1. heinäkuuta 2013

Staalo - Stefan Spjut

Kannen valokuva: Photoxpress
Stallo
Like Kustannus
2013
ISBN 978-952-01-0873-1
722 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale

Kun näin Staalon kuvauksen Liken sivuilla, tiesin, että tuossa on kirja joka minun on pakko saada lukea. Peikot ovat aina kiinnostaneet ja herättäneet mielikuvitukseni oikein erityisesti, ja kun tässä nyt on kokonainen kirja ihan oikeista mytologian peikoista, no, pakkohan se oli lukea. Staalon kansi määrittää ensimmäisten sivujen tunnelman, tai ainakin minulle kävi niin, ja se tunnelma on tottavieköön ahdistava. Staalo on myös ensimmäinen teos, joka saa minut toivomaan, että minulla olisi puolikkaita tähtiä, mutta eipäs ole.

Staalo kertoo Susso Myrénistä, jonka isoisä on tullut Pohjois-Ruotsissa kuuluisaksi kuvattuaan ilmasta käsin karhun selässä ratsastavan peikon. Susso tutkii taruolentoja ja niiden mahdollista olemassaoloa, sekä ylläpitää kotisivuja, joilla hän esittää todisteita löytämiensä otusten olemassaolosta. Toistaiseksi mitään sen ihmeellisempää ei ole löytynyt, mutta eräänä päivänä hän saa puhelun Edit Mickelssonilta, joka kertoo nähneensä jotakin ihmeellistä ja pelottavaa pihallaan. Susso lähtee riistakameroineen ottamaan selvää, mistä on kyse, ja samalla tulee korkanneeksi mysteerin, johon liittyy paljon katoamisia, salamyhkäisyyttä ja myöhemmin sekä verta että suolenpätkiä.

Staalo on kokonaisuutena mieletön tarina, etenkin kun staalot ovat ihan oikeita otuksia. Susso on hyvä tyyppi, työskentelee kotiavussa ja painii rikki menneen parisuhteensa kanssa, mutta onnistuu silti jotenkin olemaan kaveri entisen poikaystävänsä kanssa. Kirjaa kerrotaan myös muista kuin Susson näkökulmasta, esimerkiksi Susson äidin sekä sieppari-Sevedin näkökulmista. Seved antaa lukijalle mahdollisuuden kurkistaa staalojen maailmaan jo ennen, kuin Susso tietää niistä mitään, ja se tekee tästä kirjana monipuolisemman. Mukana on myös viittauksia ihan oikeisiin oikean elämän ihmisiin, kuten John Baueriin, joka kuvitti peikkosatuja vuosisadan vaihteessa.

"Mitä te tiedätte staaloista", Barbro kysyi, "kun olette sieltä pohjoisesta?"
"Staaloistako?" Susso kysyi sanaa venyttäen. "Staalo on... miten sen nyt sanoisi, se on jätti saamelaisessa mytologiassa, eräänlainen peikko. Se on siis osa tarustoa, ei uskontoa. Jotkut uskovat, että tarut perustuvat todellisuuteen, oikeammin sanottuna tarujen hahmoihin, siihen että staalot olivat outoa kansaa, jonka kanssa saamelaiset olivat tekemisissä ja joiden kanssa he joutuivat kahnauksiin. Siitä kulttuurista on muitakin jäänteitä, hautoja ja staalojen asuinpaikkoja. Kukaan ei kuitenkaan oikeasti tiedä."
"Ja nehän myös veivät saamelaisten lapsia", Barbro kysyi, "vai kuinka?"
Susso kohautti olkapäitään.
"Niin", hän sanoi, "sitä kai ne peikot tekevät. Noin yleensä ottaen."


Muutama asia tässä kirjassa tosin häiritsi. Ensinnäkin kun luku vaihtuu, kertoja yleensä vaihtuu, ja varsinkin kirjan alussa tämä aiheuttaa harmistusta, kun kertojat eivät vielä ole ihan selvillä. Kertojaa ei ole nimittäin mitenkään merkitty luvun alkuun, joten se pitää itse päätellä. Yleensä tämä onnistuu ensimmäisen kappaleen aikana, toisinaan ei. Toisekseen kerrontatyyli muuttuu toisinaan, yleensä kirja kerrotaan jonkun henkilön olan yli, mutta Susson äidin luvut on kirjoitettu minäkertojan näkökulmasta. Ei siinä mitään, se auttaa hahmottamaan kertojan melko nopeastikin, mutta kun joissain Susson äidin kappaleissa kerrontamuoto vaihtuu jopa kesken kappaleen. Tällaista ei saisi tapahtua, liian sekavaa. Kolmannekseen Susso niputtaa kaikki yliluonnolliset olennot (staalot, maahiset, jopa tontut) yhteen nippuun ja kutsuu tätä nippua peikoiksi. Kaikkialla kirjassa puhutaan myös staaloista jättiläisinä, mutteivät ne sitten kuitenkaan ole kaikki jättiläisiä. Välillä jänikset ovat staaloja, välillä ne ovat jänismaahisia, ja tällainen sekottaa vähän turhan paljon. Lisäksi vähän henkilökohtaisesti kiukuttaa, kun kukaan ei koskaan tee peikoista niitä hyviä tyyppejä. Hmph.

3 kommenttia:

  1. Varovaisesti kuikuilin tekstiäsi, sillä minäkin aion Staalon lukea. Mielenkiintoista, että ihan oikeitakin henkilöitä sivutaan kirjassa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, ja tuolla John Bauerilla on kirjassa vielä aika merkittäväkin rooli. :D Jotkut asiat toki ovat mielikuvituksen tuotetta, mutta jotkut taas ihan faktoja. Rakastan tuollaista kun sotketaan faktaa ja fiktiota eikä lukija heti tiedä mikä on mitä. :)

      Poista
  2. Minullekin tämä oli pakko lukea -osastoa, mutta osoittautui hienoiseksi pettymykseksi. Ensimmäiset 39 sivua toimi, mutta sitten jännitys hävisi ja tarinassa oli ärsyttävän paljon toistoa ja rönsyilyä.

    Nuo lukujen vaihdot häiritsivät minuakin enkä oikein sopeutunut Susson äidin toimimiseen minäkertojana, Susso olisi ollut selvempi ja luontevampi vaihtoehto. Ei silti harmita, että luin tämän, peikot kiinnostavat ja oli mukava lukea pitkästä aikaa kunnon tiiliskivi!

    VastaaPoista

Jätä viesti, niin palaillaan! ~.n