2013
ISBN 978-0-06-225565-5
181 s.
☆☆☆
Oma
Minulla ja Neil Gaimanilla on aina ollut vaikea suhde (vaikka hän ei sitä tietenkään tiedä). Rakastuin jo hyvin nuorena Sandmaneihin, Gaimanin käsikirjoittamiin sarjakuviin, joka totta kai johti jonkinasteiseen sankarinpalvontaan. Totuus kuitenkin on, että lähes kaikki mitä Gaimanilta olen koskaan koettanut lukea, on aina jäänyt kesken. Pääasiassa syy lienee siinä, että olen aina koettanut lukea englanniksi, ja Gaimanin kieli on vähintäänkin runollista (siis hankalaa) mutta myös vanhahtavaa. Valtameri polun päässä ei muodosta poikkeusta, mutta koska se oli niin lyhyt, päätin kuitenkin tehdä parhaani. Ja hyvinhän siinä kävi, kuten tässä nyt nähdään. Selvisin loppuun asti, jee!
Gaiman on selvästi satusetä, sen huomaa tästä kirjasta hyvin. Kirjan alussa keski-ikäinen mies palaa kotikyläänsä hautajaisiin, ja ajautuu vanhoille kotinurkilleen. Hänen lapsuudenkotinsa on aikaa sitten jyrätty maan tasalle ja sen tilalle on rakennettu hyvin brittiläiseen tyyliin kopioi ja liitä -mallilla taloja, joten miehen on lähdettävä pidemmälle, kunnes hän saapuu vanhalle maatilalle. Polun päässä on lampi, joka on ainakin ulospäin ihan tavallinen, mutta se herättää miehen mielessä muistoja, ja niitä muistoja kirjassa käydään läpi.
Kirjassa esiintyy valtavia myyttisiä olentoja, jotka on helppo kuvitella kun on lukenut tarpeeksi Sandmaneja. Niiden tumma tyyli jää helposti sävyttämään kaikkea Gaimanin tekemää. Yksi kirjan päähenkilöistä on Lettie Hempstock, joka vaikuttaa ihan tavalliselta pikkutytöltä ensialkuun, mutta osoittautuu pian joksikin aivan muuksi. The Ocean at the End of the Lane on soma, satumainen teos, jossa lapsen silmin tarkastellaan isoja, pahoja asioita. Lapsen silmin kerrottuna kaikki vaikuttaa niin luonnolliselta, sillä jos tavallisetkin asiat ovat ihmeellisiä, mikseivät sitten ihmeelliset asiat olisi tavallisia? Gaimanin ominainen tyyli tökki, mutta sitä osasin odottaakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä viesti, niin palaillaan! ~.n