Itämaa - Johanna Holmström

Kansi: Safa Hovinen & Jorma Marstio

Asfaltsänglar
Otava
2013
ISBN 978-951-1-26841-3
333 s.
☆☆☆
Oma 

Syyskuussa vietettiin blogeissa osta täysihintainen kirja -päivää, johon minulla ei vielä tuolloin ollut varaa osallistua. Saatuani ensimmäisen Ihan Oikean palkan, päätin kuitenkin antaa vähän jotain takaisinkin ja marssin töiden jälkeen kirjakauppaan. Olen elellyt niin pitkään englanninkielisillä kirjoilla ja Book Depositoryn tarjouksilla, että meinasin pökertyä, kun tajusin, mitä kirjat nykyään maksavat. Kirjastahan on tulossa ihan ylellisyystuote. Onko mikään ihme, etteivät teinit lue, kun kirjat maksavat huomattavasti enemmän kuin tupakka-aski tai vaikkapa mäyräkoira? No mukaan tarttui joka tapauksessa Johanna Holmströmin Itämaa, lähinnä kirkkaanvärisen, massasta erottuvan kantensa vuoksi. Tykkään ajatella itseäni jokseenkin visuaalisena ihmisenä, ja kirkkaan oranssi kansi todella hyppäsi esiin mustanharmaasta kansimerestä etenkin, kun päivät lyhenevät ja pimenevät kauheaa vauhtia.

Itämaa (alkuperäiseltä nimeltään siis Asfalttienkelit) kertoo kahden sisaruksen tarinan. Toinen on Samira, toinen taas Leila. Heidän isänsä on maahanmuuttaja ja äitinsä muslimiksi kääntynyt suomenruotsalainen, tyttäret taas tekevät tasan, mitä tahtovat. Samira on sisaruksista vanhempi ja ajattelee maailmaa aikuisemmin, valveutuneemmin. Hän ei halua samanlaista elämää kuin hänen äidillään on, vaan haluaa päättää itse asioistaan. Niinpä kun isä alkaa tyrkyttämään avioliittoa jonkun hyvän pojan kanssa, Samira päättää karata ja etsiä oman kohtalonsa. Sillä välin tytöistä nuorempi, Leila, vetäytyy hupun suojiin piiloon ja hankkiutuu hankaluuksiin (ainakin jonkinlaisen) ystävänsä Lindan kanssa.

En ole perehtynyt islamiin tai muslimeihin, en osaa arabiaa ja suoraan sanottuna olisin toivonut kirjan loppuun paitsi jonkinlaista arabia-suomi -sanastoa, myös stadin slangi-suomi -sanastoa. Leila on ajan hermoilla ja heittää kavereidensa kanssa läppää, josta paljasjalkainen vantaalainen ei ihan totta saa mitään selvää. Vähän voi toki arvailla, mutta lukemisesta menee maku, kun ei ymmärrä suurinta osaa käytetystä termistöstä. Siinäpä ehkä Itämaan suurin heikkous ja kompastuskivi.

Kirjaa lukiessani odotin jatkuvasti sitä hetkeä, kun kaikki menee todella pahasti pieleen. En tiedä muista tämän lukeneista, mutta minä vähän petyin. Jos alkukielinen nimi lupailee asfalttienkeleitä, niin olisi ollut ihan paikallaan, että joku traagisempikin tapaus olisi sattunut, sen sijaan että vain selitetään (olisikohan kyseessä ollut itseasiassa ainoa termi, joka selitettiin) mitä asfalttienkelit ovat. Siltikin, Itämaa avaa aika hyvin tiettyjä näkökulmia muslimina elämiseen (enkä nyt toki sano, että kirjan tarina on mikään ehdoton totuus, enkä sellaisena sitä pidäkään), rasismiin ja naisen asemaan islamissa. Mukana, joskin sivuosassa, hengaava skin head Piter tuo myös vähän rasistin näkökulmaa, jos sellaista nyt tähän tarvitaan.