Siilo - Hugh Howey

Wool
Like Kustannus
2013
ISBN 978-951-01-0987-5
573 s.
☆☆☆☆☆
Arvostelukappale

Kuulin Siilosta ensimmäisen kerran nököttäessäni keskellä Finnkinon teatterisalia odottelemassa Vihan liekkien alkua. En ole tottunut kirjamainoksiin (koska en katso televisiota), enkä varsinkaan leffateatterissa, joten jo senkin puolesta mielenkiintoni heräsi. Pakko oli pyytää arvostelukappaletta, sen verran mielenkiintoiseksi kirjamainos onnistui tämän kirjan maalaamaan. Eikä todellakaan valheellisesti.

Koska minulla on tapana jättää kansilipareet kirjahyllyn päälle odottelemaan siksi aikaa, kun luen kirjaa, elin alkuun siinä uskossa, että päähenkilö oli jo ikääntynyt seriffi Holston. Siilo alkaa todella vetävästi eikä alusta edes huomaa, että tässä nyt esitellään vähän tätä siiloa ja miten se toimii. Koitan olla spoilaamatta yhtään mitään niille teistä, jotka innostutte ja päätätte lukea tämän. Odotin jotain Nälkäpelin kaltaista - kun mainos nyt kuitenkin pyöri leffan alussa - mutta Siilo on jotain niin paljon parempaa. Siilon oikea päähenkilö on nuori nainen nimeltä Jules (tai Juliette), joka työskentelee siilon syvätasoilla mekaanikkona ja on vieläpä työssään erityisen hyvä. Julesille, joka on syntynyt ja kasvanut siilossa, rakennelma on yhtä kuin maailma, eikä sen ulkopuolta tarvitse juuri ajatella. Syvätasoilla ulkonäkymälläkään ei ole väliä, vaikka tasaisin väliajoin joku varsin tiukkoja sääntöjä rikkonut lähetetään suorittamaan puhdistustehtävää. Julesin arki kuitenkin järkkyy, kun siiloon tarvitaan yllättäen uusi seriffi ja valinta osuu häneen.

Harvemmin osuu tielle sellaisia kirjoja, joissa lähdetään liikkeelle ja sitten mennään kunnes sivut loppuvat kesken. Siilo on sellainen. Välillä meinasi jo ruveta vähän ärsyttämään, kun hengähdystaukoa ei suotu ("siis mitä, eikö tuokaan nyt onnistu" ja "no niinpä tietysti, mistä tuokin nyt tuli?"), mutta ainakin kirja vei mukanaan.

Hahmoista sanottakoon nyt sen verran, että eräs heistä on kuin Dolores Jane Pimento ikään, mutta muuttuu kirjan mittaan ensin kaveriksi ja sitten taas ärsyttäväksi nillittäjäksi. Minusta on hienoa, että yhteen kirjaan mahtuu näin monta erinomaista henkilöä, joilla kaikilla on oma tehtävänsä ja tarkoituksensa, eikä kukaan ole täysin mustavalkoinen luonne. Jokaisella siilolaisella on salaisuutensa eivätkä he niitä kovin auliisti jakele. Siilon maailmaan on myös todella helppo päästä, sillä jokainenhan nyt tietää suurin piirtein, millaisia rakennelmia siilot ovat ja kuinka ne suunnilleen toimivat. Rautaportaikkojen kolina ja narina kaikuvat tätä lukiessa kyllä korvissa, sen voin luvata.

Huonojakin juttuja Siilossa on, mutta ne jäävät kevyesti hyvien varjoon. Käännöksessä viljellään vittua aika tiuhaan ja ymmärtäähän sen jos alkutekstissä on ollut fuck. Silti, vittu on jotenkin niin teinin kuuloinen sana, etenkin kun se karkaa luvattoman usein vallan kahvassa olevilta henkilöiltä, joiden olisi oikeastaan tarkoitus pitää pää kylmänä tai edes käyttäytyä vastuullisesti. Eikö nyt yhden tai kaksi olisi voinut vaihtaa vaikka saatanaksi tai helvetiksi? Vaikka vain kielikuvan nimessä? Joitakin muitakin teknisiä epäkohtia oli, kuten huolettomuutta oikeinkirjoituksessa, sekä jokunen häiritsevä sivuseikka, kuten se että mekaanikko pitää pienelektroniikkaa taikuutena. Tällaiset on helppo sivuuttaa (siilossa kaikki opitaan varjottamalla jotakuta alansa taitajaa, joten ehkä mekaanikko ei vain yksinkertaisesti ole törmännyt koskaan pienelektroniikkaan), kun tarina vie mennessään.

Dystopioiden ystäville, suosittelen. Jos minulla olisi ollut jatko-osa yöpöydällä odottelemassa, olisin tarttunut siihen samoin tein.