Musta timantti - Mooses Mentula

Kansi: Mika Tuominen

WSOY
2011
ISBN 978-951-0-37923-3
163 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale

Mooses Mentulan esikoisteos, novellikokoelma Musta timantti, päätyi lukulistalleni erään kommentin myötä (kiitos vinkistä!). Kannen on suunnitellut sama henkilö, joka on toteuttanut Isän kanssa kahden -kirjankin kannen, ja selvää kehitystä on ainakin sillä saralla tapahtunut. Kannen kuvitus kyllä aukeaa paremmin kun novellit on lukenut.

Pari, kolme ensimmäistä novellia olivat sellaisia, joista olen aiemmin puhunut. Ne olivat liian lyhyitä, liian tiivistettyjä ja loppuivat ihan kesken. Juuri sellaisia mitä äidinkielenopettajat luettavat yläasteikäisillä kun kuvittelevat, ettei teinien kapasiteetti riitä muuhun. Pelkäsin jo vähän, että koko novellikokoelma olisi samanlaisia novelleja täynnä, muttei se ollutkaan, ja hyvä niin. Alkukankeuden jälkeen (vai olinko se vain minä, kun en taas ymmärtänyt novellin hienoutta?) tarinat muuttuivat pikkuhiljaa sujuvammiksi ja paremmiksi kokonaisuuksiksi.

Ylitse muiden nousi kuitenkin useampiosainen novelli Koiran elämää, joka kuvastaa kahden pariskunnan elämää. Toinen kärsii lapsettomuudesta ja toinen kärsii syntymättömästä lapsesta, jonka isä haluaisi abortoida mutta äiti ei. Yhdistävänä tekijänä on mäyräkoiranpentu Peppi, jonka Janita (raskaana oleva nainen) päättää myydä kostoksi miehelleen, jonka mielestä perheeseen ei mahdu vauvaa. Markku (lapsettoman perheen isäntä) puolestaan on matkalla ostamaan koiranpentua vaimolleen, ikään kuin lapsenkorvikkeeksi. Lapsettomuus koskettaa aina, kun se on niin omakohtainen aihe, ja Mentula kuvaa hyvin sitä henkistä aukkoa joka syntyy, kun ei voikaan saada lapsia. Se on kuitenkin jokaisen ihmisen oletettu velvollisuus (vaikkei sitä kukaan sano ääneen) ja itsensä tuntee väkisinkin jotenkin vajaaksi, kun "elämän tarkoitus" otetaan pois. Koiran elämää oli todella vaikuttava ja liikuttava kokemus. Novellissa käsitellään myös ainakin vähän sitä, mitä tapahtuu kun toinen vaikenee ja toinen vain esittää toiveitaan ja vaatimuksiaan. Markun vihdoin ja viimein rikkoessa miehisen hiljaisuutensa ja sanoessa sanottavansa, olin täysillä mukana jo tässä tarinassa. On onni, että Mentula päätti kirjoittaa romaanin novellikokoelmansa päälle.

Vaikka osa novelleista on todella raadollisia (esimerkiksi Iso mies), näissä on myös jotakin piilevää optimismia. Elämä koettelee kaikkia kirjassa esiintyviä henkilöitä, mutta he selviävät, tavalla tai toisella, koska ihmiset vaan nyt tekevät niin. Pieniä ratkaisuja tehdään, kompromisseja, opitaan virheistä ja annetaan anteeksi tai liikutaan eteen päin. Mentulaa lukisi enemmänkin, täytyy varmaan ruveta kirjoittelemaan kannustuskirjeitä, jotta saisi pian uutta luettavaa.