 |
| Kansi: Sakari Tiikkaja |
Karisto
2012
ISBN 978-951-23-5425-2
438 s.
☆☆
Kirjasto
Darlah löytyy Vantaan lukudiplomilistalta, ja se kertoo kolmesta nuoresta, jotka voittavat arvonnassa matkan kuuhun. Kuumatka selitetään suurelle yleisölle 50-vuotisjuhlamatkana, jonka tarkoitus on kunnioittaa Apollo 11 ja sillä olleita astronautteja. Jotkut puolestaan näkevät sen mediatempauksena, jolla toivotaan kerättävän rahaa NASAlle. Totuudessa kuussa on ollut jotakin, ja nyt NASA haluaa palata takaisin tarkistamaan, josko se jokin on edelleen siellä.
Mukaan päätyvät Mia Norjasta, Midori Japanista ja Antoine Ranskasta. Nuoret ovat hyvin erilaisia ja tulevat hyvin erilaisista taustoista, Mia on punkbändin solisti jolla on hankaluuksia tulla toimeen perheensä kanssa, Midori on koulukiusattu Harajukun vakiokävijä ja Antoine nyt on vain hyvin ranskalainen poika. Jokainen on siis periaatteessa hyvin stereotyyppinen kansalaisuutensa edustaja. Norjahan on tunnettu villapaidoistaan ja kirkonpolttohevistään, Japani puolestaan tiukoista sosiaalisista normeistaan ja erityisesti sairaasta kauhuntajustaan (jota Midorikin kirjassa hyvin tuo esiin), ja ranskalaiset ovat tunnettuja hurmureita. Nuorten yksilölliset luonteet eivät juuri tässä kirjassa loista, tai minä en niistä ainakaan saanut kiinni.
Kirjasta suunnilleen puolet kuluu siihen, kun nuoret valmistelevat matkaansa, kouluttautuvat siihen ja opettelevat kolmen kuukauden ajan ties mitä ja kaikkea. Silti kun he pääsevät kuuhun eikä kaikki menekään ihan suunnitelmien mukaan, kukaan heistä ei osaa toimia koulutuksensa mukaan. Myös ammattiastronauttien kyvyttömyys toimia oikeassa hätätilanteessa pisti vähän vihaksi. Miksi tuommoisia tumpeloita ylipäätään päästetään kuuhun? Myös kirjailijan keksimä teknologia oli pettymys, sillä se ei voisi toimia nykypäivänä mitenkään päin. Yleensä annan anteeksi tällaiset, mutta kun teknologian toimimista koitettiin selittää ja päätettiin selitys sitten jotenkin "minä, eikä kukaan muukaan varmaan, tiedä tästä hirveästi". Tämä siis astronautin suusta.
Kirjassa on hienosti sekoitettu totta ja tarua. Esimerkiksi avainasemaan nousee vuonna 1977 kuultu Wow!-signaali, ja muutenkin kirjassa on otettu huomioon oikeita tapahtumia. Kirja on kuvitettu todentuntuisin kuvin, mutta kuvia olisi voinut käyttää enemmänkin luomaan kirjaan kauheampaa tunnelmaa. Tämähän on tosiaan lukudiplomin kohdassa "Pimeä puoli", ja sinne tämä ihan hyvin sopiikin. Parissa kohtaa ihan pelotti jatkaa lukemista, mutta kaikenkaikkiaan Darlah oli aika leppoisa kirja. Lähinnä Midorin japanilaiset kauhukertomukset olivat niitä kirjan pelottavimpia kohtauksia, mutta muutoin Darlah jäi aika vaisuksi.
Loppu vaikutti alkuun vähän lässähtävän, muttei siitä onneksi ihan pannukakkua tullut. Darlah on melko oiva esimerkki kauhukirjasta, joka ei toimi koska monstereita vältellään liiaksi. Pelottelukohtauksia oli ihan liian vähän ja ne olivat ihan liian laimeita noustakseen kirjassa hallitseviksi. Loppua kohti tuntui, kuin juonta olisi vähän keksimällä keksitty, joskin morsojen todellinen identiteetti olikin ainakin omaperäinen, jos nyt ei ihan uusi. Mitään kauhean kamalaa kauhukirjaa on siis ihan turha odottaa Darlahilta, mutta ihan viihdyttävää lukemista se oli. Tuntuu tosin, että hahmoista olisi voinut saada paljon enemmänkin irti.
Minua tämä pelotti, selvästi enemmän kuin vaikka tämän jälkeen lukemani aikuisten kauhukirja. Tykkäsin myös lopusta, koska se poikkesi siitä, mihin olen nuortenkirjoissa tottunut. Hahmot olivat tosiaan stereotyyppisiä, mutta tykkäsin juonesta ja ideasta sen verran, että loppujen lopuksi tämä oli aika hyvä kirja minulle.
VastaaPoista