By the time you read this, I'll be dead - Julie Anne Peters

Kansi: Elizabeth H. Clark

Hyperion
2010
ISBN 978-1-4231-3021-5
200 s.
☆☆☆☆
Oma

Eksyin kerran Youtuben ihmeellisessä maailmassa kiusattujen nuorten tekemiin videoihin, joissa he puhuvat (tai käyttävät kortteja sanoakseen asiansa) kokemuksistaan ja sen aiheuttamista psyykkisistä ja fyysisistä oireista. Linkitän tämän tekstin loppuun yhden, jokainen tutustukoon asiaan sitten sillä laajuudella kuin haluaa. Sen verran voin kuitenkin sanoa, että äärettömän voimattomaksi ja masentuneeksi niiden videoiden katsominen näin aikuisena tekee.

Petersin kirja kertoo Daelyn Ricesta, jota on kiusattu pikkutytöstä lähtien. Hänen isänsä vie hänet kykykilpailuun, jossa hänelle kohtalaisen suoraan sanotaan, ettei häntä haluta, koska hän on lihava. Maailma tuntuu olevan häntä kohtaan muutenkin erityisen julma, etenkin, kun hän nykyään käy yksityiskoulua, jossa valtaosa oppilaista on häntä rikkaampia. Hän on yrittänyt itsemurhaa lukuisia kertoja ja on nyt päättänyt tehdä sen alusta saakka kunnolla. Hän on löytänyt netistä sivuston, www.through-the-light.comin, joka kerää keskustelemaan sellaisia ihmisiä, jotka ovat todella päättäneet päästä irti tämän maailman kahleista.

Sivustolla on erilaisia alakohtia, kuten DOD - Date of Determination, WTG - Ways to Go ja FF - Final Forum. Käyttösäännöissä kielletään puhumaan myönteisesti elämästä tai puhumaan muita ulos omista itsemurhayrityksistään. Self-termination is your right, sivusto kuuluttaa. Through the light pyytää asettamaan itsemurhalle jonkin takarajan ja Daelyn valitsee minimimäärän päiviä. Hänelle annetaan 23 päivää aikaa, joita kirjassa sitten kuvataan. Sivuston kautta Daelyn pääsee kertomaan omista kokemuksistaan, raiskausyrityksestä ja kouluväkivallasta jota hän on kohdannut, yhteiskunnan pohjattomasta vihasta lihavia kohtaan ja miltä se lapsesta tuntuu. Samaan aikaan kun hän pohtii itsemurhaa, sen vaikutuksia ja puhdistautuu muistoista, hän tapaa eräällä penkillä pojan, joka on päättänyt päästä hänen maailmaansa sisälle. Santana tekee kaikkensa, ja Daelyn puolestaan pitää pojan parhaansa mukaan loitolla. Hän ei luota miessukupuoleen kaiken kokemansa jälkeen, ei vaikka mikä olisi.

Minusta mielenkiintoista oli, että Daelyn ei koko kirjan aikana voi puhua. Hänellä on kaulatuki ja ilmeisesti hänen kurkulleen on tapahtunut jotakin. Hän kommunikoi vain internetissä ja paperilappusin. Vanhemmilleen, joita hän kutsuu näiden etunimillä etäännyttääkseen itsensä heistä ennen kuolemaansa, hän ei kommunikoi ollenkaan. Ei minkäänlaista kontaktia. Kirjassa keskitytäänkin hänen sisäiseen maailmaansa ja kuinka se on lopulta luhistunut. Kritisoisin kuitenkin sen verran, että vaikka Daelynin koko elämä on ollut lihavuutta ja sen aiheuttamaa kiusaamista täynnä, hän ei kuitenkaan enää ole lihava jostain ihmeen syystä joka kirjassa ei selviä. Hän vain ei ole. Ihan kuin lihavuudesta voisi yhtäkkiä päästä jotenkin eroon.

Parasta Petersin kirjassa oli kuitenkin se, että vaikka nuoren tytön musertunut maailma levitetään silmien eteen tarkasteltavaksi ja niin lohdutonta kuin se onkin, kirja saa välillä myös nauramaan. Santana on Daelynin elämässä se viimeinen ilonpilkahdus, ja kun Daelyn on juuri saanut päätettyä ajan ja tekotavan lähdölleen, hänen elämäänsä alkaakin tupsahdella ikätovereita, jotka vaikuttaisivat ihan oikeasti haluavan olla hänen seurassaan. Kuka tahansa kiusattu kuitenkin tietää, ettei kehenkään voi luottaa ja se näkyy Daelyninkin ajatuksissa.

Tässä vielä se lupaamani video, jossa Shane Koyczan puhuu omista kokemuksistaan lapsena ja kuinka se yhä vaikuttaa, vaikka hän on edennyt elämässään pitkälle aikuisuuteen.