Champion - Marie Lu

Kansi: Lori Thorn & ilovedust

G. P. Putnam's Sons
2013
ISBN 978-0-399-25677-6
369 s.
☆☆☆☆
Oma
Legend
Prodigy

Uskalsin vihdoinkin lukea Marie Lun Legend-sarjan loppuun. Uskokaa tai älkää, mutta melkein jätin lukematta. Useamman trilogian loppu on ollut niin järjettömän suuri pettymys, että olen miltei menettänyt uskoni trilogioihin, nuortenkirjoihin, dystopioihin ja aivan erityisesti viimeisiin osiin. Oli suuren suuri helpotus huomata, että Champion on poikkeus ainakin tähän sääntöön. Se on ainakin yhtä hyvä ellei parempi kuin aiemmat osat, joskin intopinkeyksissäni saatoin hyppiä hidastempoisimpia kohtia ihan vain päästäkseni eteen päin ja saadakseni tarinalle ratkaisun (huolimatta selkäpiitä pitkin kiipeilleestä kammotuksestani). Tänään sitten tyrkytinkin jo sarjan ensimmäisen osan eräälle ystävälleni lainaan siinä toivossa, että sana lähtisi leviämään ja Lun sarja saataisiin suomennettua. On se sen arvoinen!

Champion on siis trilogian viimeinen osa ja päättää Junen ja Dayn tarinan. Prodigy jätti meidät ihan hyvään tilanteeseen, Republic vaikutti seisovan jaloillaan uuden johtajansa käsissä, Day oli saanut kansan Electorin taakse ja tueksi, June oli päässyt takaisin väleihin maansa kanssa ja tulevaisuus vaikuttaa muutenkin ihan kukkealta, kunnes rajan takana puhkeaa rutto, joka repii vihollisen linjoja. Coloniesit eivät todellakaan suhtaudu ilolla ruttoon, jonka he väittävät olevan lähtöisin Republicin linjojen takaa ja johon he kuvittelevat vastustajallaan olevan parannuskeinon, jota nämä vain pihtaavat. Rutto ei kuitenkaan ole mikään niistä, joilla Republic on leikkinyt, vaan jonkinlainen mutaatio, johon heillä ei ole parannuskeinoa. Alkaa sota, ja sen jalkoihin jäävät paitsi Republicin siviili, myös June ja Day, jotka tekevät kaikkensa pelastaakseen, mitä pelastettavissa on.

Champion on vetävä ja kiihkeä kertomus joka on (ehkä vähän turhankin) täynnä toimintaa. Pienet yksityiskohdat riipivät sydäntä, ei niinkään kansoja raateleva sota, joka ei kysele keneltäkään lupia. Anden - uuden Republicin uusi johtaja - koittaa saada liittolaisekseen Antarktiksen, sillä Siirtokunnat ovat saaneet avukseen Afrikan (ymmärtääkseni kyseessä on maailman kaksi uutta supervaltaa). Kirjan alussa on maailmankartta, joka avaa hiukan kirjan maapalloa ja eri maiden asemia (Pohjois-Napaa ei enää ole, eikä sen puoleen Suomeakaan). Huolimatta Junen ja Andenin pikaisesta visiitistä Antarktikselle, kirjassa pysytellään melko tiiviisti kuitenkin Amerikassa. Day koittaa suojella pikkuveljeään Edeniä, joka saattaa olla Republicin ainoa toivo löytää parannuskeino ruttoon ennen kuin Siirtokunnat hyökkäävät heidän kimppuunsa, June puolestaan koittaa olla rakastamatta Daytä nähtyään, millaista tuskaa heidän yhteinen menneisyytensä pojalle tuottaa.

Jos nyt ihan totta puhutaan, niin tipautin yhden tähden siksi, että June menettää kirjassa hetkellisesti uskottavuutensa koulutettuna sotilaana ja superagenttina, jonka laskelmoiva mieli toimii jatkuvasti. Yksi asia, josta olen tässä kirjasarjassa aivan erityisesti nauttinut on ollut juuri Junen vahvan naisen asema, joka ei ole horjunut edes Dayn sinisten silmien edessä. Yleensä kun tämän tyyppisissä kirjoissa se on aina se Poika, joka saa Tytön polvet notkahtamaan ja aivot sulamaan mössöksi, ihan sama millainen Tyttö aiemmin on ollut. Onneksi June kuitenkin ottaa loppua kohti itseään niskasta kiinni. Edelleenkin myös ihmettelen, miksi Junelle on pitänyt antaa koira, kun Ollie ei kuitenkaan näyttele mitään merkittävää osaa kirjassa. Se vain on, olematta tärkeä. Voisi vähintäänkin väittää, että June laiminlyö koiraparkaansa pahan kerran, sillä Ollie tuntuu tulevan vain tielle suurimman osan aikaa. June olisi ihan hyvä henkilöhahmo ilman koiraakin. Day puolestaan tuntuu jäävän vähän sivuosaan, huolimatta siitä, että hänelle on omistettu puolet kirjasta. Day taistelee aivoissaan olevaa kasvainta vastaan, joka aiheuttaa silmittömiä päänsärkyjä ja muistin häiriintymistä, joten suuri osa hänen luvuistaan menee tuskasteluun.

Hartaasti toivon, että Legend jatko-osineen suomennetaan, ja että niiden kansitaide pysyy yhtä korkeatasoisena myös suomennoksissa. Laitan yleensä kansipaperit sivuun lukemisen ajaksi jotta ne pysyvät siistinä, joten en edes hoksannut kuinka mieletön kansi tässäkin kirjassa on. Samanlaista panostusta harvoin näkee suomalaisissa kirjoissa (toisaalta sopii vain miettiä, millaisiin sfääreihin kirjojen hinnat nousisivat, jos kanteenkin pitäisi vielä panostaa). Mutta tässäpä on nyt trilogia, joka todella kannattaa lukea loppuun saakka!

Seitsemännen pojan seitsemäs poika - Orson Scott Card

Kansi: Dennis Nolan

Seventh Son
Otava
Suom. Jaakko Kankaanpää
1997 (alkup. 1987)
ISBN 978-951-1-14612-2
284 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Ensimmäistä kertaa tällaistakin tapahtuu; Otavan kuvapankista ei löytynyt suomenkielisen version kansikuvaa. Samapa tuo, sama kuva siinäkin on, hiukan kenties tyylitellympänä. Listattuna ovat silti suomenkielisen kirjan tiedot, ihan vain sivuhuomautuksena.

Luin Seitsemännen pojan seitsemännen pojan joskus ennesaikaan pienenä, kenties yläasteikäisenä. Se teki silloin minuun vaikutuksen ja nyt kun luimme sitä uudestaan lukupiiriä varten, se teki uudelleen vaikutuksen. En yleensä palaa lapsuuden ja nuoruuden lempikirjojen pariin, koska silloin en ymmärtänyt maailmasta hölkäsen pöläystä enkä varmasti kirjallisuudestakaan. Luin jokin aika sitten Ender's Gamen joka oli Cardilta lähes tyylipuhdas suoritus, joten en epäillyt hetkeäkään, etteikö Alvin-sarja olisi edelleen mielestäni hyvä. Tartuin kirjaan siis tietyin ennakko-oletuksin ja muisteloin, joten ihan täysin objektiiviseksi tätä arviota ei voi kutsua.

Seitsemännen pojan seitsemäs poika kertoo siis Alvin Juniorista, pojasta, joka syntyy maailmaan kivun ja tuskan saattelemana. Joki vie mennessään hänen vanhimman veljensä, joka kuitenkin sinnittelee elämänreunassa kiinni niin kauan, että Alvin on syntyessään veljeksistä seitsemäs. Näin ollen hänestä povataan voimiltaan mahtavaa miestä ja kaikilla on häntä kohtaan suuret odotukset. Kaikki eivät kuitenkaan ole iloisia pojan syntymästä, se käy hyvin pian selväksi Alvinin perheelle. Poikaa tuntuvat kohtaavan onnettomuuden mihin ikinä tämä kääntyykään, mutta kuin ihmeen kaupalla hän selviää hankaluuksista naarmuitta.

Pidän fantasiakirjoissa kaikesta pienestä sälästä ja siitä, kuinka vapautuneesti niissä kulutetaan aikaa. Kirja, jota aloitin lukemaan piakkoin tämän jälkeen, on täysin päinvastainen. Siinä päähenkilö laskee alaspäin 23:sta päivästä ja koko tarina on ahdettu niihin raameihin. Alvinin ensimmäisessä kirjassa seurataan pojan varttumista ja samalla kylän kasvua hänen ympärilleen. Pikkuhiljaa kylä kasvaa ja vaurastuu, uusia ihmisiä saapuu paikkakunnalle ja Alvin rakentaa asioita, pieniä ja isoja, tärkeitä ja tarpeettomia, pitääkseen loitolla näkökenttänsä laidalla häilyvän väreilevän ilman, jolle hän ei keksi nimeä. Hän tietää vain, että aina sen nähdessään hänen on pakko rakentaa jotain, ja niin hän sitten tekee.

Kirja käsittelee myös Yhdysvaltojen muodostumisen aikaa, uudisasuttajien elämää ja vaikeuksia, intiaaneja ja näiden suhtautumista valkoiseen valloittajaan, kaikki aiheita jotka kiinnostavat minua suuresti. Mikään murhan ja sodantäyteinen kirja tämä ei ole ja taikavoimatkin ammentavat keinonsa kansanperinteestä, joka pelottaa muun muassa paikkakunnalle asettunutta pastoria. Pidin Alvinin ensimmäisestä kirjasta valtavasti, mutta osa siitä johtuu aivan epäilyksettä nostalgiasta. Suosittelen silti lukemaan tämän, mikäli hiukan rauhallisempi, tarinavetoisempi ja mystisempi fantasia kiinnostaa.

By the time you read this, I'll be dead - Julie Anne Peters

Kansi: Elizabeth H. Clark

Hyperion
2010
ISBN 978-1-4231-3021-5
200 s.
☆☆☆☆
Oma

Eksyin kerran Youtuben ihmeellisessä maailmassa kiusattujen nuorten tekemiin videoihin, joissa he puhuvat (tai käyttävät kortteja sanoakseen asiansa) kokemuksistaan ja sen aiheuttamista psyykkisistä ja fyysisistä oireista. Linkitän tämän tekstin loppuun yhden, jokainen tutustukoon asiaan sitten sillä laajuudella kuin haluaa. Sen verran voin kuitenkin sanoa, että äärettömän voimattomaksi ja masentuneeksi niiden videoiden katsominen näin aikuisena tekee.

Petersin kirja kertoo Daelyn Ricesta, jota on kiusattu pikkutytöstä lähtien. Hänen isänsä vie hänet kykykilpailuun, jossa hänelle kohtalaisen suoraan sanotaan, ettei häntä haluta, koska hän on lihava. Maailma tuntuu olevan häntä kohtaan muutenkin erityisen julma, etenkin, kun hän nykyään käy yksityiskoulua, jossa valtaosa oppilaista on häntä rikkaampia. Hän on yrittänyt itsemurhaa lukuisia kertoja ja on nyt päättänyt tehdä sen alusta saakka kunnolla. Hän on löytänyt netistä sivuston, www.through-the-light.comin, joka kerää keskustelemaan sellaisia ihmisiä, jotka ovat todella päättäneet päästä irti tämän maailman kahleista.

Sivustolla on erilaisia alakohtia, kuten DOD - Date of Determination, WTG - Ways to Go ja FF - Final Forum. Käyttösäännöissä kielletään puhumaan myönteisesti elämästä tai puhumaan muita ulos omista itsemurhayrityksistään. Self-termination is your right, sivusto kuuluttaa. Through the light pyytää asettamaan itsemurhalle jonkin takarajan ja Daelyn valitsee minimimäärän päiviä. Hänelle annetaan 23 päivää aikaa, joita kirjassa sitten kuvataan. Sivuston kautta Daelyn pääsee kertomaan omista kokemuksistaan, raiskausyrityksestä ja kouluväkivallasta jota hän on kohdannut, yhteiskunnan pohjattomasta vihasta lihavia kohtaan ja miltä se lapsesta tuntuu. Samaan aikaan kun hän pohtii itsemurhaa, sen vaikutuksia ja puhdistautuu muistoista, hän tapaa eräällä penkillä pojan, joka on päättänyt päästä hänen maailmaansa sisälle. Santana tekee kaikkensa, ja Daelyn puolestaan pitää pojan parhaansa mukaan loitolla. Hän ei luota miessukupuoleen kaiken kokemansa jälkeen, ei vaikka mikä olisi.

Minusta mielenkiintoista oli, että Daelyn ei koko kirjan aikana voi puhua. Hänellä on kaulatuki ja ilmeisesti hänen kurkulleen on tapahtunut jotakin. Hän kommunikoi vain internetissä ja paperilappusin. Vanhemmilleen, joita hän kutsuu näiden etunimillä etäännyttääkseen itsensä heistä ennen kuolemaansa, hän ei kommunikoi ollenkaan. Ei minkäänlaista kontaktia. Kirjassa keskitytäänkin hänen sisäiseen maailmaansa ja kuinka se on lopulta luhistunut. Kritisoisin kuitenkin sen verran, että vaikka Daelynin koko elämä on ollut lihavuutta ja sen aiheuttamaa kiusaamista täynnä, hän ei kuitenkaan enää ole lihava jostain ihmeen syystä joka kirjassa ei selviä. Hän vain ei ole. Ihan kuin lihavuudesta voisi yhtäkkiä päästä jotenkin eroon.

Parasta Petersin kirjassa oli kuitenkin se, että vaikka nuoren tytön musertunut maailma levitetään silmien eteen tarkasteltavaksi ja niin lohdutonta kuin se onkin, kirja saa välillä myös nauramaan. Santana on Daelynin elämässä se viimeinen ilonpilkahdus, ja kun Daelyn on juuri saanut päätettyä ajan ja tekotavan lähdölleen, hänen elämäänsä alkaakin tupsahdella ikätovereita, jotka vaikuttaisivat ihan oikeasti haluavan olla hänen seurassaan. Kuka tahansa kiusattu kuitenkin tietää, ettei kehenkään voi luottaa ja se näkyy Daelyninkin ajatuksissa.

Tässä vielä se lupaamani video, jossa Shane Koyczan puhuu omista kokemuksistaan lapsena ja kuinka se yhä vaikuttaa, vaikka hän on edennyt elämässään pitkälle aikuisuuteen.

Dolphin Song - Lauren St John

Kansi: David Dean

(Delfiinien laulu, Nemo, 2008)
Orion
2007
ISBN 978-1-84255-611-5
271 s.
☆☆☆☆
Oma
Valkoinen kirahvi

Delfiinien laulu on jatkoa Valkoiselle kirahville, joten jos et ole lukenut sarjan ensimmäistä osaa, suosittelen lukemaan sen ennen tätä arviota!

Martine on lähdössä luokkaretkelle Bazaruton saaristoon. Hän olisi retkestä innoissaan, mutta lapsuusaikojen trauman vuoksi hän pelkää syvää vettä ja opettaja on tehnyt hyvin selväksi, että uiminen tulee näyttelemään pääosaa heidän retkellään. Hänen paniikkiaan ei ainakaan auta se, että luolan seinään on ilmaantunut maalauksia, jotka aivan selvästi näyttäisivät Martinen joutuvan haiden kitaan. Laiva, jolla luokka matkustaa joutuukin myrskyn kouriin ja lapsijoukko pyyhkiytyy armottomaan mereen. Heidän onnekseen joukko delfiinejä pelastaa heidät ja kantaa heidät maihin saarelle, jonka nimeä tai sijaintia lapset eivät tiedä. Saarella on vain majakka, eikä juuri mitään muuta.

Edellisessä kirjassa pilalle hemmotellun kakaran osaa näytellyt Xhosa Washington on poistunut kuvioista ja tilalle on astunut Claudius, pullea poika jonka elämäntehtäviä näyttäisivät olevan muiden nälviminen ja hampurilaisten syöminen. Hän on helposti yksi raivostuttavimmista henkilöhahmoista, joihin olen koskaan törmännyt lasten tai aikuisten kirjallisuudessa (rouva Bovary ja Dolores Pimento ohittavat Claudiuksen vielä suhteellisen kevyesti). Ei liene yllättävää, että aina kun kaikki näyttäisi menevän suunnilleen hyvin, Claudius apinoineen (siis luokkatovereineen) ilmaantuu paikalle ja ryhtyy heittelemään kapuloita Martinen ja Benin rattaisiin.

Delfiinien laulu on monessa mielessä parempi kuin Valkoinen kirahvi, joskin tarinan opetus tehdään kyllä todella selväksi lukijalle. Tärkeitä teemoja ovat luonnonsuojelu ja kiusaaminen, sekä syyt kiusaamisen takana. Ilmiselvät opettavaiset osuudet tekevät tarinasta paikoittain turhan epärealistisen ja uskon vakaasti, että vähän hienovaraisemminkin asian olisi voinut esittää. Juttelin tästä tosin työkaverini kanssa ja hän sanoi että lapsille suunnatun kirjan täytyykin olla painopisteiltään huomattavasti selkeämpi kuin kirjan, jonka kohderyhmä ovat aikuiset. Hän lienee oikeassa, mutta uskoisin, että lapsikin olisi ymmärtänyt pointin vähän vähemmällä.

Huolimatta muutamasta tällaisesta silmäänpistävästä kohdasta Delfiinien laulu käsittelee tärkeää asiaa ja St John selventääkin tarkoitusperiään kirjan loppusanoissa. Hän puhuu delfiinien ja valaiden rantautumisista ja niihin johtavista syistä, joista yhdeksi hän ehdottaa kaikuluotausta. Ilmeisesti tietyntaajuinen kaikuluotaaminen sekoittaa delfiinien ja valaiden omat vastaanottimet niin, että ne menevät sekaisin ja ajautuvat rannoille - joskus suurinkin joukoin. Tärkeät ympäristöasiat sikseen, myös mystisen Benin hahmo alkaa pikkuhiljaa avautua.

The White Giraffe - Lauren St John

Kansi ja kuvitus: David Dean

(Valkoinen kirahvi, Nemo, 2007)
Orion
2006
ISBN 978-1-84255-563-7
184 s.
☆☆☆☆
Oma

Lauren St Johnin Afrikkaan sijoittuva lastenkirjasarja on houkutellut minua jo pitkään, mutta syystä tai toisesta se on aina jäänyt hyllyyn (kenties siksi, ettei sarjan ensimmäinen osa ole koskaan ollut paikalla samaan aikaan kanssani). Nemon sivulla sarjasta puhutaan nuortenkirjasarjana, ja miksei tämä sopisi nuorillekin, mutta melko lapsekas Valkoinen kirahvi kyllä on.

Päätähti on Martine, joka herää keskellä yötä siihen, että hänellä on mahdottoman kuuma keskellä Englannin talvea. Hän tajuaa pian, että talo jossa hän asuu on ilmiliekeissä ja selviytymisvaisto iskeytyy kehiin, pelastaen hänet viimetingassa varmalta kuolemalta. Hetken hän pyörii jaloissa satunnaisissa huusholleissa, mutta sitten hänelle selviää, että hänellä on isoäiti, joka asuu Etelä-Afrikassa ja joka on määrätty hänen äitinsä testamentissa hänen huoltajakseen. Martine ei aluksi haluaisi lähteä - isoäidin viestistä käy ilmi, ettei nainen oikeasti halua lasta luokseen - mutta päätyy sitten kuitenkin matkustamaan Etelä-Afrikkaan luonnonsuojelualueelle, jonka hänen isoäitinsä omistaa. Elämä ei kuitenkaan ole ihan yksinkertaista, sillä isoäiti vieroksuu lasta talossaan eivätkä koulukaveritkaan ensivaikutelmista huolimatta ole mitään hyviä tyyppejä.

Eräänä yönä Martine sattuu katsomaan ikkunastaan ulos kohti luonnonsuojelualueen juomapaikkaa (hänen isoäitinsä on kieltänyt häntä menemästä suojelualueen porttien sisäpuolelle) ja huomaa yössä legendojen valkean kirahvin. Luvatta hän hiipii puistoon tavatakseen yhden maailman harvinaisimmista eläimistä. Tästä alkaa seikkailu, joka sisältää paljon vauhtia ja vaarallisia tilanteita, sekä yhden maagisen poppanaisen, jonka valmistavat ateriat tuoksuvat lukijalle saakka.

Pidin St Johnin mielikuvituksekkaasta tarinasta ja vauhdikkaasta kirjoitustyylistä. Lastenkirjoissa harvemmin jaaritellaan muutenkaan turhia, mutta Valkoinen kirahvi on lastenkirjaksikin nopealukuinen. Juoni etenee rivakasti, paikoin ehkä vähän turhankin vikkelästi ollakseen uskottava. Martine on vastikään orvoksi jääneeksi pikkutytöksi todella neuvokas ja uskalias. Hän pärjää omillaan huolimatta siitä, että on joutunut vieraaseen ympäristöön ja keskelle vaaroja. Paikoittain Martine on kuitenkin ihan kuin kuka tahansa muukin pikkutyttö, joka ikävöi äitiään ja harmittelee ystävien puutetta, itkee suruaan ja kirkuu pelästyessään. Mielenkiinnolla seuraan mihin Martine vielä joutuu. Ja mitä tapahtuukaan leijonasilmäiselle Benille, jolla on ah niin ihana ääni?

Underground - Haruki Murakami

Kansi: Noma Bar, Suzanne Dean

Andaguraundo / Yakusoku sareta basho de
Vintage
2003 (alkup. 1997, 1998)
ISBN 978-0-099-46109-8
309 s.
☆☆☆☆
Oma

Kuten olen maininnut joskus aikaisemminkin, Murakamilla ja minulla on hyvin ristiriitainen suhde. Joihinkin hänen kirjoihinsa en pääse alkuunkaan sisään, jotkut taas vievät mennessään ja tekevät lähtemättömän vaikutuksen. Murakamin fiktio on kuitenkin aivan oma lukunsa. Underground käsittelee vuoden 1995 kaasuiskua Tokion metroon, jossa kuoli kaikenkaikkiaan 13 henkeä (joista yksi Murakamin kirjan kirjoittamisen jälkeen) ja tuhansia loukkaantui, joitakin pysyvästi. 20.5.1995 viisi miestä nousivat kukin eri linjoilla eri metrojen eri vaunuihin mukanaan sariinia, natsien kehittelemää hermokaasua, suljettuna tiputuspusseihin. Mukanaan heillä oli myös sateenvarjot, joissa oli teroitetut kärjet. Tähtäimessään heillä oli epäilemättä japanilaisen parlamentin jäsenet, mutta kaasu ei diskriminoi ketään.

Underground koostuu suunnilleen kuudestakymmenestä haastattelusta ja sitä seurannut essee The Place That Was Promised sisältää vielä kahdeksan lisää. Alunperin teos piti sisällään vain uhrien haastatteluja, mutta Murakamia syytettiin yksipuolisuudesta (joka hänen mukaansa oli tarkoituksenakin), ja hän koki asiakseen haastatella myös Aum Shinrikyon jäseniä tuodakseen ilmi myös heidän näkökulmansa kaasuiskuihin.

Luin Undergroundia kahdessa pätkässä. Ensimmäisellä kerralla se kävi liian raskaaksi ja minun oli pakko jättää se sivuun, mutta myöhemmin tartuin siihen uudestaan. Kirja on jaoteltu jokaisen viiden iskun mukaan, ja jokainen jakso sisältää alussa pienen esittelyn siitä miehestä, joka kulloinkin puhkaisi sariinipussukan omassa vaunussaan. Muutoin kirjan ensimmäisessä osassa kuullaan vain uhreja ja uhrien omaisia niissä tapauksissa, kun uhrit ovat joko kuolleet tai kykenemättömiä antamaan lausuntojaan.

Puhuin kiinnostuksestani kultteihin ja ihmisten lammasmaisuuteen tietyissä tilanteissa muun muassa Valkea kuin lumen yhteydessä (ja valitin, kun Undergroundia ei saa HelMetistä kuin ruotsiksi, jota en osaa), ja pääkiinnostuksenkohteeni pääsikin kirjan aiheeksi vasta loppupuolella, kun Aumin jäsenet - osa edelleen jäseniä, osa aikaa sitten eronneita - selittivät miksi liittyivät kulttiin. Ilmeisesti Shoko Asahara (Aumin johtaja ja guru) oli hyvin karismaattinen ja voimakas persoona, joka tuntui tietävän kaikista uusista seuraajistaan jotakin perustavanlaatuista, jolla hän sitten teki näihin vaikutuksen. Tutkiskelin myös (hyvin pintapuolisesti) mielenmuokkauksen (tai aivopesun) periaatteita ja myös Asahara vaikuttaa tunteneen nämä hyvin. Kun yksilö eristetään yhteiskunnasta sekä tietolähteistä ja tämä pidetään kiireisenä, saadaan tuntemaan itsensä hyödylliseksi ja palkitaan saavutuksista, hänet on helppo pitää kultin otteessa ja saada tottelemaan älyttömimpiäkin käskyjä.

Olisin kenties kaivannut jotakin iskun tekijöiltä itseltään, sillä haastatellut Aumin jäsenet eivät olleet valtaosin Aumin toiminnan kannalta kriittisiä. Todistajanlausuntoja Murakami on hyödyntänyt pienissä esittelyissä, joissa valaistaan myös kunkin toimijan ajatuksia ja toimintaa iskujen aikaan. Sen sijaan uhrien haastatteluissa nousee esiin keskeisiä juttuja, jotka tosin alkavat pian toistaa itseään.

Kuten muillakin kansoilla, myös japanilaisilla on tarve unohtaa ja päästä yli traumaattisista tapahtumista. Murakami kertoo johdannossa, että oli yllättävän haastavaa saada ihmisiä puhumaan kokemuksistaan. Vaikka haastateltavia olisi ollut enemmän, lopulta vain kuusikymmentä heistä suostui puhumaan. Vaikuttavimmiksi haastatteluiksi nousivat ne, joissa joku puhui läheisistään tai joku viaton ohikulkija oli huomannut hädässä olevat, mennyt auttamaan ja saanut samassa rytäkässä osansa kaasusta. Sariinikaasun oireet tulevat lukijalle hyvin selviksi, samoin japanilaisen hätäjärjestelmän puutteet. Massiivisissa iskuissa sairaalat eivät olleet laisinkaan valmistautuneita ja ambulansseja pystyttiin lähettämään tapahtumapaikoista vain ensimmäiselle. Sairaaloissa ei myöskään oltu tilanteen tasalla, vaan ensimmäiset uhrit meinasivat jäädä täysin vaille hoitoa.

Underground on äärettömän mielenkiintoinen, joskin todella henkisesti raskas dokumentaatio terrorismista, sen aiheuttajista ja sen seuraamuksista. Nimiä on paljon ja ne vilisivät ainakin minulta suurimmaksi osaksi ohi. Yllättävimpiä (tai no, eivät oikeastaan) olivat ne lausunnot, joiden antaja toivoi pikaista kuolemantuomiota syytetyille. Japanissa tosiaan on edelleen kuolemaantuomio voimassa. Tätä kirjaa lukiessa ei voi kyllä pitää sitä vääränä ratkaisuna.

Khao Lakin sydämet - Marja-Leena Tiainen

Kansi: Laura Lyytinen

Tammi
2013
ISBN 978-951-31-7294-7
237 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Tunnustan pyöritelleeni Khao Lakin sydämiä vähintäänkin epäileväisin mielin käsissäni useampaankin otteeseen. Kansi on nätti (jonkin verran nätimpi kuin kuvassa, joka on suurempana pikselimössöä, soosoo Tammi) ja aihe sinällään mielenkiintoinen mutta ääh, lällylomaromantiikkaa, kuka semmoista jaksaa lukea, vai mitä?

No, olinpas väärässä. Emma matkustaa isoäitinsä, tätinsä ja tädin poikaystävän kanssa Thaimaahan. Matkalla on hänelle erityinen merkitys, sillä hän menetti koko perheensä vuoden 2004 tsunamissa ja selviytyi ainoana perheestään kiitos tarjoilijamiehen, joka onki hänet merestä turvaan puuhun. Emma on päättänyt löytää pelastajansa ja kiittää tätä henkilökohtaisesti.

Kirjan takakannessa puhutaan vain Emmasta ja tämän perheestä, mutta toista - traumatisoitumatonta - näkökulmaa kirjaan tuo itäsuomalainen Venla, joka on ensimmäistä kertaa Thaimaassa ikinä, mukanaan suurehkonpuoleinen seurue sukulaisia. He ovat saapuneet nauttimaan Thaimaasta sellaisena kuin se on ja viettämään isoisän 70-vuotispäiviä. Venla jää kirjassa tosin toissijaiseen asemaan, sillä enemmän keskitytään Emmaan, Emman muisteloihin ja Lukakseen.

Olin itse 16-vuotias kun tsunami iski Thaimaahan, enkä seurannut uutisia tai piitannut niistäkään mitä seurasin. Niinpä minulta epäilemättä meni ohi yhtä jos toistakin koskien tätä luonnonkatastrofia. Khao Lakin sydämet valottaa hyvin tapahtumien kulkua, uhrien määrää ja tuhon valtavuutta. Emman mukana pelastutaan tulva-aallon kynsistä, päästään evakkokyydillä sairaalaan jossa vallitsee täydellinen kaaos, etsitään paniikissa tuttuja kasvoja ja lopulta matkustetaan kotiin, jossa mikään ei ole niin kuin ennen. Matka takaisin tapahtumapaikalle on Emmalle raskas ja lukijallekin useampaan otteeseen riipaiseva. Kukapa ei olisi joskus pelännyt menettävänsä jonkun läheisen? Tässä Emma nyt käy läpi sitä tuskaa, joka sellaisesta seuraa.

Venla puolestaan on humoristisempi tyyppi. Kenties Venlan kautta kirjaan ja tarinaan on haettukin kepeämielisyyttä, sillä pelkästään Emman näkökulmasta tarinasta olisi saattanut tulla liian pakokauhuinen ja ahdistava. Tarkoitus ei varmastikaan kuitenkaan ollut tehdä Thaimaasta pelottavaa matkakohdetta, vaan tuoda ilmi tsunamin jälkiseuraamukset ja jälkiseuraamusten seuraamukset. Kaikenkaikkiaan kovin onnistunut kirja, joka toi tunteita pintaan yhden jos toisenkin kerran.

Hello, I love you - Hellevi Salminen

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

Otava
2013
ISBN 978-951-1-26601-3
126 s.
☆☆
Kirjasto

Vinkkinä: Mikäli et ole kirjaa lukenut mutta aiot, niin älä lue tätä. Lue kirja ensin ja palaa sitten takaisin. Uskon, että meillä saattaa olla tästä aiheesta melko hyvät keskustelut, mutta tahdon, että muodostat kirjasta ensin oman mielipiteesi ennen kuin luet minun omani! Teksti sisältää myös spoilereita.

Hello, I love you lupailee takakannessaan kolmiodraamaa ja yhtälöä, jonka loppuratkaisua on joidenkuiden vaikea hyväksyä. Ajattelin, että sen sijaan että tässä käsiteltäisiin (anteeksi vain) mielestäni jo aika loppuunkäsiteltyä homoteemaa, tässä käsiteltäisiin esimerkiksi polyamoriaa tai jotakin vastaavaa seksuaalista poikkeumaa, joka ei olisi ihan niin esillä.

Ymmärrän toki, että tällaiset kirjat ovat tärkeitä niille, jotka käyvät läpi juuri tätä mitä kirjan päähenkilö Luukas käy ja Salmisen Hello, I love you on ainakin sellainen kirja, jonka kuka tahansa esiteini-ikään ja seksuaalisten halujen heräämiseen havahtunut poika - vaikka lukematonkin - jaksaa lukea kannesta kanteen. Ellei siis pakahdu runolliseen kieleen ja symbolisiin ilmaisuihin ennen sitä. Nuortenkirjaksi Hello, I love you on sekä helppo, että vaikea. Luvut ovat lyhyitä, sivut ilmavia ja kirja on jaoteltu osiin niin, että tuntuu kuin koko ajan etenisi, mikä nykyajan saavutusyhteiskunnassa on todella hyvä juttu.

Kirjan takakannessa sanotaan myös, että kyseessä on rohkea kuvaus ajankohtaisesta aiheesta, mikä minusta on vähintäänkin hiukkasen harhaanjohtavaa. Luukas tapaa ranskalaisen kultasilmäisen Danielin juhannuksena maalla, jossa kesää ovat viettämässä myös Emmi, Luukaksen lapsuudenystävä, sekä joukko aikuisia, joiden ihmissuhteita en lähde tässä edes puimaan. Sanottakoon nyt niin, että Luukaksen äiti on karannut Emmin isän matkaan ja Emmin äiti koittaa parhaansa mukaan vikitellä Luukaksen isää. Paikalla on myös Luukaksen kummisetä hemaisevan pariisilaisen vaimonsa kanssa - he ovat syyllisiä myös Danielin läsnäoloon.

Kirjassa kuvataan nuorten kohtaamista, ihastumista, ensihellimisiä, suukkoja ja mustasukkaisuutta. Tässä vaiheessa kävi ilmi, että Emmi on ihastunut Luukakseen ja Luukas puolestaan Danieliin, joka taasen ei saa silmiään irti Luukaksesta. Kolmiodraaman sijaan meille tarjoillaan kolmipyöräinen, jonka vinkuva etupyörä Emmi on. Kertomuksia kahden pojan (ja kahden tytön) välisistä rakkaussuhteista on olemassa pilvin pimein, mutta toivoin, että Salmisen teoksella olisi jotain uutta annettavaa. Ei ollut.

Siinä vaiheessa jossa nuori tarttuu kirjaan lukeakseen homoeroottisista suhteista - oli se sitten kaunoa tai tietoa - hän yleensä on itse siinä pisteessä, että epäilee jotain ja haluaa tietää seuraamuksista. "Entä jos olen?", "mitäs jos kerron iskälle?". Siinä vaiheessa kun Hello, I love you pääsee siihen pisteeseen jossa näitä teemoja käsiteltäisiin, kirja päättyy hyvin äkkiä ja lyhyeen. Olisin kaivannut kirjaan enemmän ja syvempää pohdintaa esimerkiksi siitä, miksi Luukaksen isä suhtautuu asiaan niin kuin suhtautuu, mikä Luukaksen äidin reaktio olikaan, miten Luukas ehkä olisi toivonut suhteensa Danieliin jatkuvan ja muutenkin lisää ja enemmän siitä, miten vanhan sukupolven ja tämän nuoremman, toisiinsa rakastuneen, yhteentörmäyksessä tapahtuu ja miten siitä on mahdollista selvitä yli. Suljin kirjan puuskahtaen, ja omasta mielestäni syystä. Kyllä nyt kuka tahansa osaa ihastua, mutta mitään sisällöllistä kirja ei tuo mihinkään seksuaalisuuskeskusteluun.

Magyk - Angie Sage

Kansi ja kuvitus: Mark Zug

(Magiaa, WSOY, 2009)
Katherine Tegen Books
2005
ISBN 978-0-06-057731-5
564 s.
☆☆☆☆
Oma

Muistelisin aloittaneeni tämän kirjan joskus aikoinaan kun se suomennettiin ja saapui kirjastoihin. Silloin se ei napannut, eikä alkuun napannut oikein nyttenkään. Lähes 38-asteen kuume ja karmiva räkätauti eivät varmaankaan auttaneet kirjan sisäänpääsyä, mutta yhtäkaikki jaksoin tämän lukea, järkyttävästä päänsärystä huolimatta. Niin se vain on, että hyvä tarina vie ajatukset maallisista huolista!

Magyk aloittaa Angie Sagen seitsenosaisen sarjan joka kertoo Septimus Heapista, seitsemännen pojan seitsemännestä pojasta. Loppuratkaisu on melko itsestäänselvä jo alkumetreillä, mutta mielenkiinnollahan kirjaa silti luki, sillä se oli niin täynnä värikkäitä yksityiskohtia, mielenkiintoisia sattumia ja ennen kaikkea magiaa, joka ei toiminutkaan ihan taikasauvan heilautuksella. Silas Heap ja Sarah Heap siis menettävät kirjan alussa seitsemännen poikansa Septimuksen, jonka kätilö kiikuttaa yöhön huutaen tämän olevan kuollut. Silas, joka on ollut reissussa hakemassa lääkkeitä, löytää kotimatkallaan tummahiuksisen, violettisilmäisen tytön. Parasvelho (piti ihan tarkistaa käännös, englanniksi hän on ExtraOrdinary Wizard) Marcia Overstrand kohtaa Silasin yössä ja vannottaa tämän pitämään tytön syntyperän omana tietonaan. Niinpä Heapit kasvattavat Jennan omanaan, yhtä tietämättöminä tämän sukujuurista kuin kaikki muutkin.

Pääosissa kirjassa seikkailevat paitsi Jenna, myös tämän kuusi veljeä, vanhemmat, Nuoren Armeijan poika 412 jonka Marcia ja Jenna löytävät lumeen hautautuneena sekä sekalainen joukko maagista henkilöstöä, jotka jokainen istuvat tarinaan omalla tavallaan. Pidin kirjassa erityisesti mielikuvituksellisesta taruolentojen kirjosta sekä polveilevasta juonesta. Olen aina tykännyt fantasiakirjoissa siitä, että sankari löytää jonkin esineen tai oppii jonkin asian, jolle sitten myöhemmässä vaiheessa paljastuu jotakin yllättävää käyttöä. Sellaisia yhteyksiä tässä kirjassa oli rutkasti.

Kirjan pääpahiksessa DomDanielissa haistan kyllä jotain hyvin Seymourmaista (tai Final Fantasya pelaamattomille osuvampi olisi kenties Voldemortmaista).

Katso minuun pienehen - Kaj Korkea-aho

Kansi: Anders Carpelan

Se till mig som liten är
Teos
2009
ISBN 978-951-851-251-9
287 s.
☆☆☆
Arvostelukappale

Pidempään blogia seuranneet muistanevat, että pidin Kaj Korkea-ahon Tummempaa tuolla puolen -teoksesta erityisen paljon. Siinä minua viehätti kaikki, suomalainen mystiikka, pimeys, synkkyys, taustalla piilevät teemat. Katso minuun pienehen ei yllä lähellekään Korkea-ahon toisen teoksen asettamaa rimaa. Toisaalta nyt puhutaan esikoisteoksesta, joka - vaikkakin on voittanut jonkin sortin palkinnon jossain kilpailussa (ks. kannen lätkä) - on loppujenlopuksi kuitenkin esikoisteos ja kärsii monista esikoisteosten nikotteluista.

Katso minuun pienehen on erikoinen kirja monessakin mielessä. Se kertoo 23-vuotiaasta Kasperista, joka työskentelee lihavarastolla ja pitää ainoana kaverinaan erikoista tyyppiä jota kutsutaan Pornoksi ja jolla on aina nuuskamälli huulessa. Pornon lisäksi Kasper viettää aikaa tyttöystävänsä, rutkasti nuoremman Linan kanssa. Lina vaikuttaa päällisin puolin ihan tavalliselta tytöltä, mutta kotoa paljastuu salaisuuksia. Linan isä on ihan peruskaveri joka tykkää kalastamisesta ja veneilystä, Linan äiti taasen kiihkouskovainen joka on täysin vakuuttunut siitä, että Kasperia asuttaa jonkin sortin piru. Koko kirja alkaa siitä, kun Linan äidillä vihdoin tippuu viimeinenkin ruuvi ja tämä lukitsee itsensä kylpyhuoneeseen, vain yrittääkseen sitten murhata sinne murtautuneet ambulanssimiehet aviomiehensä partaveitsellä.

Kasperia vaivaavat myös lukuisat lapsuuden traumat, jotka kelluvat pintaan pikku hiljaa kirjan kuluessa. Kasper syöksyy itsekin syvemmälle ja syvemmälle hulluuden syövereihin ja keksii sitten syyttää televisiomaston punaista lamppua ("silmää") kaikesta pahasta mitä elämässä tapahtuu. Mielenkiintoisena ja mukaansatempaavana tarinana alkanut kirja lähtee luisumaan alamäkeen pian keskivaiheen jälkeen ja sitten täytyykin jo pidellä lujasti kiinni, että pysyy menossa mukana. Kasper hyppii ajatuksissaan ja muisteloissaan ajassa ja paikassa, miettii tekemiään pahuuksia ja tapahtuneita onnettomuuksia. Muistot palailevat pätkittäin, mutta tarinan alkuvaiheilla esiintyvät elementit eivät toistu tai eivät ainakaan selity välttämättä missään vaiheessa.

Myönnän tosin, että mielenkiintoni kirjaan hiipui sitä enemmän, mitä absurdimmaksi Kasperin päänsisäinen maailma kävi, joten en edes väitä pysyneeni kärryillä ihan viimemetreille saakka. Lukupiiriläiset olivat kanssani tästä yhtä mieltä siinä, että juoni menee todella sekavaksi loppua kohti. Joku sellaisestakin varmasti tykkää, mutten ole koskaan viihtynyt sellaisten kirjojen parissa joissa sukelletaan syvälle ihmismielen syövereihin niin, että tekstistäkin menee järki.

Mitä pitkäksi venyneeseen hiljaisuuteeni tulee, sanottakoon sen verran, että kirjasto jossa olen töissä, meni nyt remonttiin ja olen joutunut (päässyt) sopeutumaan uuteen työyhteisöön. Siinä on haasteensa tällaiselle ihmiskammoiselle piilointrovertille kuin minä.