Mehiläisten kuolema - Lisa O'Donnell

The Death of Bees
Moreeni
Suom. Seppo Raudaskoski
2013
ISBN 978-952-254-158-1
304 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale

Istuin päivänä eräänä työpaikallani kahvihuoneessa kun paikalle porhalsi johtoportaan väkeä. Toisin kuin voisi kuvitella, nämä eivät olleet ollenkaan sitä pönöttävää sorttia (etenkään se toinen niistä), vaan sellaisia, joiden kanssa tulee juteltua ihan kuin työkavereiden kesken, normaalisti. Luin Yanceyn Viidettä aaltoa ja toinen rouvista sitten kertoi lukevansa O'Donnellin kirjaa Mehiläisten kuolema. "Siinä on kaksi tyttöä joiden narkkarivanhemmat kuolee ja nää tytöt hautaa ne sitten takapihalle etteivät joutuisi huostaanotetuiksi". Pakkohan sellainen kirja oli lukea!

Marnie ja Nelly asuvat Glasgown sillä puolella, joka ei ole ihan niin hohdokasta seutua. Heidän vanhempansa Izzy ja Gene ovat olleet tytärten syntymästä saakka vähintäänkin välinpitämättömiä vanhempia. He ovat todellakin narkkareita, joiden elämässä ei ole mitään hyvää. Tyttäriäänkin he ruokkivat silloin kun sattuvat muistamaan. Ei siis ole mikään ihme, etteivät tytöt jää kaipaamaan vanhempiaan, kun toinen kuolee sänkyynsä ja toinen hirttäytyy vajaan. Sen sijaan Marnie ja Nelly hautaavat vanhempansa takapihalle ja istuttavat näiden haudalle laventelia, koska se tuoksuu voimakkaimmalle kukkakaupan myyjän mukaan. Naapurin mukava homomies Lennie katselee tyttöjen touhuja ja ihastelee, kuinka reippaita nämä ovat. Siinä ovatkin kirjan kolme kertojaa.

Marnie on seuraamassa kovaa vauhtia vanhempiensa jalanjäljissä kohti kaaosta ja tuhoa. Huumeet eivät ole hänelle vieras asia, ei myöskään seksi. Hän on kuitenkin todella älykäs ja menestyy koulussa huolimatta siitä, etteivät läksyt, koulunkäynti tai oppiminen juurikaan kiinnosta häntä. Sen sijaan hän käy mielellään kavereidensa kanssa kylillä, vetää änkyräkännit ja harrastaa seksiä avioliitossa olevan miehen kanssa. Hänen siskonsa Nellie sen sijaan on vähintäänkin erikoinen tyyppi. Nellie ei halua tietää mitään elämän groteskeimmista asioista (kuten kuukautisista tai huumerahoista), puhuu todella vanhahtavasti ("olet oikeassa, vanha kuoma") ja käyttäytyy muutenkin kuin hienompikin leidi jostakin historiallisesta romaanista. Hän kieltäytyy näkemästä totuuksia, jotka ovat aivan hänen nenänsä alla, eikä se ole mikään ihme, onhan hän kahden narkkarin nuorempana tyttärenä joutunut näkemään ja kokemaan kaikenlaista. Kolmas kertoja on Lennie, homomies, jonka tiukasti kaapissa kököttänyt kumppani on aikaa sitten menehtynyt. Lenniellä on koira, Bobby, joka ei jätä tyttöjen takapihan kukkapenkkejä rauhaan sitten millään. Lennie on myös rekisteröity seksirikollinen, sillä hän pimeässä erehtyi maksamaan viisitoistavuotiaalle pojalle suihinotosta. Hän ottaa tytöt siipiensä suojiin, kun näiden hulttiovanhemmat mystisesti katoavat Turkin matkalle, eivätkä ilmeisesti ole pienimmissäkään aikeissa palata matkaltaan.

O'Donnellin kirjassa on uskomaton hahmokaarti. Paitsi että päähenkilöt ovat ihan omaa luokkaansa, on sivuhenkilöissäkin omat aarteensa. Empatiaa löytyy sieltä, mistä sitä vähiten osaisi odottaa ja pettureiksi osoittautuvat ne, joihin tytöt eniten elämässään luottavat. Ihmisluonnon raadollisuus ja oman edun tavoittelu käyvät kyllä hyvin selviksi, sillä hyvienkin tekojen takaa löytyy usein jokin ei niin puhtoinen motiivi. Tytöt joutuvat puolustamaan itse itseään, sillä kukaan ei tee sitä heidän puolestaan. Paitsi ehkä Lennie, ainakin vähän. 

Tätä kirjaa kuvaa hyvin se, että se sai minut naurahtamaan ääneen ja mutisemaan "tää on ihan älytön". Kaipasin jotain tällaista, erilaista. Mehiläisten kuolema on, kuten takakannessakin sanotaan, makaaberi, mutta mikäli kuvottavat yksityiskohdat eivät karkoita, suosittelen ehdottomasti kokeilemaan tätä teosta!

Kuulen kutsun metsänpeittoon - Sari Peltoniemi

Kansi: Ea Söderberg

Tammi
2011
ISBN 978-951-31-5939-9
153 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Sari Peltoniemi on nimi, joka on tässä pienessä universumissa joka olen minä putkahdellut esiin yhä tihenevään tahtiin. Hänen kirjaansa nimeltä Hirvi on kehuttu, mutta siinä on mielestäni niin järkyttävän kammottava kansi, etten uneksisikaan tarttuvani siihen. Näin se kansitaide toimii, kuulkaa. Ei tässäkään kansitaide nyt päätä huimaa, mutta on se parempi kuin Hirvessä. Makuasioitahan nämä toki ovat. Lueskelin eilen Kirjavinkkariblogia ja sieltä silmiini osui tieto, että Peltoniemi oli voittanut vuoden 2014 Laivakello-palkinnon. Ajattelin, että tässä on nyt suomalainen nuortenkirjailija, ja vielä palkittu sellainen, enkä minä ole lukenut yhtäkään hänen teostaan, joten eikun tuumasta toimeen.

Martinlaakson kirjaston kirjahyllystä käteeni sitten osui tämä nuortenkirjallisuuden helmi, Kuulen kutsun metsänpeittoon. Kirja ammentaa kolttasaamelaisten kansantarustosta aineksiaan ja vieläpä todella tehokkaasti. Näinkin lyhyeksi kirjaksi - ja lyhyeltä se totisesti tuntuu rämmittyäni vastikään läpi Strandbergin liki seitsensataasivuisen Tulen - tässä on todella paljon asiaa ja tapahtumia. Toki jotkin asiat, kuten Jounin ja Matleenan seurustelu, kärsivät siitä, ettei tilaa suhteen kehittymiselle ole niin paljon. Vaikka jos oikein muistan, ei se yläasteella juuri tuon haastavampaa ollut (paitsi toki meille nörttitytöille, jotka haaveilimme vain elokuvien päähenkilöistä ja artisteista).

Jouni on siis vaelluksella perheensä - isänsä ja sisarensa Saaran - kanssa Lapissa. Hänen äitinsä on kadonnut joskus kun Jouni oli vielä ihan pieni, eikä Jouni muista äidistään juuri mitään. Yöllä Jounin on päästävä tarpeilleen ja metsässä hän kohtaa aavemaisen naisen, joka aiheuttaa kauhua ja paniikkia. Jouni pakenee telttaansa ja koettaa selittää isälleen ja siskolleen mitä on metsässä nähnyt, mutta nämä eivät usko häntä vaan syyttävät vilkasta mielikuvitusta tai painajaisia. Jounikin rauhoittuu ja he palaavat takaisin Siisjoelle, kotiseudulleen ja kaupunkiin. Niinpä Jounille tulee täysin yllätyksenä, kun hän kohtaa naisen uudestaan, tällä kertaa keskellä asutusta. Apu löytyy kuitenkin yllättävältä taholta, sillä Jounin entinen ala-asteen luokanopettaja Romppainen on kiinnostunut shamanismista ja on enemmän kuin halukas auttamaan. Samalla Jouni kohtaa Romppaisen ihanan tyttären, Matleenan.

Tykkäsin Peltoniemen tavasta kirjoittaa ja siitä, että lyhyt kirja ei tuntunut liian lyhyeltä, muttei myöskään pakotetun pieneltä. Vähän jo pelkäsin, että nyt tässä saadaan ihan järkevä selitys kaikelle ja se olikin vain luokkakavereiden järjestämä pila kaupunkilaistuneelle Jounille, mutta onneksi niin ei käynyt. Olisi silti ollut mielenkiintoista tietää, mitä Jounin äidille on käynyt. Kenties se selviää seuraavassa osassa. Tällaisia välipalakirjoja voisin mielelläni lukea enemmänkin. Jouni joutuu kirjassa paitsi yliluonnollisen kanssa tekemisiin, myös ongelmiin oikean elämänsä ihmisten kanssa. Pidin siitäkin, että Jounilla on oikeitakin kavereita, hän on siis ihan tavallinen teini. Pidin erityisen paljon myös siitä, että Jounilla on pitkät hiukset ja hän soittaa kitaraa. Nörttityttö sisälläni ei ehkä koskaan kuole, ah ja voih.

Sininen huone - Mila Teräs

Otava
2006
ISBN 978-951-1-20869-3
312 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Sigrid on nuori ja kaunis, vain 17-vuotias. Lukio on jäänyt kesken, mutta Sigridillä on työ taideliikkeessä, jota hän rakastaa, sillä hän harrastaa maalausta itsekin. Hän on ihan tavallinen tyttö tavallisesta perheestä, jolla on ihana poikaystävä Sampsa. Eräänä aamuna Sigridin maailma pyörähtää kuitenkin perusteellisesti katolleen, kun puikon päästä häntä tuijottaa positiivinen merkki. Sigrid on raskaana ehkäisypillereistä huolimatta. Hän ei tiedä kenelle voisi kertoa asiasta tai edes miten, puhumattakaan siitä, että hänen on nyt päätettävä pitääkö lapsi vai ei. Valtava vastuu asettuu asumaan Sigridin harteille.

Mila Teräksen teos käsittelee todella hienosti nuoren äidin sisällä myrskyävää tunteiden merta, yhteiskunnan ennakkoluuloisia asenteita ja perheen suhtautumista vielä lapsena näkemänsä tyttären raskauteen. Sigrid on 17-vuotiaaksi yllättävän kasassa ja valmis pitämään huolta pienokaisesta, joka kasvaa hänen sisällään. Sampsa ei ymmärrä Sigridin päätöstä pitää lapsi, joten hänen ainoaksi vaihtoehdokseen jää lampsia ulos Sigridin elämästä. Ainakin joksikin aikaa.

Kirjassa käydään läpi raskauden eri vaiheita, paikkoja joissa täytyy käydä, ihmisiä, joiden kanssa täytyy sopia tapaamisia ja lopulta se itse väistämätönkin, synnytyssali ja mitä sen jälkeen tulee. Teräs ei mässäile yksityiskohdilla ja päästää päähenkilönsä helpolla, mutta selväksi silti käy se, ettei synnyttäminen mitään ihan lastenleikkiä ole. Käytännön asiat kuitenkin hoituvat kirjassa vähän niin kuin siinä sivussa, sillä pääosaan nousee Sigrid ja tämän oma lapsuus, isä, joka on menehtynyt Sigridin ollessa vasta nuori. Yllättäen Sigridin äiti ei ole se, joka tulevasta mummoudestaan ilahtuu, vaan Sigridin isäpuoli, joka heltyy tyttärensä ahdingon edessä.

Tykkäsin Sinisen huoneen eheydestä ja siitä, kuin Sigrid ei hajoa kappaleiksi, vaikka yksi hänen elämänsä suurimmista tapahtumista on kääriytymässä auki paljon ennen kuin hän olisi itse sitä toivonut. Hän käsittelee elämäänsä hyvin aikuismaisesti ja suhtautuu jopa häntä vähätteleviin hoitajiin paljon rohkeammin kuin moni aikuinen nainen. Tosin aikuisten naisten ei tarvitsisi sietää samanlaista kohtelua kuin Sigridin, jota paheksutaan niin suvun kuin ammattilaistenkin taholta. Häntä todella käy paikoittain jopa sääliksi, niin suorapuheisia jotkut uskaltavat olla - onhan Sigrid kuitenkin vain nuori tyttö, mistään mitään tietämätön. 
Käsitelläänpä kirjassa sivulauseessa sitäkin, millaista on kun lapsi ei tartu, vaikka kaikkensa tekee.

Tuli - Mats Strandberg & Sara B. Elfgren

Kansi: Pär Åhlander & Kim W. Andersson

Eld
Basam Books
Suom. Riie Heikkilä
2013
ISBN 978-952-260-134-6
683 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale
Piiri

Piiri esitteli meille ruotsalaisen pikkukaupungin Engelsforsin ja siellä asuvat noidat. Lukiolaistytöt saavat tietää, että heillä on voimia joista tavalliset pulliaiset vain haaveilevat. Noidat joutuvat kohtaamaan ikiaikaisen pahan taistelussa, jonka panoksena on maailman kohtalo. Tuli jatkaa noitien kertomusta siitä, mihin se Piirissä jää. Engelsforsiin on koittanut kesä ja se onkin kuumin kesä vuosikausiin. Muut ihmettelevät aina vain jatkuvaa helleaaltoa, mutta Piiri tietää totuuden. Engelsforsissa ovat pahan voimat jälleen liikkeellä.

Engelsforsissa valtaa alaa positiivisuuden aate, Positiivinen Engelsfors (PE), joka pian saa suorastaan lahkomaisia piirteitä. Alkuun kaikki on ihan hauskaa eikä liikkeessä näyttäisi olevan mitään hämärää, mutta sitten ihmisiä alkaa tipahdella sähköonnettomuuksien vuoksi. Piirissä on enää jäljellä viisi, Anna-Karin, Vanessa, Minoo, Ida ja Linnéa. Tytöillä on tavallisten lukiolaistyttöhuolien lisäksi vielä kontollaan maailman pelastaminen. Tilanteen tekee erityisen haastavaksi se, että tytöt eivät juurikaan tule toimeen keskenään eikä heillä taikavoimien lisäksi ole juuri mitään yhteistä. Heidän on kuitenkin päästävä yli henkilökohtaisista skismoistaan, sillä Engelsfors ei odottele heidän ystävystymistään.

Tykkäsin tässäkin kirjassa siitä, kuinka eri tytöt ovat niin erilaisissa elämäntilanteissa ja kuinka heidän lähtökohtansa vaikuttavat heidän raktioihinsa ja ajatteluunsa. Toki tuolle iälle tyypillistä maailmanvihaa ja katkeruutta olisi saanut olla vähän vähemmän. Juoni oli kirjassa hyvä ja kantoi oman painonsa, joskin melkein 700 sivun alla piukuu kyllä vahvempikin lanka. Kiirettä Tuli ei ainakaan pidä eikä tarvitsekaan, kun tilaa on noin ruhtinaalisesti. Tarina kuitenkin etenee riittävästi niin, ettei mielenkiinto katoa missään vaiheessa tyystin. Aika järkäle tämä nuortenkirjaksi kuitenkin on. Henkilögalleria pysyy aika samana sarjan ensimmäisestä osasta, mutta jos aikaa on välissä kulunut miltei vuosi kuten minulla, on henkilöitä ehkä turhan monta. Ensimmäisen kirjan tapahtumia ei myöskään sen ihmeemmin toisessa kirjassa selitellä, joten jos ei ole lukenut ekaa osaa, on ihan turha tarttua tähänkään. Onneksi ensimmäisen kirjan tapahtumat palautuivat pikkuhiljaa mieleen, muuten olisin ollut auttamatta pihalla.

Jos jotain huomautettavaa vähän turhan suuren sivumäärän lisäksi on, niin oikolukua olisi kaivattu. Jotkin sanat ovat puhtaasti vääriä tai puuttuivat kokonaan, kun taas toisista puuttuu ihan vain kirjaimia. Yksittäiset tällaiset voisi antaa anteeksi (okei, ei niitä vääriä ja/tai puuttuvia sanoja) mutta jos samalle aukeamalle on eksynyt useampi, niin tarkkaa lukijaa saattaa ruveta vähän ärsyttämään. Onneksi kirnoitusvirjeitä seurasi aina jotakin mielenkiintoisempaa, joka harhautti huomion. Yllättävän hyvin pysyi mielenkiinto loppumetreille saakka, vaikka totisesti toivoin, että menoa olisi vähän edes tiivistetty.

Peikon ensimmäinen lukumaraton

Blogistaniassa vietetään tänään (osa aloitti jo eilen) lukumaratonpäivää johon minä höynä toki ilmoittauduin mukaan. Saavuin kotiin hiukan neljän jälkeen ja ilokseni kynnyksellä odotti useampikin paketti. Aloitin maratonin siis suunnilleen 16.30, ja tähän mennessä (22:39) olen nyt lukenut upeaa Brian K. Vaughanin Saga-sarjakuvaa kolmen albumin verran. Täytyy myöntää, etten ole ihan parhaimmalla lukutuulellani juuri nyt, mutta josko tämä tästä paranisi!

//No, niinhän siinä sitten kävi, että otin kirjan (Linnea Parkkosen 112 - vihaan itseäni) käteen ja kömmin peiton alle, eikä aikaakaan kun nukahdin. Nukuin sitten tyytyväisenä aamuun saakka ja aamulla minulle selvisi, että anoppi oli tulossa yllätysvisiitille. Meille saapui eilen uusi jääkaappi ja sen muassa karmiva kasa roskaa, joten aamu meni siivoamiseen (ja jos ihan rehellinen olen, myös vähän pelaamiseen).

Tällä kertaa maraton meni mönkään, mutta lupaan hyvittää tämän myöhemmin! Sain siis kaikenkaikkiaan luetuksi 456 sivua sarjakuvaa. Ei mikään huippusuoritus, voisi sanoa että maratonini jäi suonenvedon vuoksi kesken jo alkumetreillä. Ehkäpä maratoonaaminen työviikon päälle ei ole maailman paras idea. Nyt kun sain inFamous: Second Sonin pelatuksi läpi (ette usko kuinka mieletön juoni ja käsikirjoitus voi pelissäkin olla), rupeaa taas lukeminenkin maittamaan paremmin. :) Lomaankaan ei ole enää mahdottoman kauan, joten voisin ottaa silloin uuden yrityksen!

Saga - Brian K. Vaughan

Kansi ja taide: Fiona Staples

(Saga, Like, 2014)
Image comics
2012
ISBN 978-1-60706-601-9
168 s.
☆☆☆☆☆
Oma

Saga aloittaa Alanan ja Markon tarinan. Kaksi vihollispuolten sotilasta rakastuu toisiinsa ja karkaa kansojensa välistä vihanpitoa mukanaan vastasyntynyt tyttärensä Hazel, joka toimii myös tarinan kertojana. Minulle tätä suositteli työkaveri, mutta kuten sarjakuvissa yleensäkin, taide oli se joka minut puhui puolelleen. Sagassa on mielettömän hieno piirrostyyli ja värien käyttö. Tämä taitaa olla myöskin ensimmäinen sarjakuva, joka tähän blogiin päätyy, joten katsotaan mitä tästä tulee!

Alana ja Marko edustavat siis kahta eri kansaa, joita sarjakuvassa kutsutaan lempinimillä wings ja horns, sattuneista syistä. Alana on kotoisin planeetalta nimeltä Landfall, Marko puolestaan Landfallin ainoalta kuulta Wreathilta. Nämä kaksi kansaa ovat taistelleet keskenään niin kauan kuin kukaan jaksaa muistaa ja vieläkin pidempään. Kummankaan kansan johtajiston mieleen ei ole se, että kaksi sotilaskarkuria on saanut keskenään lapsen, joten kukin tahollaan päättää hankkiutua eroon Alanan ja Markon pienestä perheestä.

Saga on todella mielikuvituksekas ja seksikäs sarjakuva. Ei ole mikään ihme, että takakanteen on läntätty M for Mature, sillä Saga ei turhia kiertele. Ajattelin ensin, että jos siivet ja sarvet ovat mielikuvituksekkainta, mitä tässä sarjakuvassa on, ei tätä ihan fantasian ja scifin vuosisadan liitoksi voi ylistää, mutta yllätyin kun melkein ensimmäisillä sivuilla vastaan tuli tv-päinen robottiprinssi. Mielikuvituksekkaat otukset eivät lopu suinkaan prinssi Robot IV:hen vaan vastaan tulee mitä kummallisempia avaruusolentoja. Onneksi menin tilaamaan yhden sijaan kaikki kolme tähän mennessä ilmestynyttä kokoelma-albumia, sillä lukumaraton lähtee hyvin käyntiin sarjakuvalla!

Kun enkeli myöhästyy Metrosta - Piritta Porthan

Kansi: Timo Porthan

Basam Books
2012
ISBN 978-952-260-081-3
175 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Minä en ymmärrä runoa. En osaa runoa, enkä tahdo osata runoa. Olen aina inhonnut runoja, runotyttöjä, runopoikia, runon tulkintaa ja kaikkea muutakin mikä mitenkään edes etäisesti liittyy runoihin. Minusta on typerää kirjoittaa teksti jolla haluaa sanoa jotain, mutta piilottaa sanoma niin, että se erikseen vaatii tulkintaa ja on täysin lukijasta kiinni, meneekö sanoma perille vai ei. Kannatan suoraan puhumista ja tärkeiden asioiden sanomista niin, että viesti kulkee vintille saakka. Nyt olen kuitenkin työssäni joutunut sellaiseen tilanteeseen, että minun oli pakko lukea runoja.

Kaiveltuani internetin syövereitä käsiini etsiytyi tämä, metronoranssi pehmeäkantinen teos. Kansi vaikutti kaikkiin niihin kukkakantisiin ällöttäviin "olet ihana, rakastan sinua" -runokokoelmiin verrattuna nykyaikaiselta ja vetävältä. Metronoranssilla huomioni on napattu ennenkin. Kun enkeli myöhästyy Metrosta onkin draamarunoelma, eli tässä on joku juoni ja järki, toisin kuin runoissa yleensä. Ja se juoni on hyvä, vahva ja kantaa läpi koko teoksen.

Kun enkeli myöhästyy Metrosta kertoo Aavan tarinan. Aava viettää villiä nuoruuttaan ystävänsä Aarteen kanssa, joka on homo. He varastavat ja vetävät viinaa, molempien kodeissa on oma tarjottimellisensa ongelmia, joista syrjäytymisvaarassa olevat nuoret eivät tahdo tietää mitään mutteivät voi estää vanhempien vaikeuksia vuotamasta omaankin elämäänsä. Aava tahtoo olla hurja, sellainen jota ihaillaan, ei sellainen jota haukutaan huoraksi. Elämä vie kuitenkin tyttöä mennessään ja pian Aava huomaa Aarteen karanneen maailmalle interreilaamaan ilman häntä. Sitten syntyy Vuokko. Aava yrittää ja tekee parhaansa, mutta ratkeaa, sammuu metroon ja menettää Vuokon huoltajuuden.

Tässäpä runoteos niille, jotka eivät tykkää runoista, jotka eivät voi kertakaikkiaan sietää runoja. Itse suhtauduin näihin runoihin laulunsanoina, koska sellainen ajatus teki tämän lukemisesta minulle helpompaa. Aavan tarina on tositarina. Tällaisia nuoria oikeasti on ja raaka tarina ristiaallokossa heittelehtivästä Aavasta ajaa kyllä pointin tehokkaasti perille. Tykkäsin, tämän tarinan olisin voinut lukea romaaninakin.

The 5th Wave - Rick Yancey

Kansi: Allied Integrated Marketing

(5. aalto, WSOY, 2013)
G. P. Putnam's Sons
2013
ISBN 978-0-399-16241-1
480 s.
☆☆☆☆
Oma

Rick Yanceyn Viides aalto on yksi niitä kirjoja, jotka meinasivat jäädä lukematta epämiellyttävän kannen ja harhaanjohtavan takakansitekstin perusteella. Keltainen on ehdottomasti inhokein värini ja jokin Viidennen aallon suomenkielisen laitoksen kannessa tekee siitä tylsän ja turhan sotamaisen. Kenties se on se tähtäin tai joku. Siispä ajattelin, että kirja jossa on zombeja ja keltainen kansi, ehh, on mulla parempaakin lukemista. Joku tätä kuitenkin kehui (en tosin muista kuka, ilmoittautukoot syyllinen!) ja päätin päästä ennakkoluuloistani yli. Tässäpä nyt oppia takakansitekstin kirjoittamiseen. Alienit ja zombit eivät välttämättä kiinnosta samoja ryhmiä. Zombeista kiinnostuneet tarttuvat väärään kirjaan, alieneista kiinnostuneet puolestaan eivät löydä tätä helmeä.

Viides aalto kertoo siis Cassiesta, jonka ainoa tehtävä alieneiden valtaamassa maailmassa on löytää ja pelastaa pikkuveli Sam. Ainoa, joka Cassieta kenties voi auttaa, on salaperäinen Evan, joka pelastaa Cassien kuolemasta joko hypotermiaan tai verenhukkaan, kummin tahansa. Jokin Evanissa on kuitenkin pielessä. Cassie on myös korviaan myöten rakastunut erääseen toiseen poikaan, jonka olettaa kuolleen jo invaasion alkuaikoina.

No niin, ajattelin minäkin että apua, taas tällainen kuolettavan tylsä rakkausdraama, hohhoijjaa, eikö kukaan keksi mitään uutta. Vaan ei se mennytkään sitten niin. Viidennessä aallossa kertojia on (todella vaikean teinin tavoin käyttäytyvän) Cassien lisäksi tämän pikkuveli Sam, kuolettavan komea Ben Parish, sekä muutamat muut. Kirja lähtee vähän hitaasti käyntiin ja epäilin useampaankin otteeseen - etenkin kun eräs työkaverini kertoi kokeneensa kirjan jotenkin tahmeaksi - Viidennen aallon kelpoisuutta. Mutta sitten kun kirja vierähti kunnolla käyntiin, se todellakin lähti eikä pysähtynyt enää. (Syy pitkittyneeseen hiljaisuuteeni löytyy tv-tason välitasolta uutuuttaan kiiltävän PS4:n muodossa, pahoitteluni!)

Viidennen aallon alienit ovat uusia ja eivät ole, riippuu ihan siitä millaisia alienkertomuksia on lukenut aiemmin. Pidin siitä, ettei kirjassa tavattu turhan selkeästi auki eri hahmojen kohtaloita tai väännetty rautalangasta henkilöllisyyksiä. Sellaiset on helppo loppua kohti arvata itsekin. Yanceyn käyttämä kieli on nuorekasta ja karmivissakin kohtauksissa niin hauskaa, että on pakko naurahtaa ääneen vaikkei yhtään haluaisi. Cassie on raivostuttava, sen voin sanoa jo nyt tässä. Hän ratkoo asioita väkivallalla, käyttäytyy ajoittain kuin hemmoteltu, tunnehäiriöinen kakara ja on juuri niin vainoharhainen kuin invaasion kohteeksi joutuneen maapallon asukas nyt voi vain olla. Etenkin, kun ottaa huomioon, että alieneita on perin juurin hankala erottaa ihmisistä... Sen, mitä Cassielta puuttuu, tarinaan tuovat muut henkilöt. Cassien osuudet jäävät kirjassa lopulta kuitenkin puoleen, ehkä sen allekin, joten ihan koko kirjaa tätä primadonnaa ei tarvitse kestää. Ja kyllähän Cassiesta lopulta aikamoinen pahaperse muodostuukin.

Yanceyn kirja on toiminnantäyteinen ja harhaanjohtavasta takakannestaan siis oikein mielenkiintoinen kertomus alieneiden valtaamasta maailmasta. Alieneiden käyttämät metodit ovat mielikuvituksellisia (ulkoavaruuden asukkaat eivät siis tulekaan ja posauta Valkoista taloa atomipommilla ilmaan) ja järkeenkäypiä. Kirjaa lukiessa ei voi koskaan tietää kuka on kuka ja kenen puolella, joten Cassien vainoharhaisuus tarttuu väistämättä lukijaankin. Malttamattomana nyt odotan seuraavaa osaa, joka ilmestyy elokuussa (Book Depositoryn mukaan julkaisuun on 90 päivää).

Eleanor & Park - Rainbow Rowell

Kansi: Olga Grlic & Harriet Russell

St. Martin's Griffin
2013
ISBN 978-1-250-01257-9
328 s.
☆☆☆☆
Oma

Eleanor & Park ihan vahingossa klikkautui ostoskoriini eräänä päivänä kuultuani tarpeeksi monta kertaa kirjan nimen. Mukaan ikään kuin tahattomasti lennähti myös Rowellin toinen kirja, Fangirl, joka tosin odottelee vielä lukuvuoroaan. Kyseessä on siis rakkaustarina oikein sieltä perinteikkäämmästä päästä, mutta mukaan on saatu ujutettua ajankohtaisiakin aiheita, vaikka vuosi on 1986.

Eleanor on isokokoinen, punatukkainen nuori nainen, jonka elämää ei voi leikilläkään kutsua helpoksi. Hän pukeutuu niin kuin toivoisi, että kaikki huomaisivat hänet, vaikka oikeasti hän toivoo, ettei kukaan vilkaisisi häneen päinkään. Park on puolestaan punkista tykkäävä poika, jonka perhe on tavallinen melkein tylsyyteen saakka, lukuunottamatta korealaista äitiä ja taistelulajeista innostunutta sotaveteraani isää. Pikkuvelikin on vähän outo. Okei, ei ehkä sittenkään ihan niin tavallinen. Eleanor tulee uutena samaan kouluun jota Park käy ja joutuu heti ensimmäisenä aamunaan kokemaan helvetin, jota myös koulubussiksi kutsutaan. Lopulta Park päästää tytön istumaan viereensä ihan vain jotta pääsisi eroon myötähäpeästään. Kirja lähteekin vähän hitaasti liikkeelle, sillä mitään rakkautta ensisilmäyksellä Parkin ja Eleanorin suhde ei todellakaan ole.

Eleanor on ihana tyttö ja realistisesti kirjoitettu. Muistan itse taistelleeni ihan samojen juttujen kanssa nuoruudessani ja Eleanorin kamppailu väkivaltaisen ja alkoholisoituneen isäpuolen, kohtaloonsa alistuneen äidin, pienempiin sisaruksiin kohdistuvan suojeluvaiston, ylipainon ja kaikkien teini-iän epävarmuuksien kanssa herättivät vahvoja tunteita. Park puolestaan on perheestä, jossa kaikki on hyvin, eikä hän voi alkuunkaan käsittää, kuinka kamalaa Eleanorin elämä oikeasti on. Park ei sitten olekaan ihan realistinen teinipoika, mutta kuka nyt chick-littiin realistisia mieshahmoja haluaisikaan? Park on ihana, ihana, ihana, kullanvärinen ja hunajainen ja kiltti ja rohkea ja voimakas ja ah, sanoinko jo, että ihana? Täydellinen miespääosa täydelliseen rakkaustarinaan.

Vaikkei Eleanor & Park kyllä ole täydellinen rakkaustarina kun sitä tarkemmin miettii. Se on ennen kaikkea kertomus ensirakkaudesta ja perhosentoukista masussa. Sekä Eleanor että Park ovat kumpainenkin tasan tietoisia ensirakkauden mahdollisuuksista selviytyä, mutta he päättävät silti yrittää. Parkia ei voi tosin kuin ihailla, niin kärsivällinen hän on, vaikka Eleanor on pykännyt ympärilleen kiviset muurit joiden hän ei haluaisi kaatuvan. Park on kuitenkin sitkeä, suloinen prinssi, joka kiipeää kiviseinää herkeämättä ylöspäin, huolimatta ajoittain niskaan satelevista kiviryöpyistä (toisin sanoen Eleanorin tunteenpurkauksista).

Eleanor & Park tyydytti ällöimelän ihastumiskirjatarpeeni paremmin kuin hyvin. Nyt voin taas palata lukemaan ankeita ja masentavia dystopioita. Muistinko muuten mainita jo, että Park on ihana? <3

The Death Cure - James Dashner

Kansi: Philip Straub & Stephanie Moss

Delacorte Press
2011
ISBN 978-0-385-73877-4
325 s.
☆☆☆
Oma
The Maze Runner
The Scorch Trials

Maze Runnerin viimeinen osa odotti luetuksi tulemistaan vähän turhan kauan. Olin jo aloittanut tämän kirjan, kun elämässä sitten tuli jotakin muuta tielle (kenties kirja, jossa oli vetävämpi kansi, kuka tietää?) ja The Death Cure jäi pinoon odottelemaan. Ajan myötä sen päälle kasaantui muita kirjoja ja sitten vielä lisää, mukamas tärkeämpiä kirjoja. Pian se olikin pinon alimmaisimpana ja lopulta siirsin sen kirjahyllyyn odottamaan vuoroaan. Nyt on kuitenkin menossa jonkinlainen sarjojen loppuunsaattamisvaihe, joten päätin tarttua The Death Cureen ennen kuin aloitan seuraavaa kirjaa.

The Death Cure on tosiaankin viimeinen osa trilogiassaan ja ehkäpä kirjoista toimintapainotteisin. Täytyy tunnustaa, että toimintapainotteisuus ei ole aina hyvä asia. Minun oli todella hankala saada silmät pysymään auki lukiessani tätä, vaikka odotukset olivat aiempien osien perusteella todella korkealla. Thomas kumppaneineen herää siis WICKEDin tukikohdasta, jossa heille luvataan, ettei WICKED enää valehtele heille. Thomas ei kuitenkaan usko yhtiötä, ja miksi uskoisikaan kun ottaa huomioon, millaisten kärsimysten läpi hänet on ystävineen vedetty. WICKED tarjoutuu palauttamaan nuorille näiden muistot, mutta Thomas yhdessä ystäviensä Minhon ja Newtin kanssa kieltäytyvät kunniasta. Ensialkuun vaikuttaa siltä, että heidän valintansa on ihan hyväksyttävä ja että he saavat pitää päänsä, mutta piankos heidän ovelleen ilmaantuu itse pääjehu gorilloidensa kanssa vaatimaan poikia muuttamaan mielensä. Thomasilla ei ole aikomustakaan päästää WICKEDiä enää kertaakaan aivoihinsa, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jää pako. Tästä alkaakin sitten villi kissa ja hiiri -leikki, joka sisältää paljon taistelua ja vain vähän mitään muuta.

Aiemmissa kirjoissa tykkäsin Dashnerin kehittämästä ryhmädynamiikasta, erilaisista hahmoista ja erityisesti Teresasta, josta oli todella hankala ottaa selvää. Tässä kirjassa keskitytäänkin sitten lähestulkoon yksistään Thomasin, Newtin ja Minhon seikkailuihin. Hiukan edes romantiikan nälkää tyydyttää Brenda, mutta kutukohtaukset jäävät kyllä täysin minimiin - jos niitä edes kutukohtauksiksi voi kutsua. The Death Cure on pakattu täyteen toimintaa ja juoni kyllä etenee, mutta selvästi tytöille kirjoitetusta dystopiasta poiketen romantiikka jää täysin sivuosaan ellei lähes poiskin.

Sarjasta on ilmestynyt esiosakin, nimeltään The Kill Order. Se odottaa tuolla hyllyssä, mutta saapa nähdä saanko aikaiseksi luettua sitä. The Death Cure jätti vähän kylmäksi, vaikkei se missään nimessä huono kirja ollut. Kävin muuten vilkaisemassa imdb:n sivulla Maze Runnerin leffatietoja ja hienon leffajulisteen lisäksi siellä oli tieto Suomen ensi-illasta, 19.9.2014. Sitä odotellessa!

Champion - Marie Lu

Kansi: Lori Thorn & ilovedust

G. P. Putnam's Sons
2013
ISBN 978-0-399-25677-6
369 s.
☆☆☆☆
Oma
Legend
Prodigy

Uskalsin vihdoinkin lukea Marie Lun Legend-sarjan loppuun. Uskokaa tai älkää, mutta melkein jätin lukematta. Useamman trilogian loppu on ollut niin järjettömän suuri pettymys, että olen miltei menettänyt uskoni trilogioihin, nuortenkirjoihin, dystopioihin ja aivan erityisesti viimeisiin osiin. Oli suuren suuri helpotus huomata, että Champion on poikkeus ainakin tähän sääntöön. Se on ainakin yhtä hyvä ellei parempi kuin aiemmat osat, joskin intopinkeyksissäni saatoin hyppiä hidastempoisimpia kohtia ihan vain päästäkseni eteen päin ja saadakseni tarinalle ratkaisun (huolimatta selkäpiitä pitkin kiipeilleestä kammotuksestani). Tänään sitten tyrkytinkin jo sarjan ensimmäisen osan eräälle ystävälleni lainaan siinä toivossa, että sana lähtisi leviämään ja Lun sarja saataisiin suomennettua. On se sen arvoinen!

Champion on siis trilogian viimeinen osa ja päättää Junen ja Dayn tarinan. Prodigy jätti meidät ihan hyvään tilanteeseen, Republic vaikutti seisovan jaloillaan uuden johtajansa käsissä, Day oli saanut kansan Electorin taakse ja tueksi, June oli päässyt takaisin väleihin maansa kanssa ja tulevaisuus vaikuttaa muutenkin ihan kukkealta, kunnes rajan takana puhkeaa rutto, joka repii vihollisen linjoja. Coloniesit eivät todellakaan suhtaudu ilolla ruttoon, jonka he väittävät olevan lähtöisin Republicin linjojen takaa ja johon he kuvittelevat vastustajallaan olevan parannuskeinon, jota nämä vain pihtaavat. Rutto ei kuitenkaan ole mikään niistä, joilla Republic on leikkinyt, vaan jonkinlainen mutaatio, johon heillä ei ole parannuskeinoa. Alkaa sota, ja sen jalkoihin jäävät paitsi Republicin siviili, myös June ja Day, jotka tekevät kaikkensa pelastaakseen, mitä pelastettavissa on.

Champion on vetävä ja kiihkeä kertomus joka on (ehkä vähän turhankin) täynnä toimintaa. Pienet yksityiskohdat riipivät sydäntä, ei niinkään kansoja raateleva sota, joka ei kysele keneltäkään lupia. Anden - uuden Republicin uusi johtaja - koittaa saada liittolaisekseen Antarktiksen, sillä Siirtokunnat ovat saaneet avukseen Afrikan (ymmärtääkseni kyseessä on maailman kaksi uutta supervaltaa). Kirjan alussa on maailmankartta, joka avaa hiukan kirjan maapalloa ja eri maiden asemia (Pohjois-Napaa ei enää ole, eikä sen puoleen Suomeakaan). Huolimatta Junen ja Andenin pikaisesta visiitistä Antarktikselle, kirjassa pysytellään melko tiiviisti kuitenkin Amerikassa. Day koittaa suojella pikkuveljeään Edeniä, joka saattaa olla Republicin ainoa toivo löytää parannuskeino ruttoon ennen kuin Siirtokunnat hyökkäävät heidän kimppuunsa, June puolestaan koittaa olla rakastamatta Daytä nähtyään, millaista tuskaa heidän yhteinen menneisyytensä pojalle tuottaa.

Jos nyt ihan totta puhutaan, niin tipautin yhden tähden siksi, että June menettää kirjassa hetkellisesti uskottavuutensa koulutettuna sotilaana ja superagenttina, jonka laskelmoiva mieli toimii jatkuvasti. Yksi asia, josta olen tässä kirjasarjassa aivan erityisesti nauttinut on ollut juuri Junen vahvan naisen asema, joka ei ole horjunut edes Dayn sinisten silmien edessä. Yleensä kun tämän tyyppisissä kirjoissa se on aina se Poika, joka saa Tytön polvet notkahtamaan ja aivot sulamaan mössöksi, ihan sama millainen Tyttö aiemmin on ollut. Onneksi June kuitenkin ottaa loppua kohti itseään niskasta kiinni. Edelleenkin myös ihmettelen, miksi Junelle on pitänyt antaa koira, kun Ollie ei kuitenkaan näyttele mitään merkittävää osaa kirjassa. Se vain on, olematta tärkeä. Voisi vähintäänkin väittää, että June laiminlyö koiraparkaansa pahan kerran, sillä Ollie tuntuu tulevan vain tielle suurimman osan aikaa. June olisi ihan hyvä henkilöhahmo ilman koiraakin. Day puolestaan tuntuu jäävän vähän sivuosaan, huolimatta siitä, että hänelle on omistettu puolet kirjasta. Day taistelee aivoissaan olevaa kasvainta vastaan, joka aiheuttaa silmittömiä päänsärkyjä ja muistin häiriintymistä, joten suuri osa hänen luvuistaan menee tuskasteluun.

Hartaasti toivon, että Legend jatko-osineen suomennetaan, ja että niiden kansitaide pysyy yhtä korkeatasoisena myös suomennoksissa. Laitan yleensä kansipaperit sivuun lukemisen ajaksi jotta ne pysyvät siistinä, joten en edes hoksannut kuinka mieletön kansi tässäkin kirjassa on. Samanlaista panostusta harvoin näkee suomalaisissa kirjoissa (toisaalta sopii vain miettiä, millaisiin sfääreihin kirjojen hinnat nousisivat, jos kanteenkin pitäisi vielä panostaa). Mutta tässäpä on nyt trilogia, joka todella kannattaa lukea loppuun saakka!

Seitsemännen pojan seitsemäs poika - Orson Scott Card

Kansi: Dennis Nolan

Seventh Son
Otava
Suom. Jaakko Kankaanpää
1997 (alkup. 1987)
ISBN 978-951-1-14612-2
284 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Ensimmäistä kertaa tällaistakin tapahtuu; Otavan kuvapankista ei löytynyt suomenkielisen version kansikuvaa. Samapa tuo, sama kuva siinäkin on, hiukan kenties tyylitellympänä. Listattuna ovat silti suomenkielisen kirjan tiedot, ihan vain sivuhuomautuksena.

Luin Seitsemännen pojan seitsemännen pojan joskus ennesaikaan pienenä, kenties yläasteikäisenä. Se teki silloin minuun vaikutuksen ja nyt kun luimme sitä uudestaan lukupiiriä varten, se teki uudelleen vaikutuksen. En yleensä palaa lapsuuden ja nuoruuden lempikirjojen pariin, koska silloin en ymmärtänyt maailmasta hölkäsen pöläystä enkä varmasti kirjallisuudestakaan. Luin jokin aika sitten Ender's Gamen joka oli Cardilta lähes tyylipuhdas suoritus, joten en epäillyt hetkeäkään, etteikö Alvin-sarja olisi edelleen mielestäni hyvä. Tartuin kirjaan siis tietyin ennakko-oletuksin ja muisteloin, joten ihan täysin objektiiviseksi tätä arviota ei voi kutsua.

Seitsemännen pojan seitsemäs poika kertoo siis Alvin Juniorista, pojasta, joka syntyy maailmaan kivun ja tuskan saattelemana. Joki vie mennessään hänen vanhimman veljensä, joka kuitenkin sinnittelee elämänreunassa kiinni niin kauan, että Alvin on syntyessään veljeksistä seitsemäs. Näin ollen hänestä povataan voimiltaan mahtavaa miestä ja kaikilla on häntä kohtaan suuret odotukset. Kaikki eivät kuitenkaan ole iloisia pojan syntymästä, se käy hyvin pian selväksi Alvinin perheelle. Poikaa tuntuvat kohtaavan onnettomuuden mihin ikinä tämä kääntyykään, mutta kuin ihmeen kaupalla hän selviää hankaluuksista naarmuitta.

Pidän fantasiakirjoissa kaikesta pienestä sälästä ja siitä, kuinka vapautuneesti niissä kulutetaan aikaa. Kirja, jota aloitin lukemaan piakkoin tämän jälkeen, on täysin päinvastainen. Siinä päähenkilö laskee alaspäin 23:sta päivästä ja koko tarina on ahdettu niihin raameihin. Alvinin ensimmäisessä kirjassa seurataan pojan varttumista ja samalla kylän kasvua hänen ympärilleen. Pikkuhiljaa kylä kasvaa ja vaurastuu, uusia ihmisiä saapuu paikkakunnalle ja Alvin rakentaa asioita, pieniä ja isoja, tärkeitä ja tarpeettomia, pitääkseen loitolla näkökenttänsä laidalla häilyvän väreilevän ilman, jolle hän ei keksi nimeä. Hän tietää vain, että aina sen nähdessään hänen on pakko rakentaa jotain, ja niin hän sitten tekee.

Kirja käsittelee myös Yhdysvaltojen muodostumisen aikaa, uudisasuttajien elämää ja vaikeuksia, intiaaneja ja näiden suhtautumista valkoiseen valloittajaan, kaikki aiheita jotka kiinnostavat minua suuresti. Mikään murhan ja sodantäyteinen kirja tämä ei ole ja taikavoimatkin ammentavat keinonsa kansanperinteestä, joka pelottaa muun muassa paikkakunnalle asettunutta pastoria. Pidin Alvinin ensimmäisestä kirjasta valtavasti, mutta osa siitä johtuu aivan epäilyksettä nostalgiasta. Suosittelen silti lukemaan tämän, mikäli hiukan rauhallisempi, tarinavetoisempi ja mystisempi fantasia kiinnostaa.

By the time you read this, I'll be dead - Julie Anne Peters

Kansi: Elizabeth H. Clark

Hyperion
2010
ISBN 978-1-4231-3021-5
200 s.
☆☆☆☆
Oma

Eksyin kerran Youtuben ihmeellisessä maailmassa kiusattujen nuorten tekemiin videoihin, joissa he puhuvat (tai käyttävät kortteja sanoakseen asiansa) kokemuksistaan ja sen aiheuttamista psyykkisistä ja fyysisistä oireista. Linkitän tämän tekstin loppuun yhden, jokainen tutustukoon asiaan sitten sillä laajuudella kuin haluaa. Sen verran voin kuitenkin sanoa, että äärettömän voimattomaksi ja masentuneeksi niiden videoiden katsominen näin aikuisena tekee.

Petersin kirja kertoo Daelyn Ricesta, jota on kiusattu pikkutytöstä lähtien. Hänen isänsä vie hänet kykykilpailuun, jossa hänelle kohtalaisen suoraan sanotaan, ettei häntä haluta, koska hän on lihava. Maailma tuntuu olevan häntä kohtaan muutenkin erityisen julma, etenkin, kun hän nykyään käy yksityiskoulua, jossa valtaosa oppilaista on häntä rikkaampia. Hän on yrittänyt itsemurhaa lukuisia kertoja ja on nyt päättänyt tehdä sen alusta saakka kunnolla. Hän on löytänyt netistä sivuston, www.through-the-light.comin, joka kerää keskustelemaan sellaisia ihmisiä, jotka ovat todella päättäneet päästä irti tämän maailman kahleista.

Sivustolla on erilaisia alakohtia, kuten DOD - Date of Determination, WTG - Ways to Go ja FF - Final Forum. Käyttösäännöissä kielletään puhumaan myönteisesti elämästä tai puhumaan muita ulos omista itsemurhayrityksistään. Self-termination is your right, sivusto kuuluttaa. Through the light pyytää asettamaan itsemurhalle jonkin takarajan ja Daelyn valitsee minimimäärän päiviä. Hänelle annetaan 23 päivää aikaa, joita kirjassa sitten kuvataan. Sivuston kautta Daelyn pääsee kertomaan omista kokemuksistaan, raiskausyrityksestä ja kouluväkivallasta jota hän on kohdannut, yhteiskunnan pohjattomasta vihasta lihavia kohtaan ja miltä se lapsesta tuntuu. Samaan aikaan kun hän pohtii itsemurhaa, sen vaikutuksia ja puhdistautuu muistoista, hän tapaa eräällä penkillä pojan, joka on päättänyt päästä hänen maailmaansa sisälle. Santana tekee kaikkensa, ja Daelyn puolestaan pitää pojan parhaansa mukaan loitolla. Hän ei luota miessukupuoleen kaiken kokemansa jälkeen, ei vaikka mikä olisi.

Minusta mielenkiintoista oli, että Daelyn ei koko kirjan aikana voi puhua. Hänellä on kaulatuki ja ilmeisesti hänen kurkulleen on tapahtunut jotakin. Hän kommunikoi vain internetissä ja paperilappusin. Vanhemmilleen, joita hän kutsuu näiden etunimillä etäännyttääkseen itsensä heistä ennen kuolemaansa, hän ei kommunikoi ollenkaan. Ei minkäänlaista kontaktia. Kirjassa keskitytäänkin hänen sisäiseen maailmaansa ja kuinka se on lopulta luhistunut. Kritisoisin kuitenkin sen verran, että vaikka Daelynin koko elämä on ollut lihavuutta ja sen aiheuttamaa kiusaamista täynnä, hän ei kuitenkaan enää ole lihava jostain ihmeen syystä joka kirjassa ei selviä. Hän vain ei ole. Ihan kuin lihavuudesta voisi yhtäkkiä päästä jotenkin eroon.

Parasta Petersin kirjassa oli kuitenkin se, että vaikka nuoren tytön musertunut maailma levitetään silmien eteen tarkasteltavaksi ja niin lohdutonta kuin se onkin, kirja saa välillä myös nauramaan. Santana on Daelynin elämässä se viimeinen ilonpilkahdus, ja kun Daelyn on juuri saanut päätettyä ajan ja tekotavan lähdölleen, hänen elämäänsä alkaakin tupsahdella ikätovereita, jotka vaikuttaisivat ihan oikeasti haluavan olla hänen seurassaan. Kuka tahansa kiusattu kuitenkin tietää, ettei kehenkään voi luottaa ja se näkyy Daelyninkin ajatuksissa.

Tässä vielä se lupaamani video, jossa Shane Koyczan puhuu omista kokemuksistaan lapsena ja kuinka se yhä vaikuttaa, vaikka hän on edennyt elämässään pitkälle aikuisuuteen.

Dolphin Song - Lauren St John

Kansi: David Dean

(Delfiinien laulu, Nemo, 2008)
Orion
2007
ISBN 978-1-84255-611-5
271 s.
☆☆☆☆
Oma
Valkoinen kirahvi

Delfiinien laulu on jatkoa Valkoiselle kirahville, joten jos et ole lukenut sarjan ensimmäistä osaa, suosittelen lukemaan sen ennen tätä arviota!

Martine on lähdössä luokkaretkelle Bazaruton saaristoon. Hän olisi retkestä innoissaan, mutta lapsuusaikojen trauman vuoksi hän pelkää syvää vettä ja opettaja on tehnyt hyvin selväksi, että uiminen tulee näyttelemään pääosaa heidän retkellään. Hänen paniikkiaan ei ainakaan auta se, että luolan seinään on ilmaantunut maalauksia, jotka aivan selvästi näyttäisivät Martinen joutuvan haiden kitaan. Laiva, jolla luokka matkustaa joutuukin myrskyn kouriin ja lapsijoukko pyyhkiytyy armottomaan mereen. Heidän onnekseen joukko delfiinejä pelastaa heidät ja kantaa heidät maihin saarelle, jonka nimeä tai sijaintia lapset eivät tiedä. Saarella on vain majakka, eikä juuri mitään muuta.

Edellisessä kirjassa pilalle hemmotellun kakaran osaa näytellyt Xhosa Washington on poistunut kuvioista ja tilalle on astunut Claudius, pullea poika jonka elämäntehtäviä näyttäisivät olevan muiden nälviminen ja hampurilaisten syöminen. Hän on helposti yksi raivostuttavimmista henkilöhahmoista, joihin olen koskaan törmännyt lasten tai aikuisten kirjallisuudessa (rouva Bovary ja Dolores Pimento ohittavat Claudiuksen vielä suhteellisen kevyesti). Ei liene yllättävää, että aina kun kaikki näyttäisi menevän suunnilleen hyvin, Claudius apinoineen (siis luokkatovereineen) ilmaantuu paikalle ja ryhtyy heittelemään kapuloita Martinen ja Benin rattaisiin.

Delfiinien laulu on monessa mielessä parempi kuin Valkoinen kirahvi, joskin tarinan opetus tehdään kyllä todella selväksi lukijalle. Tärkeitä teemoja ovat luonnonsuojelu ja kiusaaminen, sekä syyt kiusaamisen takana. Ilmiselvät opettavaiset osuudet tekevät tarinasta paikoittain turhan epärealistisen ja uskon vakaasti, että vähän hienovaraisemminkin asian olisi voinut esittää. Juttelin tästä tosin työkaverini kanssa ja hän sanoi että lapsille suunnatun kirjan täytyykin olla painopisteiltään huomattavasti selkeämpi kuin kirjan, jonka kohderyhmä ovat aikuiset. Hän lienee oikeassa, mutta uskoisin, että lapsikin olisi ymmärtänyt pointin vähän vähemmällä.

Huolimatta muutamasta tällaisesta silmäänpistävästä kohdasta Delfiinien laulu käsittelee tärkeää asiaa ja St John selventääkin tarkoitusperiään kirjan loppusanoissa. Hän puhuu delfiinien ja valaiden rantautumisista ja niihin johtavista syistä, joista yhdeksi hän ehdottaa kaikuluotausta. Ilmeisesti tietyntaajuinen kaikuluotaaminen sekoittaa delfiinien ja valaiden omat vastaanottimet niin, että ne menevät sekaisin ja ajautuvat rannoille - joskus suurinkin joukoin. Tärkeät ympäristöasiat sikseen, myös mystisen Benin hahmo alkaa pikkuhiljaa avautua.