Marras - Sami Lopakka

Kansi: Tommi Tukiainen

Like
2014
ISBN 978-952-01-1007-9
345 s.
☆☆☆☆☆
Arvostelukappale

Pakko tunnustaa, että kun ensi kertaa bongasin tämän Liken katalogista, suhtauduin kirjaan yliolkaisesti, vähän skeptisestikin. Sentenced (jonka kitaristina Lopakka soitti aikoinaan) oli elämässäni valtavan suuri vaikuttaja todella pitkään - vähän ehkä vieläkin - ja yleensä artistien kirjoittamat kirjat tuppaavat olemaan rahastusmeiningillä kirjoitettuja törkykertomuksia bändin "salatuista" bäkkärisekoiluista. Marras kuitenkin tuppasi nenille uudestaan ja uudestaan niin töissä kuin vapaa-ajallakin, ja kun tästä sitten alkoi tupsahtelemaan ylistäviä arvioita muissa blogeissa, päätin pyytää kappaleen itsellenikin. En kuitenkaan uskaltanut tarttua Marrakseen heti. Nyt sen lukeneena sanoisin, että harmittaa etten lukenut aiemmin ja samalla olen todella onnellinen että luin tämän nyt, tällaisena kuin tässä hetkessä olen enkä yhtään aikaisemmin.

Marras kertoo pohjoissuomalaisen bändin turneesta Euroopassa. Kirja alkaa Arlandan lentokentältä ja jo ensimmäisillä sivuilla piti pidätellä huutonauruja (luinhan tätä valtaosaksi sentään työmatkoilla bussissa) kun bändi tapaa saksalaisen bussikuskinsa, joka oitis sattuneesta syystä saa lempinimekseen Pystyhymy. Päähenkilö on Hautamaa, kitaristi (ei kuitenkaan soolosellainen), jättää taakseen viimeisillään raskaana olevan vaimonsa ja lähtee vähintäänkin vastahakoisesti kiertämään Eurooppaa. Bändi on ollut kasassa viisitoista vuotta ja Hautamaa alkaa olemaan kiertue-elämään todella väsynyt, etenkin kun viisiviikkoinen matka koostuu lähinnä ryyppäämisestä keikkojen välillä ja vähän niiden aikoinakin.

Takakannessa puhutaan hulvattomista sivuhahmoista ja mustasta huumorista jota todellakin riitti. Vedin puoleeni useampiakin mulkaisuja tyrskähdellessäni naurusta bussissa. Suomessa ei ole suotavaa nauraa keskenään, muistakaakin se. Marras on kuitenkin mielettömän hyvä kuvaus masennuksesta ja sen aiheuttamasta vuoristoradasta jopa sellaisille ihmisille - luulisin - jotka eivät koskaan ole masennusta sairastaneet. Hetkittäin menee todella lujaa ja kokee olevansa jos nyt ei ihan maailman herra mutta ainakin hyvällä tuulella (se on vakavasti masentuneelle paljon se), ja välillä sitten ollaan niin pohjalla, ettei todeksi meinaa itsekään sitä uskoa. Silloin mikä tahansa ulospääsy tuntuu ihan oikealta vaihtoehdolta, Hautamaa onneksi tarttuu mahdollisista keinoista vain pulloon.

Marraksen lukeminen oli sekä vapauttavaa että raskasta. Kirjaa lukiessani muistelin sitä arkaa ja epäsosiaalista 13-vuotiasta tyttöä, joka selasi Koivukylän kirjaston CD-levyjä ja etsi jotakin, mitä tahansa, tuntemaansa ahdistukseen sopivaa. Punaiselle printattu dinosauruksen (vai lohikäärmeen?) luuranko kutsui ja pian soittimessa soikin tauotta Crimson, Sentencedin vuonna 2000 julkaisema levy. Sentenced kantoi läpi todella vaikeiden ja synkkien aikojen, ja vaikkei teininä vielä elämästä normaalisti mitään ymmärrä kun ei tarvitse ymmärtää, on meitä jotka pakotetaan aikuisiksi liian aikaisin. Oli todella helppoa kuvitella itsensä sinne keikkabussiin, riekkumaan kännissä kuin kana ja hölmöilemään elämän ja kuoleman rajamaille, kuten vaikka Eiffel-tornin turvaverkkoja vasten koko painollaan heittäytyvä Raunio. Eläytyminen niiltä osin oli helppoa eikä Hautamaan kertomukseen imeytymistä häirinnyt edes suhteellisen vieras kiertuemeininki.

Lopakan kielellinen lahjakkuus tulee kirjassa hyvin esiin. On ihan selvää, miksi mies toimi pääasiallisena sanoittajana bändilleen ja hyvin selvää sekin, miksi kirjan oli tapahduttava ennemmin tai myöhemmin. Kirjan kansikin on, ainakin näin jälkikäteen katsottuna, mielettömän hieno ja sopii kirjan tunnelmaan loistavasti. Marras on merkittävä kirja monella tapaa, mutta erityisesti pidin Hautamaan henkisen hirmumyrskyn kuvauksesta, taistelusta pysyä järjissään kun kellään muulla ei ollut halua tai voimia siihen, kotiin palaavasta sydämestä ja siitä pienestä, tasaisesta äänestä, joka pitää hänet tiellä kohti kotia.

Niille, joille Sentenced on jäänyt tuntemattomaksi, jakaisin vielä tämän biisin (Broken, Crimsonilta):

Interpreter of Maladies - Jhumpa Lahiri

Kansi: Christopher Moisan

(Tämä siunattu koti, Tammi, 2001)
Mariner
1999
ISBN 978-0-395-92720-5
198 s.
☆☆☆☆
Oma

Kiinnostuin Jhumpa Lahirista selaillessani Goodreadsia ja etsiessäni Aravind Adigan kaltaisia kirjailijoita. Toki yhtäläisyydet taitavat Lahirin ja Adigan kohdalla päättyä pitkälti alkuperään, mutta yhtäkaikki. Tavoilleni ominaisesti viehätyin The Namesaken kannesta ja lisäsin Lahiria Book Depositoryn halutut-listalle. Kun kuulin, että Lahiri on tulossa Suomeen (en tosin tiedä minne ja milloin, enkä luultavasti paikalle pääsisi kuitenkaan), päätin ottaa asiakaseni lukea edes jotakin hänen kirjoittamaansa. Kyseltyäni mielipiteitä, Tämä siunattu koti (tai Interpreter of Maladies, molemmat novelleja tässä kokoelmassa) nousi ykkössuosikiksi. Tammen keltainen kirjasto on sellainen, jota en voisi koskaan ostaa omaksi, syynä juurikin se keltainen (mikä kamala väri, hrr) ja sen huoleton lätkiminen sellaisten kirjankansien päälle, joihin se ei millään muotoa sovi, joten minun oli pakko kääntyä englanninkielisten painosten puoleen. Tämä tunnelmallinen, kauniskantinen painos kiinnittikin sitten sen verran huomiota, että se oli pakko saada korukiveksi kirjahyllyyn.

Minulla on usein ollut ristiriitainen suhde novelleihin ja niin nytkin. Oli kertomuksia, jotka olisivat mielestäni voineet olla reilusti pidempiä, ja kertomuksia, joiden tarkoitusta kokoelmassa en täysin ymmärtänyt. Lahirin kieli on kaunista ja paikoin monimutkaistakin. Bengalin käsitteiden ymmärtäminen ja erottaminen oli toisinaan hankalaa, onneksi on joskus aiemminkin tullut luettua intialaisia kirjailijoita, joten esimerkiksi salwar kameez ja jotkin muut käsitteet olivat entuudestaan tuttuja ja helpottivat kulttuurishokkia edes hiukan. Intia on muutenkin kulttuurina hyvin vieras ja aiheuttaa lähinnä hengenahdistusta ja kammottavia mielikuvia Gangesiin vyöryvistä, puolimädistä ruumiista. Lahiri onneksi maalaa kulttuurista kauniimman puolen esiin.

Lahiri oli mielestäni vaativa kirjailija, ainakin tässä novellikokoelmassaan, mutta siitä huolimatta tai kenties juuri siksi näiden novellien lukeminen tuntui palkitsevalta. Tunteilla ja kohtaloilla leikittely ei jäänyt vieraaksi tarinoiden myötä ja murtuipa sydämeni ainakin kerran. Tätä novellikokoelmaa on hehkutettu sen kulttuuria koskevien näkökulmien vuoksi, mutta itse pidin eniten erilaisista ihmistyypeistä, siitä etteivät kaikki minä-kertojat olleet todellakaan niitä hyviä tyyppejä, siitä että järjestetyt avioliitot toimivat tai eivät toimineet riippumatta siitä, miten avioliitto oli saanut alkunsa vaan enemmänkin siitä, millaiset kaksi ihmistä olivat päättäneet liittoutua keskenään. Kuten kirjan takakannessakin lukee, sitä toivoisi voivansa viettää kokonaisen romaanin verran aikaa joidenkin näiden henkilöiden kanssa, jotta saisi oikeasti tietää, kuinka tuossa nyt käy.

Varastettujen rukousten vuori - Jennifer Clement

Prayers for the Stolen
Like
2014
ISBN 978-952-01-1012-3
268 s.
☆☆☆
Kirjasto

Varastettujen rukousten vuori tuli ensi kertaa vastaan Facebookin uutisvirrassa (en tosin lukenut itse arvostelua, kun sellainen yleensä pilaa oman lukukokemuksen) ja toisen kerran työpaikalla. Värikäs kansi kiinnosti eniten ja takakantta lukiessani kiinnostuin vain lisää. Meksiko on maana ja kulttuurina minulle lähes täysin vieras, tuttu lähinnä elokuvista, ja kun kansi tosiaan lupasi niin paljon, en voinut olla tarttumatta tilaisuuteen.

Varastettujen rukousten vuori kertoo Ladydistä, joka asuu vuorella naisten kansoittamassa kylässä. Meksikolainen maaseutu ei tarjoa miehille minkäänlaista tulevaisuutta ja ennen pitkää uskollisinkin isäntä painuu - tai ainakin yrittää painua - rajan yli Yhdysvaltoihin kohti kultaista tulevaisuutta. Ladydi asuu pienessä talossa alkoholisoituneen, patoutunutta vihaa sisällään vaalivan kleptomaanisen äitinsä kanssa. Ystävinään Ladydillä on sekalainen seurakunta nuoria tyttöjä, joista yksi, Paula, on Meksikon kaunein tyttö. Vuorella naiset synnyttävät pelkästään poikia, joista osa muuttuu tytöiksi yhdentoista kieppeillä. Tytöt kaivautuvat sitten koloihin huumekauppiaita piiloon ja tuhrivat naamansa ja suunsa, jotta näyttäisivät mahdollisimman rumilta.

Lukiessani kirjaa en oikein ottanut sitä todesta. En uskonut, että tällaiset asiat voisivat oikeasti olla totta, ja ilman kirjailijan jälkisanoja olisin varmasti vieläkin siinä uskossa. Naisia ei pidetä juuri minään muuna kuin kauppatavarana. Ladydin kertomus muuttuu lapsekkaasta piilosen leikkimisestä ja isän ihailusta pikkuhiljaa rankemmaksi ja rankemmaksi, alkoholisoitunut äiti purkaa vihaansa ja kipujaan tyttärelleen, joka on vielä ihan liian nuori kuulemaan totuutta ihmisluonnosta. Hän joutuu pahoinpidellyksi niin rikollisten kuin valtionkin puolesta, eikä aikaakaan kun Paula viedään. Kirjassa asioita vain tapahtuu, eikä kukaan tunnu voivan niille mitään. Poliisille ei soiteta, koska kukapa kutsuisi skorpionin kotiinsa. Kirjaa lukiessani tuppasin unohtamaan jatkuvasti, kuinka nuoria Ladydi ja hänen ystävänsä olivatkaan. Välillä iski kuvotus, kun Ladydi joutui pakon edessä kohtaamaan asioita, jotka ainakin kirjailijan jälkisanojen mukaan ovat nuorille tytöille todellisuutta Meksikossa tänäkin päivänä. Ihmiskaupan uhreiksi joutuneiden naisten lukumäärät olivat päätähuimaavia.

Teknisesti Varastettujen rukousten vuori oli eheä ja tarpeeksi mielenkiintoisesti kirjoitettu, ettei repliikkimerkkien uupuminen useimmiten edes haitannut. Joissain kohdin se toki häiritsi, kun ei ollut sellaista tottunut lukemaan, mutta sitten tarina veikin jo mennessään ja tuollaiset pikkuseikat unohtuivat. Totta puhuakseni en edes huomannut koko asiaa kuin vasta joskus kirjan puolivälissä, kun tarinan rytmi vähän rikkoutui, sekin lähinnä työmatkan päättymisen vuoksi eikä niinkään tekstin takia. Niin tai näin, kirjan todellisuus iski vasta ihan lopussa, kun (kerrankin) luin kirjailijan kirjoittamat saatesanat. Ne saivat miettimään lukemaani uudelta kantilta ja vakavammin, enkä tiedä millainen vaikutus niillä olisi ollut, jos ne olisivat olleet kirjan alussa.

Anaché - Maria Turtschaninoff

Kansi: Ea Söderberg

Anaché. Myter från akkade
Tammi
2012
ISBN 978-951-31-7239-8
523 s.
☆☆☆☆☆
Oma

Viime vuoden kirjamessuilla sovimme isännän kanssa, että kumpikin saa ostaa yhden (1) kirjan. Onneksi kirjamessuilta tarttui säälittävän kolmen kirjan (yhden isäntä voitti arpajaisissa) saaliin lisäksi kutsu Tammen joulumyynteihin, ja sinnehän me sitten totta kai painuttiin. Anaché, jota olin pyöritellyt jo messuilla, tarttui sitten tässä vaiheessa käteen ja seilasi laukussa - tai Tammen paperipussissa, miten vain - kotiin. Seisotin kirjaa luvattoman pitkään hyllyssä, kun tuli kaikkea muuta ja sitten lisää kaikkea muuta, mutta nyt vihdoinkin otin sen laukkuun matkaluettavakseni. Miltei puolentoista tunnin työmatkassa on se ehdottoman hyvä puoli, että siinä taittuu sata sivua heittämällä. Pakko muuten sanoa, että oikeasti tuo kirja näyttää paljon paremmalta kuin mitä tuo kuva antaa ymmärtää, vaikkei Anaché todellakaan edusta mitään kansisuunnittelun aatelia.

Anaché kertoo siis samannimisestä tytöstä, joka kasvaa vahvasti patriarkaalisessa lammaspaimenten yhteisössä jota myös akkadeiksi kutsutaan. Sukupuoliroolit ovat tarkkaan jaotellut eikä kummallakaan osapuolella ole toisen tontille menemistä. Anaché on kuitenkin hyvin läheinen veljensä kanssa ja saa tältä oppia paljon sellaistakin, mikä muutoin on naisilta salattua. Heidän isänsä on pienen khalka-heimon rouk, eli päällikkö, ja hyvin tarkka siitä, millaista mainetta lapset perheeseen tuovat. Siksipä Anachén kasvaessa hän saa tuta nahoissaan sen, miten hyvän tyttären tulee käyttäytyä.

Kirjan perusajatus kuulostaa, ainakin näin lyhyesti kerrottuna ja minun korviini, todella tylsältä. Ehkä teen tämän jotenkin väärin, sillä tylsä Anaché ei missään nimessä ole. Oli useampikin päivä, kun mieleni teki vain jäädä nojailemaan talvitakki päällä pukukaapin oveen lukemaan. Toivoin, että työmatka venyisi moninkertaiseksi, ettei minun tarvitsisi laskea kirjaa käsistäni. Anaché on täynnä todella tunteikkaita hetkiä, jotka saivat kylmät väreet juoksemaan pitkin selkää, kohottivat kyyneleet silmiin ja pistivät puremaan hammasta kiukusta tai voitonriemusta. Tapa, jolla kirja kulkee, tuo mieleen hiukan Untinen-Auelin Maan lapset, mutta olematta välillä tappavan pitkäveteinen. Anaché oppii koko ajan uusia asioita, henget ovat kouriintuntuvia ja todellisia, läsnä tytön kaikissa tekemisissä.

Anachén edesottamuksia seuraa mitä suurimmalla mielenkiinnolla, jo ihan vain siksi, että henget eivät vain nöyrry hänen edessään ja tottele kaikkea mitä hän käskee, vaan Anaché on se, joka ymmärtää nöyrtyä luonnon, henkien ja jumalien edessä. Hän ei ole itsekeskeinen ja itserakas, vaan vaatimaton ja kelpo päähenkilö, jonka puolesta tekee mieli taistella. Paikoin oli todella rasittavaa seurata vanhakantaisia ajatusmalleja ja sitä kuinka ne hukuttivat alleen järjen äänen, ja erityisesti naisia halveksuva angakok (eli jonkinlainen shamaani) jurppi minua paikoin oikein pahasti. Sitä suuremmalla syyllä pidin Anachén puolia.

Suurimmat miinukset Anaché saa kansitaiteestaan. Kerrankin olin iloinen siitä, ettei minulla ollut kantta, jonka näen joka kerran, kun kirjan kaivan laukusta esiin. En osaa ihan totta suoraan sanoa, mikä kannessa häiritsee, mutta jotenkin se on muovinen, teennäinen, väkisin väkerretty. Oli suorastaan antoisaa heittäytyä mielikuvituksen varaan niin kuin joskus nuorempana ja kuvitella kaikki henkimaailman tapahtumat itse, ilman kannen apua.

Marja Kyrön suomennos on jotain todella hienoa. Epäilemättä alkutekstikin on ollut hyvä, pakkohan sen on ollut olla, sillä yleensä suomennetuista kirjoista katoaa se jokin taika. Tässä se oli edelleen tallella. Anaché oli mieletön lukukokemus, jota olisi voinut jatkaa vielä ihan hyvin muutaman sata sivua.

Taikurin norsu - Kate DiCamillo

Kansi: Markus Pyörälä

The Magician's Elephant
Otava
2010
ISBN 978-951-1-24308-3
189 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Kun minulle selvisi, että uudessa työpaikassani joutuisin (tai saisin) vinkkaamaan kolmosluokkalaisille, tajusin olevani pahassa pulassa. En lue pikkulapsiosastoa juurikaan - ja sitähän kolmosluokkalaiset vielä ovat, pikkulapsiosastoa - joten minulla ei olisi juuri vinkattavaa mikäli sellaiseen tilanteeseen joutuisin. Pääsisin. Miten vain. Kysyin sitten neuvoa vinkkauksen konkarilta tyyliin, "Paula auta mitämäteeeeen?!", johon Paula vastasi omaan, ihanan rauhalliseen tyylinsä, "kakkosdiplomi". Paula oli myös aiemmin kehunut tätä kirjaa, joten vaikutti luonnolliselta, että lukisin ensimmäiseksi tämän. Tosin nyt kun tuota listaa tarkemmin katselen, olen lukenut siltä kyllä muitakin. Ehkäpä lisäilen sen tuonne Haasteet-osioon.

Taikurin norsu kertoo pojasta nimeltä Peter. Peter seisoo torilla yhden floriitin kolikko kädessään ja vaihtoehtoinaan joko tehdä niin kuin hänen holhoajansa, vanha sotilas Vilna Lutz, on käskenyt ja ostaa kalaa (mahdollisimman pieniä, sellaisia etteivät ne muille kelpaa) sekä leipää (eilistä, mieluiten toissapäiväistä tai ei, homeista!), tai käydä kysymässä kohtaloaan ennustajaeukolta, joka on pykännyt telttansa keskelle toria. Tarinahan ei olisi mistään kotoisin, jos Peteristä ei löytyisi vähän tottelemattomuutta, joten ennustajan telttaanhan hän marssii. Hän on nimittäin nähnyt unia kuolleeksi väitetystä pikkusisarestaan Adelesta ja ennustajan puheet vahvistavat aavistuksen siitä, että unet ovat totta. Peterin täytyy vain seurata norsua. Ongelmana on vain se, ettei Peterin asuinmailla ole norsuja, ei likelläkään. Niinpä Peter astelee murtunein sydämin kotiinsa tekemään marssiharjoituksia hiukan höpsähtäneen ja kuumetautisen Vilnan johdolla.

Samaan aikaan toisaalla kaupungissa on kuitenkin taikuri, joka suuruudenhulluudessaan haluaakin ojentaa Madame LaVaughnille liljakimpun sijasta jotakin paljon suurenmoisempaa. Niinpä oopperatalon katon läpi tipahtaa norsu suoraan madamen syliin ja yllättäen Baltesen kaupungissa on norsu. Peter kuulee norsusta ja päättää vihdoin, että se olikin Vilna Lutz joka on koko ajan valehdellut Adelen kuolemasta.

Taikurin norsu oli ihastuttava kertomus orvoksi jääneestä Peteristä, kuumetaudin ja sotatraumojen vaivaamasta Vilnasta, hiukan höperöistä aikuisista sekä norsusta, jonka sydän särkyy kun se taiotaan pois kotoaan. Olen aiemmin lukenut Kate DiCamillolta Desperon tarun ja sekin oli hyvin samantapainen kertomus rohkeudesta uhmata ylhäältä annettuja käskyjä ja uskomuksia, sekä oman tien etsimisestä. Hiukanpa Taikurin norsu herkistyttikin, vai olisikohan bussin ilmastointi tehnyt temput ja puhaltanut jonkin roskan silmään...

Käärmekammio - Lemony Snicket

The Reptile Room
WSOY
2003
ISBN 978-951-0-28565-x
196 s.
☆☆☆☆
Kirjasto
Ankea alku

Nyt kun vihdoin olen toipunut vaihtuneen työmatkan aiheuttamasta jännityksestä (alkuviikko siihen meni, mutta onneksi työmatka ei ole kovin hankala, kun bussia voi vaihtaa isoimmilla asemilla) ja tottunut sen pituuteen (puolisentoista tuntia suuntaansa), olen jälleen uskaltanut ruveta lukemaan matkojen aikana. Pidempi työmatka tarkoittaa enemmän luettuja sivuja, ja sehän passaa. Ensimmäisenä sain luetuksi tämän, Surkeiden Sattumusten Sarjan toisen kirjan. Niin kuin jo aiemmassa arviossani ensimmäisestä osasta sanoin, näistä tehty leffa pitää sisällään kolme ensimmäistä kirjaa, joten tämänkin kirjan tapahtumat olivat ennakkoon tutut. Liekö se olisi vienyt osaltaan viehätystä?

Baudelairen lapset ovat siis edellisessä osassa paenneet kreivi Olafin kynsistä tämän aiottua naida Violetin päästäkseen käsiksi lasten jättimäiseen perintöön. Nyt herra Poe on löytänyt toisen sukulaisen, jolle hän uskoo lasten holhoamisvastuun. Kyseessä on Monty-setä, tai koko nimeltään Montgomery Montgomery, herpetologi joka keräilee käärmeitä kotiinsa, siitä kirjan nimikin. Monty-setä on mukava ukkeli, pieni ja pyöreä, joka antaa lasten tehdä päivisin sitä mistä nämä eniten tykkäävät ja vie heidät aina iltaisin elokuviin jeepillään. Monty-setä suunnittelee ekspeditiota Peruun, mutta hänen apulaisensa on juuri valitettavasti ja äkillisesti päättänyt irtisanoutua, ja Montyn on palkattava tilalle joku uusi ennen kuin matka voi alkaa. Kuin taivaan lahjana kuvioihin ilmaantuu Stefano, mies jolla ei ole yhtä yhtenäistä pitkää kulmakarvoitusta ja joka on kasvattanut naamaansa pitkän parran, ja joka on ilman epäilyksen häivääkään kreivi Olaf (joka pääsi livahtamaan karkuun edellisen kirjan lopussa).

Surkeiden Sattumusten Sarjassa on viehätystä ja mielikuvituksellisia käänteitä, epätoivoisiltakin tuntuvat tilanteet ratkeavat aina lasten kekseliäisyyden ja luovien ratkaisujen kautta. Onpahan kirjoissa vähän opetuksen makuakin, jos vilkaiset sivuille 161-162, mutta pakkoko kaikkien aikuisten on olla niin tyhmiä? Ihan oikeasti. Aikuisilla ei ole taipumusta ottaa lapsia kovin vakavasti juuri koskaan, se lienee ihan totta, mutta kun Baudelairet saavat sanotuksi Monty-sedälle, että epäilevät Stefanoa kreivi Olafiksi, tämä ei millään usko heitä. Eikä herra Poe, joka on sentään nähnyt kreivi Olafin. Miten Olafin valepuku hämää kaikkia aikuisia, jopa niitä jotka ovat hänet nähneet aiemmin, muttei kuitenkaan Violetia, Klausia ja Sunnyä? Hrmph!

Käärmekammio, aivan kuten Ankea Alkukin, oli nopealukuinen ja tiivis kirja, ilman aikuistenkirjoille niin yleisiä välilörpötyksiä joilla koitetaan vain venyttää kirjan pituutta. Välissä tosin mietin, olisiko näitä sittenkin järkevämpää lukea englanniksi, sillä välistä suomennokset ovat vähintäänkin kömpelöitä. Tai kenties niiden on tarkotuskin olla. Hirmumyrkyllinen Kyy naurattanee ainakin lapsiväestöä. Ja kuvitus tässä on edelleenkin ihana, aivan kuten ensimmäisessäkin osassa.

Säbätalvi - Kalle Veirto

Karisto
2014
ISBN 978-951-23-5623-2
253 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Käsitellessäni uusia kirjoja kirjaston takahuoneessa, vastaan pomppasi pirtsakanpunainen kirja, jossa oli houkuttelevan valkeat, uudet sivut ja mielenkiintoinen takakansiteksti. Urheilu ei ole koskaan ollut lähellä sydäntäni, mutta vinkkauspakettini on hyvin tyttökirjapainotteinen ja ajattelin, että no täähän vaikuttaa ihan hyvältä. Luin muutaman ensimmäisen sivun ja päätin sitten, että mikäli tästä ei ole jo varauksia odottelemassa, niin lainaanpa itselleni ja luen läpi, ei siitä haittaakaan voi olla.

Säbätalvi kertoo Einari Tallimäestä, 19-vuotiaasta jannusta jonka elämää varjostaa onnettomuus. Häntä syytetään - aiheetta - se aiheuttajaksi ja edessä ovat käräjät ja suuret vahingonkorvaukset. Onnettomuus ei onneksi vienyt keneltäkään henkeä, mutta tyttöystävältä se vei nätit kasvot ja kiinnostuksen Einariin. Einari tietää olevansa syytön, mutta todistajaa onnettomuudelle ei löydy, vaikka Einari tietää, että yksi sellainen on olemassa. Todistajaa etsittäessä Einari ei voi kuin istua tulisilla hiilillä ja odottaa. Kunnes sitten häneen otetaan yhteyttä Heinolasta ja pyydetään ammattilaisseuraan pelaamaan. Einarilla ei ihan totta ole mitään menetettävää, joten Heinola kutsuu!

Uusi elämä Heinolassa aukeaa kivasti, Einari tutustuu pelikavereihinsa, vuokranantajan tyttäreen Miniin sekä toki Heinolaan. Elämän kärrynpyöriä on hauska seurata, etenkin kun kaikki pyörii salibandyn ympärillä. Kuten aiemminkin sanoin, en ole suuri urheilun ystävä ja iso osa esim. tehopisteistä meni minulta alkuun täysin ohi. Sen verran innostavaan sävyyn Säbätalvi on kuitenkin kirjoitettu, että jaksoin kiinnostua myös niistä ottelukohtauksista, olkoonkin, että osa sanastosta oli vierasta enkä aina ollut täysin perillä siitä, mitä tapahtui, kuka löi miten ja minne ja oliko se hyvä vai huono.

Ihan ummikoille kirjaa en ehkä suosittelisi, varsinkin jos tuppaa takertumaan tuollaisiin seikkoihin. Itselleni se oli kuitenkin mukava, leppoisa lukukokemus. Einarilla on hyvä asenne elämään ja vastoinkäymisiin, ja kaverikööristäkin löytyy jos minkämoisia persoonia. Myös Veirron tapa käyttää kieltä on mitä hurmaavin. Hän viljelee hauskoja, kuvaavia sanontoja ja kielikuvia juuri sopivassa suhteessa muuhun tekstiin nähden ja saa aikaan mukavan, rupattelevaisen hengen.

Prodigy - Marie Lu

Kansi: Lori Thorn

G. P. Putnam's Sons
2013
ISBN 978-0-399-25676-9
371 s.
☆☆☆☆
Oma
Legend

Prodigy jatkaa Junen ja Dayn tarinaa suoraan siitä, mihin se Legendin lopussa päättyi. June ja Day ovat pakenemassa Kolonioihin, kun mitä järkyttävin uutinen kiirii heidän korviinsa; Elector, kansakunnan diktaattori, on kuollut. Vakavasti haavoittunut Day kaipaa mitä pikimmin apua eikä June tiedä ketään muuta heitä auttamaan kuin Patrioottien vastarintaliikkeen. Harmi vain, etteivät Patriootit jakele apuaan ilmaiseksi. Vastineeksi Dayn jalan korjaamisesta Patriootit vaativat, että Day ja June auttavat heitä kukistamaan vasta valtaan nousseen uuden Electorin, Andenin, joka on edellisen Electorin poika ja siksi ihan yhtä mätä omena kuin isänsäkin. Vailla vaihtoehtoja nuoret suostuvat juoneen, jonka tarkoitus on murhata uusi Elector ja syöstä kansakunta vallankumoukseen ja kohti uutta aikaa.

En voi korostaa tarpeeksi, kuinka virkistävän erilainen ja mielenkiintoinen Lun luoma maailma on kaikessa militaristisuudessaan. On ehkäpä pakko jopa myöntää, että militaristinen järjestelmällisyys ja kaiken etukäteen suunnitteleminen on jollain tapaa helpottavaa luettavaa. June on malliesimerkki kurinalaisesta, täsmällisestä sotilaasta, joka hoitaa tehtävänsä tasan niin hyvin kuin osaa, eikä yhtään huonommin. Esimerkiksi kohta, jossa June omaksuu takaisin vanhan sotilaan identiteettinsä ja sulautuu sen turvin joukkoon, oli sellainen joka miltei nostatti kyyneleet silmänurkkiin. June ja Day joutuvat Patrioottien punoman juonen myötä erilleen, eivätkä kirjassa juuri ole tekemisissä keskenään - paitsi toki mielikuvituksessaan - ja olikin hauska seurata, josko tässä nyt olisi nuorten kirja jossa se ensimmäinen ei olisikaan se oikea. Saapa nähdä kuinka kolmannessa osassa käy, toistaiseksi jäin vielä pidättelemään hengitystäni.

Juoni kirjassa oli monitasoinen ja kiemurainen. Sellaisiin, joihin uskoi voivansa luottaa ei voinutkaan ja päin vastoin mitä epäluotettavimpina pitämäni henkilöt osoittautuivatkin juuri niiksi parhaimmiksi tyypeiksi. Tunteiden myrskyämistä kirjassa oli ainakin tarpeeksi, ellei vähän liikaakin, mutta suotakoot se sodan erilleen ajamille nuorille.

Erityisen mielenkiintoista oli, kun June ja Day vihdoin todella pääsevät Kolonioihin. Kuinka erilaisiksi voi kaupunki kehittyä, kun se pakon edessä jaetaan kahtia ja annetaan molemmille puolille vapaat kädet. En nyt paljasta, millaista Kolonioissa on, mutta sen verran voin sanoa, että Prodigyn maailma toi jossain määrin mieleen Korean niemimaan. Lisäksi Dayn oleskelu Patrioottien päämajassa oli mielenkiintoista seurattavaa, kun Daylle valkeni, että maailmassa on muitakin maanosia kuin Republic ja Koloniat. Minusta on aina äärimmäisen mielenkiintoista, kun puhutaan siitä kuinka yksinkertaista ihmisten ja etenkin ihmisjoukkojen aivopeseminen onkaan ja millaisia seurauksia sillä on. Prodigy jatkaa Legendin aloittamalla polulla erilaisena ja tuoreena nuorten dystopiana.

Ankea alku (Surkeiden sattumusten sarja, osa 1) - Lemony Snicket

The Bad Beginning
WSOY
2003
ISBN 978-951-0-28564-0
192 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Näin tämän kirjasarjan kolmesta ensimmäisestä osasta tehdyn elokuvan joskus aikoinaan ja minun on siitä pitäen ollut tarkoitus ottaa sarja lukuun. Osiahan on tosiaan - varsin sopivasti - kolmetoista, mutta sivuilla on hengitystilaa ja kirjat ovat kuvitettuja, joten ne ovat aika nopealukuisia. Pidin ensimmäistä kertaa kirjavinkkausta seiskoille tuossa männäviikolla, ja loppua kohti edetessäni tajusin, että minulla oli lähes yksinomaan kirjoja, joissa joku kuoli auto-onnettomuudessa ja siitä kaikki kurjuus sitten vasta alkoi. Päätin etsiä listalle vähän jotain muutakin kuin pelkkiä auto-onnettomuuskirjoja, ja hoksasin sitten, että Ankea alku oli meillä hyllyssä kun se ei kovin usein sitä ollut. Otin tämän jonkin asteisena merkkinä ja lainasin sen sitten kotiin luettavakseni. Eilen illalla sitten tajusin, että tämähän on siellä listalla, mutten ollut vielä aloittanutkaan. Nyt voin hyvällä omallatunnolla sanoa, että tämän lukee suunnilleen aika tasan kahdessa tunnissa, joku nopeampi lukija epäilemättä minuakin nopeammin.

Kirja kertoo Baudelairen sisaruksista, joita on kaikkiaan kolme; Violet, Klaus ja Sunny. Violet on keksijätyyppi, jolla on tapana kietaista hiukset ponnarille, etteivät ne häiritse hänen mietiskelyään, Klaus on lukijatyyppi joka rakastaa kirjoja, lukemista ja uutta tietoa, ja Sunny on puolestaan vielä ihan vauva, joka nauttii lähinnä asioiden pureskelemisesta. Eräänä päivänä lasten perhetuttu herra Poe sitten saapuu Rapurannalle heidän viettäessään siellä keskenään aikaa ja romauttaa lasten maailman täysin. Hän kertoo, että lasten vanhemmat ovat menehtyneet hirvittävän kammottavassa tulipalossa ja että lasten on muutettava hänen luokseen siksi aikaa, kun hän etsii näille uutta kotia. Baudelairet ovat varakasta väkeä ja vanhemmilta jääkin lapsille varsin mittava perintö, mutta siihen ei pidä koskeman ennen kuin Violet, kirjassa 14-vuotias, täyttää kahdeksantoista. Siihen saakka jonkun pitäisi huolehtia lapsista. Vanhempien toive herra Poen mukaan oli, että lapset kasvatettaisiin sopivalla tavalla sopivassa ympäristössä, ja vaikka sukupuussa kreivi Olaf ei ole läheisin, tämä sijaitsee maantieteellisesti lähimpänä ja on siksi vanhempien toiveita parhaiten vastaava huoltaja lapsille. Kreivi Olaf ei puolestaan ole tippaakaan kiinnostunut lasten hyvinvoinnista, vaan häntä kiinnostaa pelkästään näiden valtava omaisuus, jonka hän päättää saada omakseen, keinolla millä hyvänsä.

Pidin Ankeasta alusta suunnattomasti ja nautin sen lukemisesta. Kieltämättä kirjaan liittyi positiivisia ennakkoasenteita sillä elokuva oli mielestäni hyvä ja juolahtipa mieleen katsoa se kenties uudestaan kirjat luettuani, ihan vain nähdäkseni, kuinka hyvin se vastaa kirjojen tarinaa. Pidin Violetin kekseliäisyydestä ja lasten periksiantamattomasta asenteesta. Kohdat, joissa selitettiin sanontoja ja termejä eri asiayhteyksissä, olivat hellyyttäviä ja vaikka niihin oli alkuun hankala asennoitua oikein, kirjan lapsekkuus sai minut pian kiedottua mukaansa. Aloitin Ankean alun luettuani Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa -kirjaa, ja luin sitä alkuun samaan sävyyn kuin olin lukenut tätäkin. Se loi aika hauskan vaikutelman, vaikka sellainen ei kenties ollut tarkoitus. Taidan joka tapauksessa hankkia Surkeiden sattumusten sarjan kotiini, jotta on sitten jotain mitä voi lukea kummipojalle hänen käydessään kylässä.

Musta kuin eebenpuu - Salla Simukka

Kansi: Laura Lyytinen

Tammi
2014
ISBN 978-951-31-7629-7
192 s.
☆☆☆☆☆
Arvostelukappale
Punainen kuin veri
Valkea kuin lumi

Saatuani sarjan edellisen osan päätökseen, olin kuin tulisilla hiilillä tätä odotellessani. Jostain kumman syystä olin kuitenkin siinä uskossa, että Musta kuin eebenpuu ilmestyisi vasta näin maaliskuulla, ja missasin aivan totaalisesti tämän julkaisun. Nyt sain sen kuitenkin luettua ja se oli juuri niin hyvä ja kamala kuin odotinkin. Musta kuin eebenpuu on siis Lumikki-trilogian viimeinen osa, ja sellaisena siis todella helposti vihattavissa (niin kuin nyt kaikki mukaansa temmanneet, ihanan kutkuttavat ja herkulliset trilogioiden päätösosat aina). Se on myös loppuhuipennus, joka ei ole täynnä päätöntä toimintaa ja mättöä (vaikka olisi kenties voinut odottaa jotakin sellaista), eikä se ole myöskään loppulässähdys, vaikka sellainenkin vaara aina on olemassa. Se on kauniilla, runollisella tavalla hyvin erilainen kahdesta aikaisemmasta osasta ja sellaisenaan viehättävä nuortenkirja, jonka lukemisesta - kaikista 192:sta sivusta - nautin täysin rinnoin.

Lumikki on selvinnyt siis Prahasta ehjänä kotiin ja Prahan matkalla heränneet muistot kiusaavat häntä yhä. Kotona puhutaan ihan yhtä vähän kuin ennenkin ja kouluelämää lämmittää läsnäolollaan ihanainen Sampsa, jonka alaselässä on takamuksen yläpuolella kaksi hurmaavaa kuoppaa. Lumikin elämään ilmestyy myös aiemmista kirjoistakin tuttu Liekki, Lumikin elämän suuri rakkaus, joka haluaisi sytyttää vanhan romanssin uuteen roihuun. Ja ihan kuin tässä ei olisi tarpeeksi (eikä olekaan, eihän noista aineksista mitään kunnollista kirjaa synny), Lumikki löytää taskustaan taitellun lappusen, jossa on hyvin yksinkertainen ja hyvin ahdistava viesti. Hän on siis kahden pojan loukun lisäksi kehittänyt tietämättään itselleen ihan ikioman stalkkerin.

Olen aiemminkin maininnut, että koitan vältellä arvioiden lukemista sellaisista kirjoista, joista minulla on aikomus jossain vaiheessa kirjoittaa itsekin. En kuitenkaan voinut pysyä erossa Simukan uusimmasta kirjoitetuista arvioista, sen verran paljon minua kismitti oma huolimattomuuteni. Krista sanoi, ettei vainoajaa voi arvata, eikä sitä totta vie voikaan. Epäilin varmuuden vuoksi KAIKKIA, jotka kirjassa esiintyivät, enkä silti arvannut. Eli en siis ihan kaikkia, selvästikään. Krista oli oikeassa myös siinä, että loppujännitys on huikea. Ruokataukoni venyi miltei tunnin mittaiseksi tänään, kun en malttanut lopettaa lukemista ennen jännityksen laukeamista. Onneksi oli hiljainen ilta. Lisäksi Musta kuin eebenpuu on kirjana seksikkäämpi, unenomaisempi ja runollisempi kuin aiemmat kirjat. Se etenee tarinallisesti hyvin ja tiiviisti, mutta laulunsanat ja vainoajan kirjeet ja viestit katkovat tempoa ja sekoittavat kappaleita niin, että välillä ei heti osaa sanoa, onko kyseessä tosi vai uni. En yleensä tykkää tällaisesta kikkailusta, mutta Lumikin mielentilaan se sopi.

Kuten sanoin, inhoan tätä kirjaa. Se on trilogian viimeinen osa, eikä Lumikista (kenties?) kuulla enää. Se tekee minut suruisaksi. Samalla rakastin sitä. Onneksi voimme toivottavasti luottaa siihen, ettei Simukka jätä kirjailijan uraansa tähän, vaan kirjoittaa meille jatkossa lisää hyviä, nopeatempoisia ja mukaansa kiskaisevia nuortenkirjoja. Mikäli Musta kuin eebenpuu aiheuttaa lukijalle samanlaisen Simukka-aukon kuin minulle, voisin suositella lukemaan hänen aiempaa tuotantoaan. Itse tykkäsin Viimeisistä, ja Jäljellä/Toisaalla yhteisnide odottelee hyllyssä vuoroaan. Ei anneta Lumikki-trilogian päättymisen lannistaa, vaan kohti uusia tuulia!