WSOY
2003
ISBN 978-951-0-28565-x
196 s.
☆☆☆☆
Kirjasto
Ankea alku
Nyt kun vihdoin olen toipunut vaihtuneen työmatkan aiheuttamasta jännityksestä (alkuviikko siihen meni, mutta onneksi työmatka ei ole kovin hankala, kun bussia voi vaihtaa isoimmilla asemilla) ja tottunut sen pituuteen (puolisentoista tuntia suuntaansa), olen jälleen uskaltanut ruveta lukemaan matkojen aikana. Pidempi työmatka tarkoittaa enemmän luettuja sivuja, ja sehän passaa. Ensimmäisenä sain luetuksi tämän, Surkeiden Sattumusten Sarjan toisen kirjan. Niin kuin jo aiemmassa arviossani ensimmäisestä osasta sanoin, näistä tehty leffa pitää sisällään kolme ensimmäistä kirjaa, joten tämänkin kirjan tapahtumat olivat ennakkoon tutut. Liekö se olisi vienyt osaltaan viehätystä?
Baudelairen lapset ovat siis edellisessä osassa paenneet kreivi Olafin kynsistä tämän aiottua naida Violetin päästäkseen käsiksi lasten jättimäiseen perintöön. Nyt herra Poe on löytänyt toisen sukulaisen, jolle hän uskoo lasten holhoamisvastuun. Kyseessä on Monty-setä, tai koko nimeltään Montgomery Montgomery, herpetologi joka keräilee käärmeitä kotiinsa, siitä kirjan nimikin. Monty-setä on mukava ukkeli, pieni ja pyöreä, joka antaa lasten tehdä päivisin sitä mistä nämä eniten tykkäävät ja vie heidät aina iltaisin elokuviin jeepillään. Monty-setä suunnittelee ekspeditiota Peruun, mutta hänen apulaisensa on juuri valitettavasti ja äkillisesti päättänyt irtisanoutua, ja Montyn on palkattava tilalle joku uusi ennen kuin matka voi alkaa. Kuin taivaan lahjana kuvioihin ilmaantuu Stefano, mies jolla ei ole yhtä yhtenäistä pitkää kulmakarvoitusta ja joka on kasvattanut naamaansa pitkän parran, ja joka on ilman epäilyksen häivääkään kreivi Olaf (joka pääsi livahtamaan karkuun edellisen kirjan lopussa).
Surkeiden Sattumusten Sarjassa on viehätystä ja mielikuvituksellisia käänteitä, epätoivoisiltakin tuntuvat tilanteet ratkeavat aina lasten kekseliäisyyden ja luovien ratkaisujen kautta. Onpahan kirjoissa vähän opetuksen makuakin, jos vilkaiset sivuille 161-162, mutta pakkoko kaikkien aikuisten on olla niin tyhmiä? Ihan oikeasti. Aikuisilla ei ole taipumusta ottaa lapsia kovin vakavasti juuri koskaan, se lienee ihan totta, mutta kun Baudelairet saavat sanotuksi Monty-sedälle, että epäilevät Stefanoa kreivi Olafiksi, tämä ei millään usko heitä. Eikä herra Poe, joka on sentään nähnyt kreivi Olafin. Miten Olafin valepuku hämää kaikkia aikuisia, jopa niitä jotka ovat hänet nähneet aiemmin, muttei kuitenkaan Violetia, Klausia ja Sunnyä? Hrmph!
Käärmekammio, aivan kuten Ankea Alkukin, oli nopealukuinen ja tiivis kirja, ilman aikuistenkirjoille niin yleisiä välilörpötyksiä joilla koitetaan vain venyttää kirjan pituutta. Välissä tosin mietin, olisiko näitä sittenkin järkevämpää lukea englanniksi, sillä välistä suomennokset ovat vähintäänkin kömpelöitä. Tai kenties niiden on tarkotuskin olla. Hirmumyrkyllinen Kyy naurattanee ainakin lapsiväestöä. Ja kuvitus tässä on edelleenkin ihana, aivan kuten ensimmäisessäkin osassa.
Minäkin pohdin paljon tuota, miten aikuiset eivät muka mitenkään tunnista kreivi Olafia. Tietysti tämän sarjan idea ei oikein toimisi, jos aikuiset heti tajuaisivat, että ai tietenkin tuo on naamioitunut kreivi Olaf ja laittaisivat kreivi Olafin vankilaan, mutta onhan se kuitenkin aika kummallista sokeutta.
VastaaPoistaTietysti se piiloon meikattu tatuointi ja tosiaan puuttuva uhkea kulmakarvoitus varmasti muokkaavat Olafin ulkonäköä sen verran, että jos ei tahdo uskoa että tuossa on kreivi Olaf, niin on helppo olla uskomatta, mutta silti. :< Vähän ärsytti myös se, ettei lapsia kuunneltu oikein missään vaiheessa, paitsi sitten ihan lopussa. Vaan eiväthän aikuiset oikein tuppaa lapsia kuuntelemaan oikeastikaan? :D Joten sikäli ihan realistista.
Poista