akateemiset yksityiskohdat. Hän välttelee myös suuria sanoja, mikä tekee tästä kirjasta varsin oivallisen vinkattavan esimerkiksi yläasteikäisille pojille.

Kon-Tikissä ei ole mitään tekaistua ihmissuhdedraamaa eikä siinä mässäillä onnettomuuksien yksityiskohdilla. Kaikenkaikkiaan kyseessä on todella hyväntuulinen kirja, joka sopii näin alkukesään. Tässä uudessa painoksessa on vielä niin kovin nätti kansikin.

Isän kanssa kahden - Mooses Mentula

Kansi: Mika Tuominen

WSOY
2013
ISBN 978-951-0-39431-1
366 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale

Mooses Mentulan toinen teos sijoittuu Suomen Lappiin, nykyaikaan, keskelle poromiesten ja etelästä muuttaneiden naisten arkea. Kaiken keskellä on Lenne, joka ei tiedä mitä pitäisi tehdä, että vanhemmat saisi lopettamaan riitelynsä. Isän kanssa kahden on siinä mielessä ajankohtainen kirja, että se sijoittuu ihan keskelle tekeillä olevan avioeron myllerrystä, ja tällainen asetelma koskettaa nykyisin yhä suurempaa osaa ihmisistä. Kirjan henkilöihin on siis helppo samaistua, olipa sitten se joka eroaa, se josta erotaan, se joka jää eron jalkoihin tai se, joka tahallaan tai tahtomattaan aiheuttaa eron.

Kirjassa on neljä avainhenkilöä, joiden näkökulmasta tarinaa kerrotaan. On pitkän linjan poromies Jouni, hänen etelästä pohjoiseen muuttanut vaimonsa Marianne, heidän nuori poikansa Lenne sekä Lennen luokanopettaja Jyri. Kirjassa on varsin herkullinen kolmiodraama, mikäli sellaisesta tykkää, sekä yllättävän todenmukaista naisen sielunmaailman kuvausta, kun ottaa huomioon että kirjoittaja on kuitenkin mies. Jouni on sellainen, joka kerran jotain luvattuaan pitää sen vaikka henki menisi, ja tämä koskee Mariannen mielestä vähän valitettavastikin myös vihkivaloja. Jouni ei tajua luovuttaa, vaikka Marianne tekee kaikkensa saadakseen miehen ymmärtämään, ettei heillä ole enää mitään yhteistä, eikä Marianne enää viihdy Lapissa vaan hinkuisi takaisin etelään mistä on alun perin lähtöisinkin.

Pyysin arvostelukappaletta tästä kirjasta lähinnä kannen grafiikan takia, ja kun sain kirjan vihdoin käpisteltäväkseni, oli pakahtua onnesta. Kirjan sivujen reunatkin on värjätty ulkoasuun sopivasti oransseiksi, ja niistä lähti ihana rapina, kun niitä irrotteli toisistaan. Takakannessa seisova poronsarvipäinen poika tosin herätti hämmästystä ensialkuun, mutta kirjan luettuani ymmärrän nyt senkin sopivuuden. Korjatakseen vanhempiensa rikkimenneen avioliiton Lenne kehittää itselleen supersankaripersoonallisuuden, jonka turvin hän tekee sellaisia asioita, joita Lenne ei ikinä uskaltaisi tehdä omana itsenään.

Isän kanssa kahden on hieno teos myös siksi, että se on ensimmäinen kirja jossa henkilöt puhuvat murteella eivätkä silti aja minua hulluuden partaalle. Sekä toki siksi, että sijoittuu Lappiin. Mentulan lapinkuvaus on jotain niin hienoa, ja antaa lukijalle pienen silmäyksen syrjäseudun arkeen.

Kuolema Ehtoolehdossa - Minna Lindgren

Kansi: Jenni Saari

Teos
2013
ISBN 978-951-851-505-3
305 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale

Outoja kuolemia, lääkekauppaa, suihkukohtauksia.
Ystäviä, joiden elämää rytmittävät punaviini, raitiovaunut ja hautajaiset.
Paikka, jossa kuolemaakin pahempi kohtalo on joutua dementiaosastolle.
Tällainen on Ehtoolehto, aika tavallinen palvelutalo.

En tiedä mitä tältä kirjalta odotin kun näin tämän Teoksen sivuilla ja pyysin saada arvostelukappaleen. Kuolema Ehtoolehdossa oli jo töissä kulkenut käsieni alta kerran tai kahdesti, nätisti muovitettuna ja Bestseller-tarra kyljessään. Takakansi ei tee oikeutta Lindgrenin kirjalle, ei sitten alkuunkaan. Teoksen sivuillakin tätä kirjaa mainostetaan julmetun hauskaksi, ja onhan se sitä, ainakin ensialkuun, ennen kuin lukija tajuaa, että huumoria oikeastaan lypsetään vain vanhojen naisten hassutuksista ja vähän väsyneestäkin asenteesta elämään. Kun tajuaa lakata nauramasta ja keskittyy siihen mistä kirja oikeasti kertoo, niin tästä saa paljon enemmän irti.

Myönnän käkättäneeni Siirin ja Irman edesottamuksille siinä missä varmasti aika moni muukin, mutta kaikkea huumoria varjostaa kirjassa vanhusten toivo vain päästä jo pois. Kun on elänyt tätä elämää yli 90 vuotta, eikö olisi jo aika saada helpotus? Kirjan päähenkilöä Siiriä ei kuolema enää pelota, ja kun hän yrittää selittää lääkärille miksi aika aikaansa kutakin, hänet tuomitaan masentuneeksi ja hänelle yritetään tuputtaa lääkkeitä "helpottamaan tuota sinun tilaasi". Siiri on oikein sympaattinen vanha nainen, paljon elämässään nähnyt, ja niin on hänen paras ystävänsä ja palvelutalon naapurinsa Irmakin. Heidän ei enää tarvitse miettiä mikä on terveellistä ja mikä ei, sillä molemmat odottavat vain kuolemaa.

Kun Ehtoolehdossa sitten alkaa tapahtua kummia, Siiri ja Irma käyvät tuumasta toimeen ja rupeavat selvittämään ensin kokkipoika Teron kuolemaa ja myöhemmin sitä, miksi Ryhmäkodiksi kutsutulle dementiaosastolle jouduttuaan kukaan ei pääse sieltä pois, ja miksi sinne tuntuu joutuvan yhä enemmän sellaisia, jotka yhtenä hetkenä ovat ihan virkeitä ja toimintakykyisiä, ja sitten yhtäkkiä rappeutuvat aivan silmissä. Lisäksi on palvelutalon täysin saamaton toiminnanjohtaja Sinikka Sundström, osastonjohtaja Virpi Hiukkanen ja hänen miehensä Erkki Hiukkanen, jotka kaikki ovat jotenkin tosi hämäriä tyyppejä.

Kirja herättää monenlaisia ajatuksia koskien vanhustenhoitoa ja lasten suhtautumista vanhempiinsa. Irman tytär esimerkiksi asettaa omistamansa kaksi hevosta oman äitinsä edelle eikä halua edes käydä katsomassa äitiään kun Siiri soittaa ja ihmettelee kuinka Irma on joutunut Ryhmäkotiin, vaikka oli vasta eilen ihan virkeä. Tytär vain sanoo että "onhan äiti jo vanha ja sellaista se on, mutta minulla on kiire, en minä sinne jouda äitiä katsomaan", ja asia on sillä selvä. Eniten kirjassa sattuvat ne kohdat, kun Irmaa ja Siiriä kohdellaan kaltoin, käytetään hyväksi sitä, etteivät he enää ole ihan täydessä terässä. Siirikin alkaa epäillä itseään ja omaa muistiaan, kun käsilaukku vaihtaa mystisesti paikkaa ja pillerirasiakin täyttyy ihan itsestään.

Kuolema Ehtoolehdossa on siinä mielessä tärkeä teos, että se saa ihan oikeasti ajattelemaan asioita. Kuinka itse kohtelen omia vanhempiani sitten, kun on heidän aikansa muuttaa vanhusten vankilaan tai palvelutaloon? Kuinka paljon omasta elämästään on hyvä omistaa vanhemmilleen kun he vielä ovat saatavilla? Kukaan ei elä ikuisesti, se käy tästä kirjasta hyvin selville, ja ihmiset todella harvoin tulevat ajatelleeksi, millaista elämä palvelutalossa ihan oikeasti voisi olla.

Harvemmin kirjaa lukiessa kuvaan onnellisesta lopusta sisältyy päähenkilön kuolema. Siirin seikkailuja lukiessa sitä kuitenkin tulee ajatelleeksi, että tuon naisen suurin toive olisi nukkua pois, ja se tekisi lukijankin onnelliseksi.

Veden viemää - Mikael Niemi

Fallvatten
Like Kustannus
2013
ISBN 978-952-01-0869-4
298 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale

Mikael Niemi tuli tutuksi ensimmäistä kertaa opinnäytetyöni yhteydessä kun luin hänen kirjoittamansa Aivot Pellolle. En kirjoittanut siitä silloin arvostelua, koska luin nuorten kirjoja niin pirusti, että tämä blogi olisi varmaan niistä aivan tukkeutunut. Veden viemää on kuitenkin niin erilainen teos, että olisi ollut ihan hauskaakin kirjoittaa tuosta aikaisemmasta kirjasta, ihan vain jo siksikin, että harvemmin törmää kirjailijaan joka pystyy kirjoittamaan niin erilaisia teoksia kikkailematta kuitenkaan murteilla tai muulla sälällä. Ihastus Niemeen alkoi siis jo aikaisemmin, eikä suinkaan johdu siitä, että kyseessä on Ensimmäinen Ikinä saamani arvostelukappale.

Aivot Pellolle oli niin intensiivinen ja vähän kummallinenkin kertomus, että pelkäsin hieman aloittaa Veden viemää. Tässä on kuitenkin kerronnallisesti ja kielellisesti eheä teos, jota on miellyttävä lukea. (Kiitos tästä kuulunee osittain myös suomentajalle, eikös?) Ei mitään keinottelua tekotaiteellisella kielenkäytöllä ja "runollisuudella", kaksi asiaa joita aikuisten kaunokirjallisuudessa kaikkein eniten inhoan, vaan suoraa asiaa ja raadollista (kuviteltua) totuutta.

Veden viemää sijoittuu Ruotsin Lappiin, jossa on satanut ihan koko syksyn. Patojen keinoaltaat eivät enää vedä ja vesiä joudutaan laskemaan - hukkaan, kuten entinen Vattenfallin työntekijä Gunnar ajattelee. Liian myöhään, kuten jokilaakson asukkaat saavat huomata. Valtaisa hyökyaalto pyyhkäisee alleen koko laakson ja jättää siellä asuvat ihmiset toimimaan täysin vaistojensa varaan.

Veden viemässä on todella paljon hahmoja. Kymmenkunta vakituisempaa, muutama sellainen joiden elämässä vain vieraillaan (kuten eräs tukholmalainen, jonka elämää katastrofi ei juuri heilauta, mutta heilauttaa vähän kumminkin). Jos tykkää George R. R. Martinista ja pysyy mukana kaikissa juonenkäänteissä esimerkiksi Tulen ja Jään Laulun kirjoissa, niin tämä kirja ei tuota mitään ongelmia. Mutta jos on hankaluuksia ylipäätään muistaa päähenkilöiden nimiä, niin ei kannata vaivautua. Jokainen kirjan luku käsittelee tulvaa eri ihmisen näkökulmasta, eikä ihmisen nimeä aina mainita heti luvun alussa. Jotain voi toki päätellä luvun sisällöstä, mikäli muistaa mihin kukakin on edellisen luvun päättyessä jäänyt. Tosin toisin kuin Martinin Valtaistuinpelissä, tässä kirjassa luvun ja henkilön vaihtuminen ei ärsytä, koska luvut ovat suhteellisen lyhyitä, ja kiertävät hahmoja läpi melko tasaisesti.

Luvut itsessään ovat intensiivisiä ja koko ajan tapahtuu jotakin. Kirjassa on ehkä vähän liikaakin kaikkea, ja huomasin että jossain vaiheessa piti ihan pitää taukoa, kun meinasi tulla ähky. Mutta tauolla tarkoitan, että käväisin hakemassa teetä ja yritin keskittyä johonkin muuhun, ennen kuin huomaamattani ajauduin taas sängynpohjalle tai sohvan nurkkaan tämä kirja kädessäni.

Ihmishahmot jäävät pakostakin vähän pinnallisiksi, kun niitä on niin paljon. Joissain tapauksissa haluaisi tietää enemmän, joissain tapauksissa taas toivoisi että kunpa tuo kuolisi, niin paha saisi palkkansa. Kirja pistää miettimään miten itse samanlaisessa tilanteessa reagoisi, kenet pysähtyisi pelastamaan ja kenet voisi jättää tuntematta siitä sen suurempia tunnontuskia jälkeen päin. "Mitähän itse tekisin", "jätä se" tai "eeeeeiiii" ovat aika yleisiä ajatuksia tätä kirjaa lukiessa. Ällöttävät yksityiskohdat onnettomuuksista ja kuvaukset ihmismielen rikkoutumisesta ovat Veden viemässä kuitenkin kohdallaan ja sopivat tunnelmaan. Toisinaan sitä voi melkein kuulla korvissaan kuinka aivoissa jokin naksahtaa rikki joillakin kirjan hahmoista, tai kuinka luut rutisevat poikki joissakin kohtauksissa. Ei tätä ehkä ihan kaikkein herkimmille voi suositella, eikä varsinkaan katastrofipelkoisille, mutta itse pidin Veden viemästä.

The Absolutely True Diary of a Part-Time Indian – Sherman Alexie

Little, Brown and Company

2007
ISBN 978-0-316-01368-0

230 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Kun lukiossa tuli Yhdysvaltojen kulttuuri -kurssilla puheeksi alkuperäisväestö, rakastuin jo silloin. Toki nyt tämän kirjan lukeneena tiedän, että aika moni muukin on ”rakastunut” intiaaneihin, ja että alkuperäisväestöstä se on lähinnä pitkästyttävää. No, niin tai näin, kun Goodreadsin foorumeilla törmäsin tähän teokseen, se oli luettava jo takakannen perusteella. Yllätyin jopa hiukan, kun se löytyi HelMetistä (tarkempi kirjan tarkastelu paljasti, että kyseessä on Yhdysvaltain suurlähetystön kirjastolle tekemä lahjoitus, kuin siistiä!).

The Absolutely True Diary of a Part-Time Indian kertoo Juniorista, joka on syntynyt vesipäisenä ja on siksi saanut paskaa niskaansa koko elämänsä. Hänen isänsä on alkoholisti (kuten lähes kaikki muutkin reservaatin intiaanit), äitinsä on eksentrinen tapaus ja sisarensa on asunut viimeiset vuodet kellarissa juuri kommunikoimatta kenenkään kanssa. Juniorin opettaja kuitenkin ottaa puheeksi reservaatista lähtemisen Juniorin kanssa, ja niinpä tämä päättää lähteä valkoisten kouluun. Sopeutuminen ei kuitenkaan ole helppoa, varsinkaan, kun lähes kaikki reservaatin intiaanit kohtelevat Junioria petturina.

Kirja on vedet silmiin nostattavan hauska, etenkin jos on jo valmiiksi väsynyt ja valmis vajoamaan teini-ikäisten poikien tasolle. Juniorin kertomus perustuu osittain kirjailijan omiin kokemuksiin reservaatissa kasvamisesta. Kirjaa lukiessani en ollut vielä perhetynyt kirjailijan omiin taustoihin, eikä Sherman Alexie kuulosta stereotyyppiseltä intiaaninimeltä, joten en tiennyt kuinka tosissani kirjan viitsisin ottaa.

Kirjassa käydään läpi monia nuoruuteen liittyviä asioita mielenkiintoisella ja hauskalla tavalla. Kyseessä ei ole taas yksi teiniangstromaani, vaan kirjassa on juju, joka koukuttaa. Juniorin elämä ei ole tosiaankaan ollut helpoimmasta päästä eikä se kirjan kuluessa ainakaan helpotu, mutta hän ei silti katkeroidu, vaikka ajoittain aika pirun vihainen onkin. Myös Juniorin paras ystävä Rowdy on hyvin rakennettu hahmo, ja kiskoo useimpia tyyppejä ihan syystä pataan.

Kirja opettaa kuitenkin jotakin myös ymmärtäväisyydestä ja anteeksiantamisesta. Juniorin isoäiti on ”niitä vanhakantaisia intiaaneja”, jotka on todella hyväksyviä kaikkea erilaisuutta ja erikoisuutta kohtaan. Jos jokaisella teinillä olisi tällainen moraaliesimerkki elämässään, olisi maailma varmasti paljon parempi paikka elää. Myös alkoholin vaaroista varoitellaan, mutta salakavalasti ja saarnaamatta, koska Juniorille alkoholismi on vain osa jokapäiväistä elämää.

Muutoksen tuulet - Tämä ei ole kirja :D

Notko, se lukeva peikko on pyristellyt jo hetken kirjablogien ihmeellisessä maailmassa, mutta joitakuita ei vain ole tarkoitettu uimaan isoissa vesissä. Ei se mitään, aion edelleen jatkaa, mutta aion tehdä joitakin muutoksia. Olen katsellut muita kirjablogeja (no okei, lähinnä Morren maailmaa =_=;) ja poden nyt suurta alemmuudentuntoa. Morrella on paljon kaikkea hienoa ja hän lukeekin paljon enemmän, lisäksi hän näyttäisi olevan paljon järjestelmällisempi ihminenkin. Aion nyt joka tapauksessa ottaa mestarista mallia (siis jos jonkun blogitekstissä on useampi kymmenen kommenttia niin sanoisin jo mestariksi, varsinkin kun on kirjallisuudesta kyse) ja muokata vähän tätä blogini ulkoasua ja tekstien asettelua. Aion silti edelleen kirjoittaa tekstit englanniksi ja suomeksi, ja edelleen vain omasta näkökulmastani ja muita huomioimatta, mutta toivottavasti vähän miellyttävämmän näköisesti. En myöskään ole aiemmin hirveästi piitannut tekijänoikeuksista (köh), mutta jo muutamassa edellisessä viestissäni olen käyttänyt itseottamiani kuvia. Koitan saada tähän blogiin mahdollisimman pian enemmän järkeä, kommentoikaa jos on ideoita/toiveita.

// Päivitys!

- Jatkossa kaikki blogipostaukset tulevat olemaan suomeksi. Vaikka luen sekä suomeksi että englanniksi, tuntuu ehkä yhdenmukaisemmalta kirjoittaa vain yhdellä kielellä, onhan sivulla kuitenkin muuten lähes kaikki suomeksi.

- En aio kiristää tahtia. Lukeminen on minulle harrastus enkä tahdo ottaa paineita siitä. Bloggaaminen ei saa viedä minulta lukemisen nautintoa ihan niin kuin ei mikään muukaan (opinnäytetyö lähestulkoon tappoi innostukseni, ainakin nuorten angsatuskirjoihin).

- Aion siivota tuon typerän tag-pilven. Monessa eri blogissa (tsihi, laajensin Morren maailmasta muun muassa blogeihin Kaiken voi lukea, Kirjainten virrassa, Sallan lukupäiväkirja ja uppoa hetkeen) tagit on lajiteltu tai sitten teksteihin on ns. asiasanojen sijaan tagatty vain kirjailija ja kustantamo, parhaassa tapauksessa vain kirjailija.

- Koitan järjestellä blogitekstit loogisemmin. Esimerkiksi niin kuin Kirjastanissa on tehty; kuva vasemmassa ylänurkassa, julkaisutiedot sen vieressä ja sitten vasta varsinainen arvio.

- Yritän etsiä/tehdä blogille jonkun vähän yksilöllisemmän ulkoasun. Koitan myös valita jatkossa otsikoihin ja vastaaviin sellaiset fontit, jotka a) toimivat kaikilla selaimilla ja b) jos eivät toimi, eivät ainakaan näy comic sansina.

Jos tulee vielä mieleen jotain, millä Lukevaa peikkoa voisi parantaa, niin kommenttia vain! En minä pure. :3