Lumen armo - Paula Havaste

Gummerus
2017
ISBN 978-951-24-0709-5
455 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale
Tuulen vihat
Maan vihat
Veden vihat (siis mitä, unohdinko ihan tosiaan kirjoittaa tästä arvion?! Nyt on noloa...)

Paula Havasteen Vihat-sarjan neljäs ja viimeinen osa ilmestyi vihdoin ja pakkohan se oli saada käsiin nyt, kun vihdoin on taas jaksamista lukea. Pitkään lukuhalut olivat täysin tiessään, eikä niitä tuonut takaisin uudet, kiiltäväkantiset, hyväntuoksuiset kirjat eikä mitkään.

Tartuin tähän kirjaan todella haikein mielin. Olen rakastanut tätä sarjaa sen ensimmäisestä osasta saakka, ja vaikka Kertte on välillä todella raivostuttava (palataan siihen kohta), on hänessä kuitenkin esimerkillisiäkin piirteitä ja hän on lopulta perin kunnioitusta herättävä nainen. Kertte on matkannut sarjan aikana Tokholmissa ja Koluvanissa, on ollut miestä monenmoista kyljessä ja kaikenlaisia kohtaamisia kaikenkaltaisten ihmisten kanssa. Jotenkin on tosi vaikea uskoa, että Kerten tarina on nyt tässä, sillä jopa tässä viimeisessäkin osassa jää kaiken ylle häälymään sellainen tuntu, että selvittämättömiä asioita on vielä.

Luin kirjan yhteen putkeen. Se toimitettiin perjantaina (kahdeksalta aamulla, kiitos vain) ovelleni ja tartuin siihen miltei heti. Tai no, ehkä parin tunnin unien jälkeen. Kirjan tuntu on ihana, sivut ovat upean sileät ja fontti kaunis. Kannen piilopainatus, saamelainen poro, tuntui sormenpäissä kiehtovalta uppoutuessani Kerten matkaan. Ei tule varmasti kenellekään yllätyksenä, että Havasteen kieli ja tarinankerronta vievät mennessään. Ei ollut ollenkaan vaikeaa keskittyä lukemaan tuntikausia, paitsi sitten, kun Kertte alkoi ottaa minua hermoon.

Kaikissa aiemmissa kirjoissa Kertte on ollut enemmän tai vähemmän järjen nainen. Ei hän aina tee viisaimpia valintoja, mutta se tekee hänestä vain aidommantuntuisen. Tässä osassa tuntui kuitenkin, kuin Kertte olisi kompastunut omaan ylpeyteensä, ja oli todella vaikeaa seurata sivusta, kuinka hän kohteli läheisiään kuin alamaisiaan. Matka on kovettanut Kertestä melko paksunahkaisen naisen, eikä se aina ole hänen kannaltaan kaikkein paras asia.

Silti, Kertteä, Larria ja muita kirjojen hahmoja tulee ikävä. Havastetta löytyy onneksi lisää, ei tämä tähän loppunut, ja onpa minulla kutina, että kyllä jotain uuttakin vielä saadaan. Vaan sepä on pelkkä kutina, eikä uusi sarja olleskaan auta tähän eron haikeuteen.