Reaper Man - Terry Pratchett

Kansi: Brian Roberts & Joe McLaren

Gollancz
1991
ISBN 978-1-473-20011-1
298 s.
☆☆☆☆
Oma

Äkkäsin jotakin kautta Gollanczin uutisen, jossa kerrottiin heidän julkaisevan Terry Pratchettin kirjoja uudelleen uusilla kansilla. Ensimmäisinä julkaistaisiin kirjat, joissa Kuolema esiintyy päähenkilönä (tai yhtenä heistä). Kuolema on aina ollut ja varmaan tulee aina olemaan suosikkini koko Pratchettin Kiekkomaailma kavalkadista, ja kun siihen lisätään vielä se hiukan nolo seikka, etten omista(nut) ensimmäistäkään Pratchettia, niin päätin että tässäpä nyt oiva tilaisuus korjata asianlaita. Kirjan luettuani epäröion hetken kirjoittaa siitä arvostelua. Kun kirjan kirjoittaja on joku, joka on tehnyt pitkän uran ja joka on yleisesti arvostettu kirjailijana ja ihmisenä, ervostelun kirjoittamisen kynnys nousee, tai näin sen ainakin itse koen. Olen kuitenkin tähän mennessä kirjoittanut edes jotakin jokaisesta blogin perustamisen jälkeen kirjoittamastani kirjasta, sillä blogi on oiva työkalu myös eri kirjojen muistamiseen, joten päätin uhmata aallokkoa.

Reaper Man (Viikatemies, Karisto, 1996) siis kertoo Kuolemasta, joka saa käskyn siirtyä syrjään. Hänelle ojennetaan ikioma tiimalasi, joka mittaa hänen jäljellä olevaa aikaansa. Kuolema päättää käyttää ajan hyväkseen ja jättää työnsä lähteäkseen lomalle. Hevosensa Binkyn (Humma) hän saa kuitenkin pitää. Kiekkomaailma joutuu kaaokseen, kun Kuolema ei ole enää keräämässä talteen ylimääräistä elinvoimaa ja kuolleita.

Toisena päähenkilönä kirjassa on velho Windle Poons, jonka on määrä kuolla 130. syntymäpäivänään. Kuolemalla on ollut tapana ilmestyä henkilökohtaisesti korjaamaan talteen kaikkien taiankäyttäjien sielut, mutta jostain syystä niin ei nyt käykään. Windle Poons kyllä kuolee, mutta kun toiselle puolelle ei ole saattajaa, niin hän päättää palata takaisin ruumiiseensa. Tämäkös vasta hämminkiä aiheuttaakin, ja muut velhot tekevät kaikkensa saattaakseen Windlen takaisin haudan lepoon.

Olen lukenut aiemmin jonkin verran Pratchettin kirjoja ja vaikka Kuolema on niissä ohimennen saattanutkin esiintyä, hän on jäänyt vähän etäiseksi ja kylmäksi hahmoksi (heh). Tässä kirjassa Kuoleman persoona pääsee kuitenkin paremmin esiin. Pratchettin tyyli on lennokas ja vaatii lukijalta aika paljon, varsinkin kun tekstiä lukee muulla kielellä kuin äidinkielellään. Mikäli kirjaan jaksaa keskittyä, se antaa todella paljon. Vitsit ja sananparret ovat hauskoja, ja ajoittainen hirnumiseni aiheuttikin sekä puolisossa että koirissa välistä vähän hämmennystä. Huomasin myös, että vitsit ovat hauskoja vain sille, joka kirjaa lukee, sillä lukiessani hauskimpia pätkiä ääneen isännälle, sain vastaukseksi vain hämmentyneen hiljaisuuden.

Oli myös hauska huomata, että lukutyylilleni tyypilliseksi muodostunut "he said, she said" -pätkien ylihyppiminen osoittautui vaaralliseksi. Pratchett kirjoittaa sen verran tiiviisti, että kappaleiden tai edes kappaleenosien ohittelu aiheuttaa armotta kärryiltä tippumisen. Tämänkin vuoksi kirjan lukeminen vaatii keskittymistä ja lukurauhaa, jonka päälle en yleensä ole niin tarkka. Esimerkiksi kahvitauolla tai bussissa lukeminen ei normaalisti tuota tuskaa, mutta Pratchett vaatii sen verran tarkkaavaisuutta, että mielenharhailuun ei ole varaa.

Joku oli kommentoinut Gollanczin blogiin, että nämä uudet kannet sisältävät pääkohtia juonesta ja ovat spoilereita jo itsessään, mutta mikäli kirjaa ei ole aikaisemmin lukenut, on hankala tietää, mitä kirjan kannessa kuvataan. Mielenkiintoista oli, kuinka kirjan kansi kertoi pätkän tarinaa, mutta sen merkitys kävi selvemmäksi ja selvemmäksi sitä mukaa, kun kirjaa luki eteenpäin. Pratchettia ei kehuta turhaan, mutta vaativa kirjailija hän kyllä on.