Musta kuin eebenpuu - Salla Simukka

Kansi: Laura Lyytinen

Tammi
2014
ISBN 978-951-31-7629-7
192 s.
☆☆☆☆☆
Arvostelukappale
Punainen kuin veri
Valkea kuin lumi

Saatuani sarjan edellisen osan päätökseen, olin kuin tulisilla hiilillä tätä odotellessani. Jostain kumman syystä olin kuitenkin siinä uskossa, että Musta kuin eebenpuu ilmestyisi vasta näin maaliskuulla, ja missasin aivan totaalisesti tämän julkaisun. Nyt sain sen kuitenkin luettua ja se oli juuri niin hyvä ja kamala kuin odotinkin. Musta kuin eebenpuu on siis Lumikki-trilogian viimeinen osa, ja sellaisena siis todella helposti vihattavissa (niin kuin nyt kaikki mukaansa temmanneet, ihanan kutkuttavat ja herkulliset trilogioiden päätösosat aina). Se on myös loppuhuipennus, joka ei ole täynnä päätöntä toimintaa ja mättöä (vaikka olisi kenties voinut odottaa jotakin sellaista), eikä se ole myöskään loppulässähdys, vaikka sellainenkin vaara aina on olemassa. Se on kauniilla, runollisella tavalla hyvin erilainen kahdesta aikaisemmasta osasta ja sellaisenaan viehättävä nuortenkirja, jonka lukemisesta - kaikista 192:sta sivusta - nautin täysin rinnoin.

Lumikki on selvinnyt siis Prahasta ehjänä kotiin ja Prahan matkalla heränneet muistot kiusaavat häntä yhä. Kotona puhutaan ihan yhtä vähän kuin ennenkin ja kouluelämää lämmittää läsnäolollaan ihanainen Sampsa, jonka alaselässä on takamuksen yläpuolella kaksi hurmaavaa kuoppaa. Lumikin elämään ilmestyy myös aiemmista kirjoistakin tuttu Liekki, Lumikin elämän suuri rakkaus, joka haluaisi sytyttää vanhan romanssin uuteen roihuun. Ja ihan kuin tässä ei olisi tarpeeksi (eikä olekaan, eihän noista aineksista mitään kunnollista kirjaa synny), Lumikki löytää taskustaan taitellun lappusen, jossa on hyvin yksinkertainen ja hyvin ahdistava viesti. Hän on siis kahden pojan loukun lisäksi kehittänyt tietämättään itselleen ihan ikioman stalkkerin.

Olen aiemminkin maininnut, että koitan vältellä arvioiden lukemista sellaisista kirjoista, joista minulla on aikomus jossain vaiheessa kirjoittaa itsekin. En kuitenkaan voinut pysyä erossa Simukan uusimmasta kirjoitetuista arvioista, sen verran paljon minua kismitti oma huolimattomuuteni. Krista sanoi, ettei vainoajaa voi arvata, eikä sitä totta vie voikaan. Epäilin varmuuden vuoksi KAIKKIA, jotka kirjassa esiintyivät, enkä silti arvannut. Eli en siis ihan kaikkia, selvästikään. Krista oli oikeassa myös siinä, että loppujännitys on huikea. Ruokataukoni venyi miltei tunnin mittaiseksi tänään, kun en malttanut lopettaa lukemista ennen jännityksen laukeamista. Onneksi oli hiljainen ilta. Lisäksi Musta kuin eebenpuu on kirjana seksikkäämpi, unenomaisempi ja runollisempi kuin aiemmat kirjat. Se etenee tarinallisesti hyvin ja tiiviisti, mutta laulunsanat ja vainoajan kirjeet ja viestit katkovat tempoa ja sekoittavat kappaleita niin, että välillä ei heti osaa sanoa, onko kyseessä tosi vai uni. En yleensä tykkää tällaisesta kikkailusta, mutta Lumikin mielentilaan se sopi.

Kuten sanoin, inhoan tätä kirjaa. Se on trilogian viimeinen osa, eikä Lumikista (kenties?) kuulla enää. Se tekee minut suruisaksi. Samalla rakastin sitä. Onneksi voimme toivottavasti luottaa siihen, ettei Simukka jätä kirjailijan uraansa tähän, vaan kirjoittaa meille jatkossa lisää hyviä, nopeatempoisia ja mukaansa kiskaisevia nuortenkirjoja. Mikäli Musta kuin eebenpuu aiheuttaa lukijalle samanlaisen Simukka-aukon kuin minulle, voisin suositella lukemaan hänen aiempaa tuotantoaan. Itse tykkäsin Viimeisistä, ja Jäljellä/Toisaalla yhteisnide odottelee hyllyssä vuoroaan. Ei anneta Lumikki-trilogian päättymisen lannistaa, vaan kohti uusia tuulia!