Punainen kuin veri - Salla Simukka

Kansi: Laura Lyytinen &
Serg Zastavkin/Shutterstock

Tammi
2013
ISBN 978-951-31-7123-0
265 s.
☆☆☆
Arvostelukappale

Punainen kuin veri aloittaa Lumikki Anderssonista kertovan trilogian, jonka seuraavat osat ovat Valkea kuin lumi ja Musta kuin eebenpuu. Lumikki on kotoisin Riihimäeltä, mutta opiskelee Tampereella ilmaisutaidelukiossa. Hänellä on takanaan synkkä menneisyys, johon kirja sallii vain pieniä kurkistuksia. Eräänä kouluaamuna Lumikki törmää koulunsa pimiössä roikkuviin viidensadan euron seteleihin ja tajuaa niiden olevan pestyt verestä. Seuraavaksi hän törmää koulukaveriinsa Tuukkaan ja ennen kuin ehtii kissaa sanoa, Lumikki tajuaa joutuneensa keskelle tapahtumia, joiden eteen päin vyörymistä voi seurata vain epätoivoisena sivusta. Tai siis kuka tahansa muu voisi, paitsi Lumikki.

Lumikki on kokenut lyhyen elämänsä aikana paljon, ja se kuultaa läpi kaikesta, mitä hän tekee kirjassa. Hän on vähintäänkin sievä, ellei kaunis (tai siis olisi, jos yrittäisi), hän pukeutuu vaatimattomasti ekokierrätysvaatteisiin ja maihareihin, on "omanrahan vegetaristi", osaa tehdä sellaista mitä aika harva oikeassa elämässä osaa, nimittäin muuttaa olemistaan ja kävelytyyliään tunnistamattomaksi ja tunnistaa hajuvesiä kuin vettä vain. Hän asuu yksiössä itsekseen eikä hänellä ole kavereita, sillä hän on introvertti, joskin lähinnä ehkä omasta päätöksestään.

Minusta oli hauskaa, kun Tuukka, eräs kirjan muista pää-sivuhenkilöistä vertaa Lumikkia Lisbet Salanderiin. Niin vertasin minäkin. Ehkä tämä vetoaa lukioikäisiin tyttöihin ja varmasti olisi vedonnut minuunkin tuossa iässä, mutta nyt vaikuttaa vain todella epätodennäköiseltä, että joku Lumikin kaltainen ihminen voisi oikeasti olla olemassa. Mutta pitäähän lukijan saada haaveilla, ja ehkäpä tämä kirja saa jonkun 17-vuotiaan tekemään jotain toisin, mistä sitä tietää.

Juonellisesti Punainen kuin veri ei ollut kovin yllättävä. Rikos on selvitetty lukijan päässä jo muutaman kymmenen sivun sisään, joskin oikea rikollinen selviää vasta puolenvälin tienoilla. Tässä on tosin otettava huomioon, että kyseessä on trilogian avausosa, ja kirja keskittyy ehkä enemmän Lumikin esittelemiseen kuin varsinaiseen rikokseen ja sen selvittämiseen. Ja oli kirjassa yllättäviäkin juttuja. Loppu jäi roikkumaan todella pahasti, mikä on toisaalta ärsyttävää, toisaalta odotettavissa. Minulle ainakin jäi tunne, että haluan lukea tästä seuraavankin osan, jahka se ilmestyy.

Kirja on tyylillisesti melkoinen sekametelisoppa. Se alkaa aika postmoderniin tyyliin katkonaisin lausein ja sekavin ajatuksin, joista on hankala saada kiinni. Syykin selviää pian, totta kai, mutta minut ehti vallata jo epätoivo. Sitten on perusproosaa,  ei mitään ihmeellistä tai yllättävää, yleensä kerrottuna Lumikin näkökulmasta, sellaista mitä voisi löytyä mistä kirjasta tahansa. Ja viimeisenä on vielä Simukan todella maalauksellinen tapa kuvailla tiettyjä asioita. Näistä ensimmäinen ja viimeinen yksinään olisi ollut turhan raskasta ja väsyttävää lukea, mutta kevennettynä tuolla peruskerronnalla niitä jaksaa jopa vähän ihailla.

Haluan vielä sanoa, kuinka ihanaa minusta on, että suomalaisetkin kustantamot ovat ruvenneet kiinnittämään huomiota kirjojen visuaaliseen ulkoasuun. Salla Simukan kirjan kansi on mielettömän graafinen ja kaunis katsella, kannen veripisarat tuntuvat sormien alla kylmiltä ja sivujen kirkkaan punaiset reunat korostavat kirjan nimeä. Tällaisia loppuun saakka ajateltuja kirjoja on ilo lukea.