Mehiläisten kuolema - Lisa O'Donnell

The Death of Bees
Moreeni
Suom. Seppo Raudaskoski
2013
ISBN 978-952-254-158-1
304 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale

Istuin päivänä eräänä työpaikallani kahvihuoneessa kun paikalle porhalsi johtoportaan väkeä. Toisin kuin voisi kuvitella, nämä eivät olleet ollenkaan sitä pönöttävää sorttia (etenkään se toinen niistä), vaan sellaisia, joiden kanssa tulee juteltua ihan kuin työkavereiden kesken, normaalisti. Luin Yanceyn Viidettä aaltoa ja toinen rouvista sitten kertoi lukevansa O'Donnellin kirjaa Mehiläisten kuolema. "Siinä on kaksi tyttöä joiden narkkarivanhemmat kuolee ja nää tytöt hautaa ne sitten takapihalle etteivät joutuisi huostaanotetuiksi". Pakkohan sellainen kirja oli lukea!

Marnie ja Nelly asuvat Glasgown sillä puolella, joka ei ole ihan niin hohdokasta seutua. Heidän vanhempansa Izzy ja Gene ovat olleet tytärten syntymästä saakka vähintäänkin välinpitämättömiä vanhempia. He ovat todellakin narkkareita, joiden elämässä ei ole mitään hyvää. Tyttäriäänkin he ruokkivat silloin kun sattuvat muistamaan. Ei siis ole mikään ihme, etteivät tytöt jää kaipaamaan vanhempiaan, kun toinen kuolee sänkyynsä ja toinen hirttäytyy vajaan. Sen sijaan Marnie ja Nelly hautaavat vanhempansa takapihalle ja istuttavat näiden haudalle laventelia, koska se tuoksuu voimakkaimmalle kukkakaupan myyjän mukaan. Naapurin mukava homomies Lennie katselee tyttöjen touhuja ja ihastelee, kuinka reippaita nämä ovat. Siinä ovatkin kirjan kolme kertojaa.

Marnie on seuraamassa kovaa vauhtia vanhempiensa jalanjäljissä kohti kaaosta ja tuhoa. Huumeet eivät ole hänelle vieras asia, ei myöskään seksi. Hän on kuitenkin todella älykäs ja menestyy koulussa huolimatta siitä, etteivät läksyt, koulunkäynti tai oppiminen juurikaan kiinnosta häntä. Sen sijaan hän käy mielellään kavereidensa kanssa kylillä, vetää änkyräkännit ja harrastaa seksiä avioliitossa olevan miehen kanssa. Hänen siskonsa Nellie sen sijaan on vähintäänkin erikoinen tyyppi. Nellie ei halua tietää mitään elämän groteskeimmista asioista (kuten kuukautisista tai huumerahoista), puhuu todella vanhahtavasti ("olet oikeassa, vanha kuoma") ja käyttäytyy muutenkin kuin hienompikin leidi jostakin historiallisesta romaanista. Hän kieltäytyy näkemästä totuuksia, jotka ovat aivan hänen nenänsä alla, eikä se ole mikään ihme, onhan hän kahden narkkarin nuorempana tyttärenä joutunut näkemään ja kokemaan kaikenlaista. Kolmas kertoja on Lennie, homomies, jonka tiukasti kaapissa kököttänyt kumppani on aikaa sitten menehtynyt. Lenniellä on koira, Bobby, joka ei jätä tyttöjen takapihan kukkapenkkejä rauhaan sitten millään. Lennie on myös rekisteröity seksirikollinen, sillä hän pimeässä erehtyi maksamaan viisitoistavuotiaalle pojalle suihinotosta. Hän ottaa tytöt siipiensä suojiin, kun näiden hulttiovanhemmat mystisesti katoavat Turkin matkalle, eivätkä ilmeisesti ole pienimmissäkään aikeissa palata matkaltaan.

O'Donnellin kirjassa on uskomaton hahmokaarti. Paitsi että päähenkilöt ovat ihan omaa luokkaansa, on sivuhenkilöissäkin omat aarteensa. Empatiaa löytyy sieltä, mistä sitä vähiten osaisi odottaa ja pettureiksi osoittautuvat ne, joihin tytöt eniten elämässään luottavat. Ihmisluonnon raadollisuus ja oman edun tavoittelu käyvät kyllä hyvin selviksi, sillä hyvienkin tekojen takaa löytyy usein jokin ei niin puhtoinen motiivi. Tytöt joutuvat puolustamaan itse itseään, sillä kukaan ei tee sitä heidän puolestaan. Paitsi ehkä Lennie, ainakin vähän. 

Tätä kirjaa kuvaa hyvin se, että se sai minut naurahtamaan ääneen ja mutisemaan "tää on ihan älytön". Kaipasin jotain tällaista, erilaista. Mehiläisten kuolema on, kuten takakannessakin sanotaan, makaaberi, mutta mikäli kuvottavat yksityiskohdat eivät karkoita, suosittelen ehdottomasti kokeilemaan tätä teosta!

Kuulen kutsun metsänpeittoon - Sari Peltoniemi

Kansi: Ea Söderberg

Tammi
2011
ISBN 978-951-31-5939-9
153 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Sari Peltoniemi on nimi, joka on tässä pienessä universumissa joka olen minä putkahdellut esiin yhä tihenevään tahtiin. Hänen kirjaansa nimeltä Hirvi on kehuttu, mutta siinä on mielestäni niin järkyttävän kammottava kansi, etten uneksisikaan tarttuvani siihen. Näin se kansitaide toimii, kuulkaa. Ei tässäkään kansitaide nyt päätä huimaa, mutta on se parempi kuin Hirvessä. Makuasioitahan nämä toki ovat. Lueskelin eilen Kirjavinkkariblogia ja sieltä silmiini osui tieto, että Peltoniemi oli voittanut vuoden 2014 Laivakello-palkinnon. Ajattelin, että tässä on nyt suomalainen nuortenkirjailija, ja vielä palkittu sellainen, enkä minä ole lukenut yhtäkään hänen teostaan, joten eikun tuumasta toimeen.

Martinlaakson kirjaston kirjahyllystä käteeni sitten osui tämä nuortenkirjallisuuden helmi, Kuulen kutsun metsänpeittoon. Kirja ammentaa kolttasaamelaisten kansantarustosta aineksiaan ja vieläpä todella tehokkaasti. Näinkin lyhyeksi kirjaksi - ja lyhyeltä se totisesti tuntuu rämmittyäni vastikään läpi Strandbergin liki seitsensataasivuisen Tulen - tässä on todella paljon asiaa ja tapahtumia. Toki jotkin asiat, kuten Jounin ja Matleenan seurustelu, kärsivät siitä, ettei tilaa suhteen kehittymiselle ole niin paljon. Vaikka jos oikein muistan, ei se yläasteella juuri tuon haastavampaa ollut (paitsi toki meille nörttitytöille, jotka haaveilimme vain elokuvien päähenkilöistä ja artisteista).

Jouni on siis vaelluksella perheensä - isänsä ja sisarensa Saaran - kanssa Lapissa. Hänen äitinsä on kadonnut joskus kun Jouni oli vielä ihan pieni, eikä Jouni muista äidistään juuri mitään. Yöllä Jounin on päästävä tarpeilleen ja metsässä hän kohtaa aavemaisen naisen, joka aiheuttaa kauhua ja paniikkia. Jouni pakenee telttaansa ja koettaa selittää isälleen ja siskolleen mitä on metsässä nähnyt, mutta nämä eivät usko häntä vaan syyttävät vilkasta mielikuvitusta tai painajaisia. Jounikin rauhoittuu ja he palaavat takaisin Siisjoelle, kotiseudulleen ja kaupunkiin. Niinpä Jounille tulee täysin yllätyksenä, kun hän kohtaa naisen uudestaan, tällä kertaa keskellä asutusta. Apu löytyy kuitenkin yllättävältä taholta, sillä Jounin entinen ala-asteen luokanopettaja Romppainen on kiinnostunut shamanismista ja on enemmän kuin halukas auttamaan. Samalla Jouni kohtaa Romppaisen ihanan tyttären, Matleenan.

Tykkäsin Peltoniemen tavasta kirjoittaa ja siitä, että lyhyt kirja ei tuntunut liian lyhyeltä, muttei myöskään pakotetun pieneltä. Vähän jo pelkäsin, että nyt tässä saadaan ihan järkevä selitys kaikelle ja se olikin vain luokkakavereiden järjestämä pila kaupunkilaistuneelle Jounille, mutta onneksi niin ei käynyt. Olisi silti ollut mielenkiintoista tietää, mitä Jounin äidille on käynyt. Kenties se selviää seuraavassa osassa. Tällaisia välipalakirjoja voisin mielelläni lukea enemmänkin. Jouni joutuu kirjassa paitsi yliluonnollisen kanssa tekemisiin, myös ongelmiin oikean elämänsä ihmisten kanssa. Pidin siitäkin, että Jounilla on oikeitakin kavereita, hän on siis ihan tavallinen teini. Pidin erityisen paljon myös siitä, että Jounilla on pitkät hiukset ja hän soittaa kitaraa. Nörttityttö sisälläni ei ehkä koskaan kuole, ah ja voih.

Sininen huone - Mila Teräs

Otava
2006
ISBN 978-951-1-20869-3
312 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Sigrid on nuori ja kaunis, vain 17-vuotias. Lukio on jäänyt kesken, mutta Sigridillä on työ taideliikkeessä, jota hän rakastaa, sillä hän harrastaa maalausta itsekin. Hän on ihan tavallinen tyttö tavallisesta perheestä, jolla on ihana poikaystävä Sampsa. Eräänä aamuna Sigridin maailma pyörähtää kuitenkin perusteellisesti katolleen, kun puikon päästä häntä tuijottaa positiivinen merkki. Sigrid on raskaana ehkäisypillereistä huolimatta. Hän ei tiedä kenelle voisi kertoa asiasta tai edes miten, puhumattakaan siitä, että hänen on nyt päätettävä pitääkö lapsi vai ei. Valtava vastuu asettuu asumaan Sigridin harteille.

Mila Teräksen teos käsittelee todella hienosti nuoren äidin sisällä myrskyävää tunteiden merta, yhteiskunnan ennakkoluuloisia asenteita ja perheen suhtautumista vielä lapsena näkemänsä tyttären raskauteen. Sigrid on 17-vuotiaaksi yllättävän kasassa ja valmis pitämään huolta pienokaisesta, joka kasvaa hänen sisällään. Sampsa ei ymmärrä Sigridin päätöstä pitää lapsi, joten hänen ainoaksi vaihtoehdokseen jää lampsia ulos Sigridin elämästä. Ainakin joksikin aikaa.

Kirjassa käydään läpi raskauden eri vaiheita, paikkoja joissa täytyy käydä, ihmisiä, joiden kanssa täytyy sopia tapaamisia ja lopulta se itse väistämätönkin, synnytyssali ja mitä sen jälkeen tulee. Teräs ei mässäile yksityiskohdilla ja päästää päähenkilönsä helpolla, mutta selväksi silti käy se, ettei synnyttäminen mitään ihan lastenleikkiä ole. Käytännön asiat kuitenkin hoituvat kirjassa vähän niin kuin siinä sivussa, sillä pääosaan nousee Sigrid ja tämän oma lapsuus, isä, joka on menehtynyt Sigridin ollessa vasta nuori. Yllättäen Sigridin äiti ei ole se, joka tulevasta mummoudestaan ilahtuu, vaan Sigridin isäpuoli, joka heltyy tyttärensä ahdingon edessä.

Tykkäsin Sinisen huoneen eheydestä ja siitä, kuin Sigrid ei hajoa kappaleiksi, vaikka yksi hänen elämänsä suurimmista tapahtumista on kääriytymässä auki paljon ennen kuin hän olisi itse sitä toivonut. Hän käsittelee elämäänsä hyvin aikuismaisesti ja suhtautuu jopa häntä vähätteleviin hoitajiin paljon rohkeammin kuin moni aikuinen nainen. Tosin aikuisten naisten ei tarvitsisi sietää samanlaista kohtelua kuin Sigridin, jota paheksutaan niin suvun kuin ammattilaistenkin taholta. Häntä todella käy paikoittain jopa sääliksi, niin suorapuheisia jotkut uskaltavat olla - onhan Sigrid kuitenkin vain nuori tyttö, mistään mitään tietämätön. 
Käsitelläänpä kirjassa sivulauseessa sitäkin, millaista on kun lapsi ei tartu, vaikka kaikkensa tekee.

Tuli - Mats Strandberg & Sara B. Elfgren

Kansi: Pär Åhlander & Kim W. Andersson

Eld
Basam Books
Suom. Riie Heikkilä
2013
ISBN 978-952-260-134-6
683 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale
Piiri

Piiri esitteli meille ruotsalaisen pikkukaupungin Engelsforsin ja siellä asuvat noidat. Lukiolaistytöt saavat tietää, että heillä on voimia joista tavalliset pulliaiset vain haaveilevat. Noidat joutuvat kohtaamaan ikiaikaisen pahan taistelussa, jonka panoksena on maailman kohtalo. Tuli jatkaa noitien kertomusta siitä, mihin se Piirissä jää. Engelsforsiin on koittanut kesä ja se onkin kuumin kesä vuosikausiin. Muut ihmettelevät aina vain jatkuvaa helleaaltoa, mutta Piiri tietää totuuden. Engelsforsissa ovat pahan voimat jälleen liikkeellä.

Engelsforsissa valtaa alaa positiivisuuden aate, Positiivinen Engelsfors (PE), joka pian saa suorastaan lahkomaisia piirteitä. Alkuun kaikki on ihan hauskaa eikä liikkeessä näyttäisi olevan mitään hämärää, mutta sitten ihmisiä alkaa tipahdella sähköonnettomuuksien vuoksi. Piirissä on enää jäljellä viisi, Anna-Karin, Vanessa, Minoo, Ida ja Linnéa. Tytöillä on tavallisten lukiolaistyttöhuolien lisäksi vielä kontollaan maailman pelastaminen. Tilanteen tekee erityisen haastavaksi se, että tytöt eivät juurikaan tule toimeen keskenään eikä heillä taikavoimien lisäksi ole juuri mitään yhteistä. Heidän on kuitenkin päästävä yli henkilökohtaisista skismoistaan, sillä Engelsfors ei odottele heidän ystävystymistään.

Tykkäsin tässäkin kirjassa siitä, kuinka eri tytöt ovat niin erilaisissa elämäntilanteissa ja kuinka heidän lähtökohtansa vaikuttavat heidän raktioihinsa ja ajatteluunsa. Toki tuolle iälle tyypillistä maailmanvihaa ja katkeruutta olisi saanut olla vähän vähemmän. Juoni oli kirjassa hyvä ja kantoi oman painonsa, joskin melkein 700 sivun alla piukuu kyllä vahvempikin lanka. Kiirettä Tuli ei ainakaan pidä eikä tarvitsekaan, kun tilaa on noin ruhtinaalisesti. Tarina kuitenkin etenee riittävästi niin, ettei mielenkiinto katoa missään vaiheessa tyystin. Aika järkäle tämä nuortenkirjaksi kuitenkin on. Henkilögalleria pysyy aika samana sarjan ensimmäisestä osasta, mutta jos aikaa on välissä kulunut miltei vuosi kuten minulla, on henkilöitä ehkä turhan monta. Ensimmäisen kirjan tapahtumia ei myöskään sen ihmeemmin toisessa kirjassa selitellä, joten jos ei ole lukenut ekaa osaa, on ihan turha tarttua tähänkään. Onneksi ensimmäisen kirjan tapahtumat palautuivat pikkuhiljaa mieleen, muuten olisin ollut auttamatta pihalla.

Jos jotain huomautettavaa vähän turhan suuren sivumäärän lisäksi on, niin oikolukua olisi kaivattu. Jotkin sanat ovat puhtaasti vääriä tai puuttuivat kokonaan, kun taas toisista puuttuu ihan vain kirjaimia. Yksittäiset tällaiset voisi antaa anteeksi (okei, ei niitä vääriä ja/tai puuttuvia sanoja) mutta jos samalle aukeamalle on eksynyt useampi, niin tarkkaa lukijaa saattaa ruveta vähän ärsyttämään. Onneksi kirnoitusvirjeitä seurasi aina jotakin mielenkiintoisempaa, joka harhautti huomion. Yllättävän hyvin pysyi mielenkiinto loppumetreille saakka, vaikka totisesti toivoin, että menoa olisi vähän edes tiivistetty.

Peikon ensimmäinen lukumaraton

Blogistaniassa vietetään tänään (osa aloitti jo eilen) lukumaratonpäivää johon minä höynä toki ilmoittauduin mukaan. Saavuin kotiin hiukan neljän jälkeen ja ilokseni kynnyksellä odotti useampikin paketti. Aloitin maratonin siis suunnilleen 16.30, ja tähän mennessä (22:39) olen nyt lukenut upeaa Brian K. Vaughanin Saga-sarjakuvaa kolmen albumin verran. Täytyy myöntää, etten ole ihan parhaimmalla lukutuulellani juuri nyt, mutta josko tämä tästä paranisi!

//No, niinhän siinä sitten kävi, että otin kirjan (Linnea Parkkosen 112 - vihaan itseäni) käteen ja kömmin peiton alle, eikä aikaakaan kun nukahdin. Nukuin sitten tyytyväisenä aamuun saakka ja aamulla minulle selvisi, että anoppi oli tulossa yllätysvisiitille. Meille saapui eilen uusi jääkaappi ja sen muassa karmiva kasa roskaa, joten aamu meni siivoamiseen (ja jos ihan rehellinen olen, myös vähän pelaamiseen).

Tällä kertaa maraton meni mönkään, mutta lupaan hyvittää tämän myöhemmin! Sain siis kaikenkaikkiaan luetuksi 456 sivua sarjakuvaa. Ei mikään huippusuoritus, voisi sanoa että maratonini jäi suonenvedon vuoksi kesken jo alkumetreillä. Ehkäpä maratoonaaminen työviikon päälle ei ole maailman paras idea. Nyt kun sain inFamous: Second Sonin pelatuksi läpi (ette usko kuinka mieletön juoni ja käsikirjoitus voi pelissäkin olla), rupeaa taas lukeminenkin maittamaan paremmin. :) Lomaankaan ei ole enää mahdottoman kauan, joten voisin ottaa silloin uuden yrityksen!

Saga - Brian K. Vaughan

Kansi ja taide: Fiona Staples

(Saga, Like, 2014)
Image comics
2012
ISBN 978-1-60706-601-9
168 s.
☆☆☆☆☆
Oma

Saga aloittaa Alanan ja Markon tarinan. Kaksi vihollispuolten sotilasta rakastuu toisiinsa ja karkaa kansojensa välistä vihanpitoa mukanaan vastasyntynyt tyttärensä Hazel, joka toimii myös tarinan kertojana. Minulle tätä suositteli työkaveri, mutta kuten sarjakuvissa yleensäkin, taide oli se joka minut puhui puolelleen. Sagassa on mielettömän hieno piirrostyyli ja värien käyttö. Tämä taitaa olla myöskin ensimmäinen sarjakuva, joka tähän blogiin päätyy, joten katsotaan mitä tästä tulee!

Alana ja Marko edustavat siis kahta eri kansaa, joita sarjakuvassa kutsutaan lempinimillä wings ja horns, sattuneista syistä. Alana on kotoisin planeetalta nimeltä Landfall, Marko puolestaan Landfallin ainoalta kuulta Wreathilta. Nämä kaksi kansaa ovat taistelleet keskenään niin kauan kuin kukaan jaksaa muistaa ja vieläkin pidempään. Kummankaan kansan johtajiston mieleen ei ole se, että kaksi sotilaskarkuria on saanut keskenään lapsen, joten kukin tahollaan päättää hankkiutua eroon Alanan ja Markon pienestä perheestä.

Saga on todella mielikuvituksekas ja seksikäs sarjakuva. Ei ole mikään ihme, että takakanteen on läntätty M for Mature, sillä Saga ei turhia kiertele. Ajattelin ensin, että jos siivet ja sarvet ovat mielikuvituksekkainta, mitä tässä sarjakuvassa on, ei tätä ihan fantasian ja scifin vuosisadan liitoksi voi ylistää, mutta yllätyin kun melkein ensimmäisillä sivuilla vastaan tuli tv-päinen robottiprinssi. Mielikuvituksekkaat otukset eivät lopu suinkaan prinssi Robot IV:hen vaan vastaan tulee mitä kummallisempia avaruusolentoja. Onneksi menin tilaamaan yhden sijaan kaikki kolme tähän mennessä ilmestynyttä kokoelma-albumia, sillä lukumaraton lähtee hyvin käyntiin sarjakuvalla!

Kun enkeli myöhästyy Metrosta - Piritta Porthan

Kansi: Timo Porthan

Basam Books
2012
ISBN 978-952-260-081-3
175 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Minä en ymmärrä runoa. En osaa runoa, enkä tahdo osata runoa. Olen aina inhonnut runoja, runotyttöjä, runopoikia, runon tulkintaa ja kaikkea muutakin mikä mitenkään edes etäisesti liittyy runoihin. Minusta on typerää kirjoittaa teksti jolla haluaa sanoa jotain, mutta piilottaa sanoma niin, että se erikseen vaatii tulkintaa ja on täysin lukijasta kiinni, meneekö sanoma perille vai ei. Kannatan suoraan puhumista ja tärkeiden asioiden sanomista niin, että viesti kulkee vintille saakka. Nyt olen kuitenkin työssäni joutunut sellaiseen tilanteeseen, että minun oli pakko lukea runoja.

Kaiveltuani internetin syövereitä käsiini etsiytyi tämä, metronoranssi pehmeäkantinen teos. Kansi vaikutti kaikkiin niihin kukkakantisiin ällöttäviin "olet ihana, rakastan sinua" -runokokoelmiin verrattuna nykyaikaiselta ja vetävältä. Metronoranssilla huomioni on napattu ennenkin. Kun enkeli myöhästyy Metrosta onkin draamarunoelma, eli tässä on joku juoni ja järki, toisin kuin runoissa yleensä. Ja se juoni on hyvä, vahva ja kantaa läpi koko teoksen.

Kun enkeli myöhästyy Metrosta kertoo Aavan tarinan. Aava viettää villiä nuoruuttaan ystävänsä Aarteen kanssa, joka on homo. He varastavat ja vetävät viinaa, molempien kodeissa on oma tarjottimellisensa ongelmia, joista syrjäytymisvaarassa olevat nuoret eivät tahdo tietää mitään mutteivät voi estää vanhempien vaikeuksia vuotamasta omaankin elämäänsä. Aava tahtoo olla hurja, sellainen jota ihaillaan, ei sellainen jota haukutaan huoraksi. Elämä vie kuitenkin tyttöä mennessään ja pian Aava huomaa Aarteen karanneen maailmalle interreilaamaan ilman häntä. Sitten syntyy Vuokko. Aava yrittää ja tekee parhaansa, mutta ratkeaa, sammuu metroon ja menettää Vuokon huoltajuuden.

Tässäpä runoteos niille, jotka eivät tykkää runoista, jotka eivät voi kertakaikkiaan sietää runoja. Itse suhtauduin näihin runoihin laulunsanoina, koska sellainen ajatus teki tämän lukemisesta minulle helpompaa. Aavan tarina on tositarina. Tällaisia nuoria oikeasti on ja raaka tarina ristiaallokossa heittelehtivästä Aavasta ajaa kyllä pointin tehokkaasti perille. Tykkäsin, tämän tarinan olisin voinut lukea romaaninakin.

The 5th Wave - Rick Yancey

Kansi: Allied Integrated Marketing

(5. aalto, WSOY, 2013)
G. P. Putnam's Sons
2013
ISBN 978-0-399-16241-1
480 s.
☆☆☆☆
Oma

Rick Yanceyn Viides aalto on yksi niitä kirjoja, jotka meinasivat jäädä lukematta epämiellyttävän kannen ja harhaanjohtavan takakansitekstin perusteella. Keltainen on ehdottomasti inhokein värini ja jokin Viidennen aallon suomenkielisen laitoksen kannessa tekee siitä tylsän ja turhan sotamaisen. Kenties se on se tähtäin tai joku. Siispä ajattelin, että kirja jossa on zombeja ja keltainen kansi, ehh, on mulla parempaakin lukemista. Joku tätä kuitenkin kehui (en tosin muista kuka, ilmoittautukoot syyllinen!) ja päätin päästä ennakkoluuloistani yli. Tässäpä nyt oppia takakansitekstin kirjoittamiseen. Alienit ja zombit eivät välttämättä kiinnosta samoja ryhmiä. Zombeista kiinnostuneet tarttuvat väärään kirjaan, alieneista kiinnostuneet puolestaan eivät löydä tätä helmeä.

Viides aalto kertoo siis Cassiesta, jonka ainoa tehtävä alieneiden valtaamassa maailmassa on löytää ja pelastaa pikkuveli Sam. Ainoa, joka Cassieta kenties voi auttaa, on salaperäinen Evan, joka pelastaa Cassien kuolemasta joko hypotermiaan tai verenhukkaan, kummin tahansa. Jokin Evanissa on kuitenkin pielessä. Cassie on myös korviaan myöten rakastunut erääseen toiseen poikaan, jonka olettaa kuolleen jo invaasion alkuaikoina.

No niin, ajattelin minäkin että apua, taas tällainen kuolettavan tylsä rakkausdraama, hohhoijjaa, eikö kukaan keksi mitään uutta. Vaan ei se mennytkään sitten niin. Viidennessä aallossa kertojia on (todella vaikean teinin tavoin käyttäytyvän) Cassien lisäksi tämän pikkuveli Sam, kuolettavan komea Ben Parish, sekä muutamat muut. Kirja lähtee vähän hitaasti käyntiin ja epäilin useampaankin otteeseen - etenkin kun eräs työkaverini kertoi kokeneensa kirjan jotenkin tahmeaksi - Viidennen aallon kelpoisuutta. Mutta sitten kun kirja vierähti kunnolla käyntiin, se todellakin lähti eikä pysähtynyt enää. (Syy pitkittyneeseen hiljaisuuteeni löytyy tv-tason välitasolta uutuuttaan kiiltävän PS4:n muodossa, pahoitteluni!)

Viidennen aallon alienit ovat uusia ja eivät ole, riippuu ihan siitä millaisia alienkertomuksia on lukenut aiemmin. Pidin siitä, ettei kirjassa tavattu turhan selkeästi auki eri hahmojen kohtaloita tai väännetty rautalangasta henkilöllisyyksiä. Sellaiset on helppo loppua kohti arvata itsekin. Yanceyn käyttämä kieli on nuorekasta ja karmivissakin kohtauksissa niin hauskaa, että on pakko naurahtaa ääneen vaikkei yhtään haluaisi. Cassie on raivostuttava, sen voin sanoa jo nyt tässä. Hän ratkoo asioita väkivallalla, käyttäytyy ajoittain kuin hemmoteltu, tunnehäiriöinen kakara ja on juuri niin vainoharhainen kuin invaasion kohteeksi joutuneen maapallon asukas nyt voi vain olla. Etenkin, kun ottaa huomioon, että alieneita on perin juurin hankala erottaa ihmisistä... Sen, mitä Cassielta puuttuu, tarinaan tuovat muut henkilöt. Cassien osuudet jäävät kirjassa lopulta kuitenkin puoleen, ehkä sen allekin, joten ihan koko kirjaa tätä primadonnaa ei tarvitse kestää. Ja kyllähän Cassiesta lopulta aikamoinen pahaperse muodostuukin.

Yanceyn kirja on toiminnantäyteinen ja harhaanjohtavasta takakannestaan siis oikein mielenkiintoinen kertomus alieneiden valtaamasta maailmasta. Alieneiden käyttämät metodit ovat mielikuvituksellisia (ulkoavaruuden asukkaat eivät siis tulekaan ja posauta Valkoista taloa atomipommilla ilmaan) ja järkeenkäypiä. Kirjaa lukiessa ei voi koskaan tietää kuka on kuka ja kenen puolella, joten Cassien vainoharhaisuus tarttuu väistämättä lukijaankin. Malttamattomana nyt odotan seuraavaa osaa, joka ilmestyy elokuussa (Book Depositoryn mukaan julkaisuun on 90 päivää).

Eleanor & Park - Rainbow Rowell

Kansi: Olga Grlic & Harriet Russell

St. Martin's Griffin
2013
ISBN 978-1-250-01257-9
328 s.
☆☆☆☆
Oma

Eleanor & Park ihan vahingossa klikkautui ostoskoriini eräänä päivänä kuultuani tarpeeksi monta kertaa kirjan nimen. Mukaan ikään kuin tahattomasti lennähti myös Rowellin toinen kirja, Fangirl, joka tosin odottelee vielä lukuvuoroaan. Kyseessä on siis rakkaustarina oikein sieltä perinteikkäämmästä päästä, mutta mukaan on saatu ujutettua ajankohtaisiakin aiheita, vaikka vuosi on 1986.

Eleanor on isokokoinen, punatukkainen nuori nainen, jonka elämää ei voi leikilläkään kutsua helpoksi. Hän pukeutuu niin kuin toivoisi, että kaikki huomaisivat hänet, vaikka oikeasti hän toivoo, ettei kukaan vilkaisisi häneen päinkään. Park on puolestaan punkista tykkäävä poika, jonka perhe on tavallinen melkein tylsyyteen saakka, lukuunottamatta korealaista äitiä ja taistelulajeista innostunutta sotaveteraani isää. Pikkuvelikin on vähän outo. Okei, ei ehkä sittenkään ihan niin tavallinen. Eleanor tulee uutena samaan kouluun jota Park käy ja joutuu heti ensimmäisenä aamunaan kokemaan helvetin, jota myös koulubussiksi kutsutaan. Lopulta Park päästää tytön istumaan viereensä ihan vain jotta pääsisi eroon myötähäpeästään. Kirja lähteekin vähän hitaasti liikkeelle, sillä mitään rakkautta ensisilmäyksellä Parkin ja Eleanorin suhde ei todellakaan ole.

Eleanor on ihana tyttö ja realistisesti kirjoitettu. Muistan itse taistelleeni ihan samojen juttujen kanssa nuoruudessani ja Eleanorin kamppailu väkivaltaisen ja alkoholisoituneen isäpuolen, kohtaloonsa alistuneen äidin, pienempiin sisaruksiin kohdistuvan suojeluvaiston, ylipainon ja kaikkien teini-iän epävarmuuksien kanssa herättivät vahvoja tunteita. Park puolestaan on perheestä, jossa kaikki on hyvin, eikä hän voi alkuunkaan käsittää, kuinka kamalaa Eleanorin elämä oikeasti on. Park ei sitten olekaan ihan realistinen teinipoika, mutta kuka nyt chick-littiin realistisia mieshahmoja haluaisikaan? Park on ihana, ihana, ihana, kullanvärinen ja hunajainen ja kiltti ja rohkea ja voimakas ja ah, sanoinko jo, että ihana? Täydellinen miespääosa täydelliseen rakkaustarinaan.

Vaikkei Eleanor & Park kyllä ole täydellinen rakkaustarina kun sitä tarkemmin miettii. Se on ennen kaikkea kertomus ensirakkaudesta ja perhosentoukista masussa. Sekä Eleanor että Park ovat kumpainenkin tasan tietoisia ensirakkauden mahdollisuuksista selviytyä, mutta he päättävät silti yrittää. Parkia ei voi tosin kuin ihailla, niin kärsivällinen hän on, vaikka Eleanor on pykännyt ympärilleen kiviset muurit joiden hän ei haluaisi kaatuvan. Park on kuitenkin sitkeä, suloinen prinssi, joka kiipeää kiviseinää herkeämättä ylöspäin, huolimatta ajoittain niskaan satelevista kiviryöpyistä (toisin sanoen Eleanorin tunteenpurkauksista).

Eleanor & Park tyydytti ällöimelän ihastumiskirjatarpeeni paremmin kuin hyvin. Nyt voin taas palata lukemaan ankeita ja masentavia dystopioita. Muistinko muuten mainita jo, että Park on ihana? <3

The Death Cure - James Dashner

Kansi: Philip Straub & Stephanie Moss

Delacorte Press
2011
ISBN 978-0-385-73877-4
325 s.
☆☆☆
Oma
The Maze Runner
The Scorch Trials

Maze Runnerin viimeinen osa odotti luetuksi tulemistaan vähän turhan kauan. Olin jo aloittanut tämän kirjan, kun elämässä sitten tuli jotakin muuta tielle (kenties kirja, jossa oli vetävämpi kansi, kuka tietää?) ja The Death Cure jäi pinoon odottelemaan. Ajan myötä sen päälle kasaantui muita kirjoja ja sitten vielä lisää, mukamas tärkeämpiä kirjoja. Pian se olikin pinon alimmaisimpana ja lopulta siirsin sen kirjahyllyyn odottamaan vuoroaan. Nyt on kuitenkin menossa jonkinlainen sarjojen loppuunsaattamisvaihe, joten päätin tarttua The Death Cureen ennen kuin aloitan seuraavaa kirjaa.

The Death Cure on tosiaankin viimeinen osa trilogiassaan ja ehkäpä kirjoista toimintapainotteisin. Täytyy tunnustaa, että toimintapainotteisuus ei ole aina hyvä asia. Minun oli todella hankala saada silmät pysymään auki lukiessani tätä, vaikka odotukset olivat aiempien osien perusteella todella korkealla. Thomas kumppaneineen herää siis WICKEDin tukikohdasta, jossa heille luvataan, ettei WICKED enää valehtele heille. Thomas ei kuitenkaan usko yhtiötä, ja miksi uskoisikaan kun ottaa huomioon, millaisten kärsimysten läpi hänet on ystävineen vedetty. WICKED tarjoutuu palauttamaan nuorille näiden muistot, mutta Thomas yhdessä ystäviensä Minhon ja Newtin kanssa kieltäytyvät kunniasta. Ensialkuun vaikuttaa siltä, että heidän valintansa on ihan hyväksyttävä ja että he saavat pitää päänsä, mutta piankos heidän ovelleen ilmaantuu itse pääjehu gorilloidensa kanssa vaatimaan poikia muuttamaan mielensä. Thomasilla ei ole aikomustakaan päästää WICKEDiä enää kertaakaan aivoihinsa, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jää pako. Tästä alkaakin sitten villi kissa ja hiiri -leikki, joka sisältää paljon taistelua ja vain vähän mitään muuta.

Aiemmissa kirjoissa tykkäsin Dashnerin kehittämästä ryhmädynamiikasta, erilaisista hahmoista ja erityisesti Teresasta, josta oli todella hankala ottaa selvää. Tässä kirjassa keskitytäänkin sitten lähestulkoon yksistään Thomasin, Newtin ja Minhon seikkailuihin. Hiukan edes romantiikan nälkää tyydyttää Brenda, mutta kutukohtaukset jäävät kyllä täysin minimiin - jos niitä edes kutukohtauksiksi voi kutsua. The Death Cure on pakattu täyteen toimintaa ja juoni kyllä etenee, mutta selvästi tytöille kirjoitetusta dystopiasta poiketen romantiikka jää täysin sivuosaan ellei lähes poiskin.

Sarjasta on ilmestynyt esiosakin, nimeltään The Kill Order. Se odottaa tuolla hyllyssä, mutta saapa nähdä saanko aikaiseksi luettua sitä. The Death Cure jätti vähän kylmäksi, vaikkei se missään nimessä huono kirja ollut. Kävin muuten vilkaisemassa imdb:n sivulla Maze Runnerin leffatietoja ja hienon leffajulisteen lisäksi siellä oli tieto Suomen ensi-illasta, 19.9.2014. Sitä odotellessa!