Väristys - Maggie Stiefvater

Shiver
WSOY
2010
ISBN 978-951-0-36064-4
368 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Väristys kuuluu niihin kirjoihin, jotka ovat kulkeneet töissä satoja kertoja käsieni alta ja tuijotelleet minua hyllystä sinnikkäästi, hellittämättä. Vaikka jonoa on kuinka paljon, päätin, että nyt olisi hyvä hetki nuortenkirjalle, ja samalla sopiva tilaisuus koettaa päästä taas ihmissusien makuun. Väristys aloittaa trilogian, joka sijoittuu Mercy Fallsin kaupunkiin. Päätähtinä kirjassa ovat Grace Brisbane sekä Sam Roth, joiden tarinaa kirja kertoo. Nämä kaksi vuorottelevat kertojina.

Väristyksen kansisuunnittelu on lumoava ja se huokuu talvea, joka on melkoisen keskeisessä asemassa tässä kirjassa. Olin todella positiivisesti yllättynyt, kun Stiefvater uskalsi rikkoa kuluneet myytit ihmissusista ja täydestä kuusta. Stiefvaterin ihmissudet muuttuvat susiksi lämpötilan tippuessa lähelle nollaa ja viettävät sitten talven suden muodossa, muttuen keväällä lämpötilojen kohottua tarpeeksi korkealle jälleen ihmisiksi. Ihmissudet "lisääntyvät" edelleen puremalla, eikä parannuskeinoa tunnu olevan, ja kaiken lisäksi mitä enemmän aikaa ihmissusi viettää suden muodossa, sitä korkeampia lämpötiloja vaaditaan takaisin muuttumiseen kunnes eräänä kesänä ihmissusi ei enää muutukaan takaisin ihmiseksi, vaan pysyy sutena. Näin on käymässä Samille, joka uskoo viettävänsä viimeistä kesäänsä ihmisenä, ja juuri kun on vihdoinkin tavannut Gracen, tytön, jota Sam on tarkkaillut suden muodossa jo pienen ikuisuuden.

Grace ja Sam ovat molemmat omanlaisiaan, erottuvia hahmoja. Erityisesti Grace on kaikinpuolin tavallinen ja siten helposti samaistuttava. Kirja keskittyy aika paljon nuorten romanssin ympärille, ja onhan se kieltämättä vatsanpohjaa kutkuttavaa luettavaa, kun Grace ja Sam kiertävät toisiaan himosta hehkuen. Mukana on myös kavalkadi sivuhahmoja, jotka kaikki erottuvat taustasta ja tuovat mukaan jotakin omaa ja juonen kannalta arvokasta (paitsi ehkä Rachel, mutta jonkun täytyy olla turha).

Kirjassa oli kuitenkin pari epäkohtaa, jotka ärsyttivät ainakin minua. Ensinnäkin sana "pakkomielle" toistuu kirjassa luvattoman monta kertaa. Välistä tuntuu, että kaikilla kirjan hahmoilla on yksi tai useampi pakkomielle, ja näistä pakkomielteistä on pakko puhua pakkomielteisen paljon. Toisekseen Sam menettää uskottavuuttaan, kun paljastuu, että hän onkin varsinainen runopoika (en vielä lukenut sitä Eino Leinoa, joten inhoni runoutta kohtaa on vielä tallella, en siis ole puolueeton). Minusta ei mikään ole ällöttävämpää kuin poika, joka supattaa runoja tytön korvaan.

Huolimatta parista pienestä ärsyynnystä aiheuttavasta jutusta, Väristys ei ikävystyttänyt, toi tuoreen näkökulman ja uusia ideoita ihmissusi-legendaan ja sai varpaat kipristelemään intensiivisillä tuijottelu- ja suutelukohtauksillaan. Jos kaipaa pientä palaa talvea kesäänsä, niin tässä sitä on.