Hypnotisoija - Lars Kepler

Kansi: Hummingbirds

Hypnotisören
Tammi
2010
ISBN 978-951-31-6063-0
608 s.
☆☆☆☆
Oma

Sain eräänä päivänä töissä ollessani käsiini Keplerin uusimman, Nukkumatin, ja soin itselleni muutaman minuutin lukaistakseni, mistä tässä nyt oikein vouhkataan. Alku tempaisi mukaansa, ja myöhemmin juttelin erään ystäväni kanssa, joka oli kirjoihin jo ehtinyt tutustua. Mietin, pitäisikö ihan lainata tuo kyseinen Nukkumatti, mutta ystäväni vinkkasi, että kirjat kannattaa lukea niiden ilmestymisjärjestyksessä. Ilmeisesti näissä kuten monissa muissakin dekkarisarjoissa on jokin laajempi, pääetsivään liittyvä juonikaari, jota kannattaa seurata aikajärjestyksessä.

Niinpä lähdin metsästämään Hypnotisoijaa pitkin maita ja mantuja. Luottokauppani, Rautiksella sijaitseva pieni taskukirjamyymälä, oli myynyt viimeisen kappaleen ja myyjän mukaan painos oli vissiin loppunut, sillä he olivat tilanneet lisää mutteivät olleet kirjoja saaneet. Niinpä kun työn vuoksi jouduin käymään viime viikolla Helsingissä (kuuntelemassa seminaaria nuorista ja nuorten lukemisesta, oikein mielenkiintoista asiaa), kävin vilkaisemassa liikkeessä uudemman kerran ja siellähän näitä nökötti hyllyssä. Pari päivää tämä kerkesi seilata laukussa edestakaisin, enkä päässyt oikein alkua pidemmälle, mutta kun eilen aloitin loman, syvennyin kirjaan täysillä ja hyvä niin!

Hypnotisoija kertoo siis suomalaistaustaisesta rikoskomisario Joona Linnasta ja hänen tutkimuksistaan. Tässä kirjassa parrasvaloissa tosin paistatteli kirjalle nimenkin antanut hypnotisoija, Erik Maria Bark. Hän on luvannut itselleen ja suurelle yleisölle, ettei enää koskaan hypnotisoi ketään, mutta kun poliisi löytää raa'asti silvotun perheen jonka ainut eloonjäänyt on vakavasti loukkaantunut poika jonka lausunnosta tämän muualla asuvan isosiskon henki saattaa olla kiinni, Erikille ei jää vaihtoehtoa. Niinpä hän suostuu hypnotisoimaan Josefin, ja tulee näin käynnistäneeksi kauhistuttavan tapahtumaketjun, joka kasvaa eteenpäin vyöryessään lumipallon lailla.

Ei varmaankaan ole jäänyt kenellekään epäselväksi, kuinka vähän minä pidän dekkareista. Ainoat joiden parissa olen viihtynyt, ovat olleet Stieg Larssonit ja Donna Leonit, enkä voi sanoa Leoneistakaan erityisemmin lumoutuneeni, vaikka Brunetti varsin viehättävä päähenkilö onkin kaikkine arkisuuksineen. Olen kuitenkin töissä kysellyt näitä Keplereitä palauttaneilta asiakkailta mielipiteitä kirjoista, ja aina vastaus on ollut sama: "kamalan hyvä", "ihan sairasta juttua mutten voinut lopettaa lukemista", "jäätävä". Eivätkä asiakkaat erehtyneet.

Osasin arvata jo juonen teeman ennen kuin sen enempää luin takakantta tai mitään muutakaan. Jos nykyihminen sanoo, että jokin kirja on ihan sairas, se yleensä tarkoittaa perheväkivaltaa, insestiä, paloittelua, jotain tämän kaltaista. Vähempi ei tunnu riittävän enää heilauttamaan. Juoni vie mennessään, vaikka aluksi se vaikuttaa yksinkertaiselta - kenties liiankin - ja sitten se yhtäkkiä pirstaloituu niin, ettei enää osaa hahmottaa miten eri asiat liittyvät toisiinsa. Lopussa kaikki langat kuitenkin palaavat takaisin samaan kudokseen ja käy selväksi jopa se, miten ensialkuun sivuhenkilöltä vaikuttanut Erik onkin yhtäkkiä niin kovin tärkeä. Kiitosta erityisesti hyvin ja mielenkiintoisesti kirjoitetuista hypnotisointikohtauksista sekä niistä harvoista, mutta sitäkin kiinnostavammista seksikohtauksista. Olen ehkä vähän herkistynyt luettuani niin pitkään pelkkiä nuortenkirjoja, joten joku kokeneempi konkari saattaa olla tässä eri mieltä.

Seuraavaksi lähden ehdottomasti metsästämään Paganinia ja paholaista, vaikka katsotaanko, niin sekin on joka paikasta loppu kun minä sen nyt kerran haluaisin. Onneksi lukeminen ei ihan heti lopu kesken ilman Paganiniakin. Ehkäpä kaikki dekkarit eivät sitten lopulta olekaan ihan niin hirveää kuraa kuin olen olettanut. Jälleen yksi ennakko-oletus romukoppaan!