Divergent - Veronica Roth

Kansi: Joel Tippie

suom. Outolintu (Otava, 2014)
Katherine Tegen Books
2011
ISBN 978-0-06-202402-2
487 s.
☆☆☆☆
Oma

Divergent tupsahti tutkaani ensimmäistä kertaa jo jokin aika sitten. En nyt enää muista, kuka sitä ensimmäisenä minulle suositteli (jos muistaisin, niin kiittäisin mitä lämpimimmin, mutta siitä lisää myöhemmin), mutta päädyin tilaamaan sen kun se keikkui sinnikkäästi tuolla Goodreadsin suosituinta dystopiaa -listalla melko kärjessä (tällä hetkellä sijoitus on toisena, heti Nälkäpelin jälkeen, näkisin että tilanne muuttuu jahka tästä saadaan se elokuva ulos). Dystopioita tulee nyt oikealta ja vasemmalta, ja totta puhuakseni minua alkaa jo vähän kyllästyttää. Muutamat bloggaajat ovat kuitenkin saaneet tästä suomennoksen jo haltuunsa, ja juuri eilen voivottelin, että pitäisi varmaan lopettaa tämä koneella nyhjöttäminen ja painua sen sijaan lukemaan, niin saisi jotain luetuksikin. No, nappasin sitten Divergentin ja luin sen yhteen putkeen. Nukkumaan taisin mennä joskus kolmen ja neljän välillä.

Alkuun minua pelotti, että Divergent olisi vain samaa vanhaa, Nälkäpeli, The Giver ja Delirium yhteen keittettyinä, ja jos olen täysin rehellinen niin joitakin samoja elementtejä on. Muitakin yhdistäviä tekijöitä löytyy, kaikki ovat nimittäin nuortenkirjoja ja jollain tasolla genrensä sitomia. Koitan aina välttää puhumasta kliseistä, etenkin jos ne ovat yksittäisen lajityypin omia, sillä jollekin jokainen arvostelemani kirja voi olla se ensimmäinen eivätkä kliseet näin ollen tunnu kliseiltä. Niinpä jätän niistä puhumisen nytkin, ja puhutaan vain Divergentistä. Vinkkinä tosin, jos tykkäsit tästä, tykkäät luultavasti noista muistakin, jotka mainitsin.

Divergent kertoo siis Beatrice Priorista, tytöstä, joka kuuluu Vaatimattomien kastiin (tai Abnegationiin, kuten se minulle tuli tutuksi). Beatrice elää maailmassa, jossa ihmiset ovat jakautuneet viiteen jaostoon, joista kukin edustaa jotain tiettyä hyvettä ylitse muiden. 16-vuotiaina tämän kansakunnan nuorten täytyy valita, mihin jaostoon he haluavat lopun elämäänsä kuulua. Tätä varten nuoret suorittavat eräänlaisen soveltuvuustestin, joka ei kuitenkaan ole määräysasemassa heidän tulevaisuudestaan, vaan huolimatta tuloksista nuoret saavat itse päättää, mihin jaostoon he menevät. Beatrice ei ole koskaan ollut kotonaan Vaatimattomissa, huolimatta kovasta yrittämisestään. Sen sijaan hän tuntee kuuluvansa Uskaliaisiin (Dauntless), ja tekeekin yleisöä kohauttavan valinnan valitsemisseremoniassa.

Elämä Uskaliaissa on juuri sellaista kuin Beatrice - joka uskonhyppynsä jälkeen valitsee uudeksi nimekseen lyhennetyn, terävämmän Trisin - on aina kuvitellut eikä mitään sinne päinkään. Hänen kouluttajinaan toimivat Eric, yksi Uskaliaiden viidestä johtajasta, joka on sadistinen ja häikäilemätön, sekä Four, hiljainen kaveri, joka tuntuu ensikohtaamisesta saakka hemmetin pätevältä. Ei mene kauaakaan, kun Fourin yötaivaan siniset silmät vievät Trisin mennessään.

Pidin erityisesti siitä, kuinka koukuttava ja joutuisasti etenevä kirja on. Vaikka se on lähes viisisataasivuinen ainakin englanninkielisessä laitoksessaan, niin sivut kuluvat loppuun vähän turhankin vinhaa vauhtia. Tris on hahmona mielenkiintoinen, ei mitenkään liian osaava, joskin alussa esiintuotu kömpelöys ei juuri kirjan edetessä näy, eikä Trisin tapa väheksyä itseään ole kovin viehättävä. Trisin kehittyminen kuitenkin juonen edetessä on ilmeistä, vaikka onkin vähän hassua että ihminen, jota on koko ikänsä kielletty juoksemasta, pystyy ensimmäisellä yrityksellä juoksemaan usean kerroksen verran portaita, ottamaan kiinni junan ja hyppäämään sen kyytiin. Silti, tällaiset seikat jäävät pian unholaan, kun Four astuu kehiin ja taitavasti kirjoitettu jännite näiden kahden nuoren välillä käy ilmeiseksi. Pidän pussailu ja punastelu -vaihetta enemmän juuri tästä alun kiertelystä ja kaartelusta, vastustajan mittailusta ja varastetuista katseista. Roth kirjoittaa hämmennystä ja romanttisten tunteiden heräilyä melko hyvin, mutta pääpaino ei tosiaankaan ole Trisin ja Fourin romanssilla, onneksi.

Kirjassa käsitellään muitakin hyviä teemoja, mutta esimerkiksi politiikan pyörittely ei missään vaiheessa käy turhan raskaaksi, vaikka tällaisessa kirjassa voisi hyvin kuvitella niin käyvän. Loppua kohti pidättelin jo ihan oikeasti hengitystäni, sillä Delirium on vielä kohtuu tuoreena mielessäni ja minä todella pelkäsin.

Noottia vielä tulee kuitenkin siitä, että Jumala mainitaan tämänkaltaisessa dystooppisessa nuortenkirjassa turhan monta kertaa (kahdesti). En pidä siitä, että kirjailijan uskonnolliset vakaumukset (jotka siis käyvät hyvin selviksi loppukiitoksissa) vuotavat kirjan hahmoihin. Myös scifi-elementtejä on käytetty säästeliäästi ja vain silloin, kun se kirjailijalle sopii. Teknologiaa ei ole sen enempää lähdetty selittelemään, vaan se vain on, ja siihen on lukijan tyytyminen.

Kaikkiaan Divergent on hyvin rakennettu tarina, jonka lukee nopeasti ja intensiteetillä läpi. Kiitosta vielä englanninkieliselle kovakantiselle painokselle, sillä paperikansien alta paljastui todella kauniisti suunniteltu kuparinsävyinen Uskaliaiden sinetti, joka tuntui lukiessa sormien alla. Tällaiset yllätykset ovat aina mieluisia ja tekevät kirjasta loppuun saakka suunnitellun oloisen.