27. lokakuuta 2013

Viimeiset - Salla Simukka

Kansi: Elina Warsta
WSOY
2005
ISBN 978-951-0-30625-8
179 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Salla Simukka on yksi suuria tämän vuosituhannen kirjallisia ihastuksiani. Lumikki-trilogian kaksi ensimmäistä osaa ovat vakuuttaneet ja on ollut hauska huomata Lumikin kehitys. Nyt on kuitenkin vuorossa vähän vanhempaa Simukkaa. Viimeiset tuli puheeksi eräässä koulutuksessa johon osallistuin joten ajattelin napata sen töissä hyllystä kun se siellä nökötti.

Ihan ensimmäiseksi sanottakoon, että Viimeiset nostaa kyllä kissan pöydälle. Kirjassa on kyse seksistä. Seksistä, seksistä, seksistä. Tässä ei sipsutella aiheen ympärillä eikä hyssytellä. Kirjan päähenkilöinä toimivat remuisa Rauha, älykäs aktivisti Venla sekä runotyttö Milja. He ovat kaikki 18-vuotiaita abeja, joita yhdistää ainakin yksi seikka - he ovat kaikki neitsyitä. Yhdessä he päättävät puoliksi leikillään päästä neitsyyksistään jouluun mennessä. Leikinlaskuna alkanut juttu muuttuu äkkiä todeksi kun jokainen tyttö tahollaan lähtee hakemaan jotakuta, jonka kanssa vapautua taakastaan.

Minua ihastutti päähenkilöiden erilaisuus. Venlan ja Miljan tekstiosuudet olisivat helposti sekoittuneet keskenään, mutta heidän luonteidensa ja tilanteidensa erilaisuus teki selvän eron. Kirjaa kerrotaan vuoroin kunkin tytön näkökulmasta ja vuoroin yleisesti. Vaikka kirja taklaa aika ronskisti monille nuorille aran aiheen, näkyy tuo arkuus nimenomaan niistä kohtauksista, joissa tytöt kohtaavat toisensa eivätkä kehtaa kertoa aikaansaannoksistaan. Täytyy tunnustaa, että aloin lukemaan Viimeisiä tietyin ennakko-olettamuksin. Ensinnäkin yhden tytöistä oli oltava lesbo. Olisihan se melkoisen tylsää jos kaikki tytöt tykkäisivät pojista (typerä Tea). Veikkasin ensin Venlaa, sitten Rauhaa. Kukin selvittäkööt itse veikkasinko oikein. Vaikka kirja käsittelee todella suorasti tyttöjen seksuaalisuutta, seksiä ja tuntemuksia, ei se siltikään hekumoi ylimääräisellä kuvauksella. Erotiikkakirjaksi en tätä siis luokittelisi, vaikka toki jokunen kohtaus olikin mehukas.

Simukka oli hienosti huomioinut paitsi henkiset, myös fyysiset vaikeudet. Kirja muistuttaa esimerkiksi huolimattomuuden mukanaan tuomista vaaroista ja ehkäisyn tärkeydestä, onneksi kuitenkin niin, ettei homma muutu saarnaamiseksi. Viimeiset oli oikein loistava välipalaromaani (hotkaisin sen suunnilleen neljässä tunnissa), olipahan tuo hauskakin.

Iskelmiä - Laura Lähteenmäki

WSOY
2013
ISBN 978-951-0-39493-9
230 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

"Iskelmiä, kultapieni, iskelmiä."

Laura Lähteenmäki tuli tutuksi nelosdiplomistakin löytyvällä Niskaan putoava taivas -kirjallaan. Pidin hänen tyylistään jo tuolloin ja halusin lukea lisää hänen teoksiaan. Iskelmiä vakuutti paitsi ulkoasullaan, myös aihepiirillään. Takakannen tekstin perusteella sisältö toki jää vähän hataraksi, mutta hyvin pian kirjan aloittamisen jälkeen kyllä selviää, minkälaisesta kirjasta on kyse.

Kirjan päähenkilö on 16-vuotias Aino, joka on viettänyt viatonta ja suojattua elämää, harrastanut partiota ja pitänyt koulumenestyksestään huolen. Sitten luokkaretkibussissa hänen viereensä istuu valloittava Samuli, jonka kujeileva käytös saa naiivin Ainon tarttumaan koukkuun lähes heti. Pidin Ainon aitoudesta ja teinityttömäisestä tavasta antautua täysillä tunteiden vietäväksi. Olin nuorena itse aivan samanlainen, yksikin ystävällinen katse ja olin myytyä naista. Aino ei myöskään kokemattomuuttaan tiedä, mihin rajat on vedettävä tai kuinka se tehdään.

Väkivaltaa joskus itsekin sivusta seuranneena tiedän, millaista sellainen elämä on. Lähteenmäki kuvaa vakuuttavasti Ainon epävarmuutta, jännittyneisyyttä, varovaisuutta ja väsymystä. Aino riisuu olemuksestaan kaiken mistä Samuli ei pidä, ja Samuli hyvän petoeläimen tavoin ainakin osaa houkutella Ainon tekemään tasan niin kuin haluaa. Ainon väsymys alkaa näkyä pian kaikessa, ensin vähemmän, sitten enemmän. Hänen kokemansa väkivalta vaikuttaa hänen käyttäytymiseensä. Hän ei uskalla sanoa Samulille vastaan, mutta jossain Ainonkin on purettava tuntojaan. Hänen henkistä luhistumistaan on raskasta seurata. Ainon selittelyt itselleen ja muille ovat niin tyypillisiä ja niin raivostuttavia, että meinasin jo ihan todella suuttua. Hän taipuu kuin heinä tuulessa Samulin tieltä, antaa aina vain uusia ja uusia mahdollisuuksia, vaikka järkikin jo sanoo, että eiköhän tämä ollut tässä.

Iskelmiä olisi hyvä kirja pakolliseksi lukemiseksi kouluihin. Tällaisen väkivallan uhreiksi joutuu oikeastikin tyttöjä ja poikia, jotka eivät tiedä mitä heidän kuuluisi tehdä tai miten parisuhteessa kuuluu olla. Lähteenmäen teos olisi hyvä kirja juurikin tietynlaisen väkivaltakäyttäytymisen tunnistamiseksi ja onnettomuuksien välttämiseksi. Ainoa huono puoli kirjassa lienee se, että se päättyy ikään kuin kesken. Eihän kaikella todellakaan ole se kaikkein onnellisin loppu, mutta Otto, olisin toivonut loppuun enemmän Ottoa.

24. lokakuuta 2013

Paljon onnea vaan!

Tämä on nyt jo lyhyen ajan sisään toinen höpöhöpö-postaus, lupaan pitää höpinät jatkossa tiiviimmin omana tietonani. Nyt on kuitenkin sellainen tilanne, että tänään vietetään Lukevan peikon 2-vuotissyntymäpäivää! Kirja-arvosteluja kahteen vuoteen on mahtunut suunnilleen 70, kun kokonaisluvusta miinustetaan kaikki huttupostaukset. Uusi työ on verottanut jonkin verran lukuaikaa ja -intoa, kun tuntuu että työn suhteen on jatkuva stressi päällä. Kaksivuotiaan blogin kunniaksi voisin mietiskellä jonkinlaista ulkoasun muutosta tai kenties arvontaa. Onko teillä toiveita?

Joka tapauksessa, hyvää Lukevan peikon syntymäpäivää kaikille! Nautikkaa kirjoista ja Helsingin kirjamessuista, jotka pyörähtävät käyntiin tänään (ja jonne itse valitettavasti pääsen vain lauantaina, kun siellä ei ole yhtään yhtikäs mitään mielenkiintoista, hmph)!

23. lokakuuta 2013

The Ocean at the End of the Lane - Neil Gaiman

William Morrow
2013
ISBN 978-0-06-225565-5
181 s.
☆☆☆
Oma

Minulla ja Neil Gaimanilla on aina ollut vaikea suhde (vaikka hän ei sitä tietenkään tiedä). Rakastuin jo hyvin nuorena Sandmaneihin, Gaimanin käsikirjoittamiin sarjakuviin, joka totta kai johti jonkinasteiseen sankarinpalvontaan. Totuus kuitenkin on, että lähes kaikki mitä Gaimanilta olen koskaan koettanut lukea, on aina jäänyt kesken. Pääasiassa syy lienee siinä, että olen aina koettanut lukea englanniksi, ja Gaimanin kieli on vähintäänkin runollista (siis hankalaa) mutta myös vanhahtavaa. Valtameri polun päässä ei muodosta poikkeusta, mutta koska se oli niin lyhyt, päätin kuitenkin tehdä parhaani. Ja hyvinhän siinä kävi, kuten tässä nyt nähdään. Selvisin loppuun asti, jee!

Gaiman on selvästi satusetä, sen huomaa tästä kirjasta hyvin. Kirjan alussa keski-ikäinen mies palaa kotikyläänsä hautajaisiin, ja ajautuu vanhoille kotinurkilleen. Hänen lapsuudenkotinsa on aikaa sitten jyrätty maan tasalle ja sen tilalle on rakennettu hyvin brittiläiseen tyyliin kopioi ja liitä -mallilla taloja, joten miehen on lähdettävä pidemmälle, kunnes hän saapuu vanhalle maatilalle. Polun päässä on lampi, joka on ainakin ulospäin ihan tavallinen, mutta se herättää miehen mielessä muistoja, ja niitä muistoja kirjassa käydään läpi.

Kirjassa esiintyy valtavia myyttisiä olentoja, jotka on helppo kuvitella kun on lukenut tarpeeksi Sandmaneja. Niiden tumma tyyli jää helposti sävyttämään kaikkea Gaimanin tekemää. Yksi kirjan päähenkilöistä on Lettie Hempstock, joka vaikuttaa ihan tavalliselta pikkutytöltä ensialkuun, mutta osoittautuu pian joksikin aivan muuksi. The Ocean at the End of the Lane on soma, satumainen teos, jossa lapsen silmin tarkastellaan isoja, pahoja asioita. Lapsen silmin kerrottuna kaikki vaikuttaa niin luonnolliselta, sillä jos tavallisetkin asiat ovat ihmeellisiä, mikseivät sitten ihmeelliset asiat olisi tavallisia? Gaimanin ominainen tyyli tökki, mutta sitä osasin odottaakin.

16. lokakuuta 2013

Kävikö pahasti?

Tänään aamulla kun odottelin terveysaseman kupeessa bussia, juttelin kaihileikkauksesta toipuvan vanhemman rouvan ja kuuntelin puolella korvalla Radio Novaa, niin kuulin kampanjasta, joka kuulosti jo nimeltään mielenkiintoiselta. "Kävikö pahasti?" -kampanja on saanut osakseen suurta huomiota ja touhotusta monissa blogeissa ja muussakin mediassa.

Alulle kampanjan pisti Lilyn sivuilla Lentoaskeleita-blogia pitävä Rosanna, joka joutui todistamaan todella ikävää välikohtausta bussissa, kun vanhempi herrasmies kaatui bussin keskikäytävällä eikä kukaan liikauttanut eväänsäkään auttaakseen lukuunottamatta lastenvaunujen kanssa liikkunutta Rosannaa. Lueskelin bussissa sitten Rosannan blogia ja sen herättämää keskustelua ja ihan meinasi parku päästä. En yleensä ole tällaisiin aatteisiin mukaan tempautuvaa tyyppiä, mutta "Kävikö pahasti?" on sen verran hyvä kamppis, että siihen on pakko lähteä mukaan. Ihmisten hyvyys on puolesta taistelemisen arvoinen asia.

Lentoaskeleita-blogin sanoin:

Aloitetaan yhdessä taistelu välinpitämättömyyttä vastaan. Kampanjan sanomana on välittää viestiä, että me yhä avaamme ovet pyörätuolissa istuvalle tai rattaiden kanssa kulkevalle, autamme kaatuneen pystyyn ja keräämme tämän tavarat maasta, kysymme kävikö pahasti. Soitamme ambulanssin jos yhtään epäilemme jonkun sitä tarvitsevan, ja jäämme odottamaan että se löytää perille. Tämän kampanjan tarkoituksena on leivittää sitä ihmisyyttä, mikä jokaiselta kuuluisi tulla refleksinomaisesti selkärangasta tällaisissa tilanteissa. Käyttäydytään me niin, että meidän lapset eläisivät maailmassa jossa bussin lattialle makaamaan jätetyt vanhukset olisivat täysin absurdia ajatus.

Osallistu mukaan kampanjaan postaamalla "Kävikö pahasti?" -logo blogiisi ja vaikka ylläoleva tekstipätkä tai tiivistä asia omin sanoin: tyyli on vapaa, asia tärkeä.  Voit linkittää alkuperäisen tarinan ja kommentit, tai kertoa postauksessa myös omia kokemuksiasi auttamistilanteista tai törmäämistäsi auttamatta jättämis-tilanteista, tarkoitus on herättää ajatuksia ja keskustelua. Jos sinuakin kiukuttaa ihmisten välinpitämättömyys, niin sinulla ei tarvitse olla blogia osallistuaksesi, sillä voit jakaa kampanjan viestiä eteenpäin myös sen Facebook-sivujen kautta. Kampanjaa voi seurata myös Twitterissä, @KavikoPahasti.


14. lokakuuta 2013

Nuoren naisen koetukset - Vikas Swarup

Kansi: Martti Ruokonen
Accidental Apprentice
WSOY
2013
ISBN 978-951-0-39703-9
412 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale

Vikas Swarupin uutukainen sattui töissä silmään, ja kun vielä oikein isojehu tuli kehumaan, että tämä on pakko lukea, niin, no, pakkohan se oli sitten lukea. Enkä kyllä pettynyt. Vikas Swaruphan on siis sama, joka on kirjoittanut Tyhjentävä vastaus eli kuka voittaa miljoonan?, kirjan jonka pohjalta elokuva Slummien miljonääri on tehty. Näin leffan joskus aikoja sitten ja se oli oikein hyvä, joten meriitistähän tuo kävi kun punnitsin lähdenkö tätä ensinkään lukemaan. Nuoren naisen koetukset houkutti tosin jo kirjalistoilla pelkällä kannellaan. Taidanpa laittaa Slummien miljonäärinkin tilaukseen, nyt kun se on ilmestynyt Bon-pokkarina samantyyppisellä kannella (ai minäkö muka pinnallinen kirjojeni suhteen, ja mitä vielä).

Kirjan päähenkilö on nuori intialainen nainen nimeltä Sapna Sinha, joka on kaunis ja älykäs, mutta tragedioiden paiskoma. Hän työskentelee kodinkoneliikkeessä Delhissä elättääkseen äitinsä ja sisarensa. Eräänä päivänä hän sitten tauolla ollessaan menee käymään temppelissä, jossa häntä lähestyy varakkaan näköinen herrasmies, joka tekee kummallisen tarjouksen. Mies on nimittäin Vinay Mohan Acharya, mies ABC-konsernin takana, ja hän tarjoutuu tekemään Sapnasta konserninsa pääjohtajan, mutta vain jos Sapna ensin suoriutuu onnistuneesti seitsemästä kokeesta. Päästyään alun epäluuloisuudestaan (ja jouduttuaan muun muassa ryöstetyksi ja ryöpytetyksi) Sapna päättää hyväksyä Acharyan tarjouksen.

Kirja etenee episodimaisesti ja sen voi hyvin kuvitella elokuvaksi. Kirja vetää hyvin ensihetkistä saakka ja sen edetessä tutustutaan niin Intian hyviin kuin huonoihinkin puoliin, julkkisten palvontaan, ryysyistä rikkauksiin -unelmointiin, korruptioon, lapsityövoimaan, järjestäytyneeseen rikkollisuuteen ja vanhakantaisiin uskomuksiin, joiden seurauksena toisinaan jopa telotetaan ihmisiä. Ihan Aravind Adigan Valkoisen tiikerin karmeutta Nuoren naisen koetukset ei tavoita, muttei sen toisaalta ehkä tarvitsekaan. Intia on varmaan länsimaalaisille tutuin juurikin likaisena ja korruptoituneena maana, jonka pyhä joki on ehkä yksi maailman saastuneimpia.

Nuoren naisen koetukset herättää monenlaisia tunteita, välillä se naurattaa ja välillä taas pistää kunnolla vihaksi. Vaikka tätä kirjaa ei luokitellakaan dekkariksi, siinä on silti juurikin niitä elementtejä, joita aina dekkariarvosteluissani peräänkuulutan. Esimerkiksi loppua ei voi arvata, ei sitten mitenkään. Minulle tuli vähän puusta tipahtanut olo, kun luin viimeisiä muutamaakymmentä sivua. Swarup on tosiaan onnistunut kirjassaan ja taidanpa tosiaan lukaista hänen muutkin teoksensa.

10. lokakuuta 2013

The Lake - Banana Yoshimoto

Mizuumi
Melville House Publishing
2005
ISBN 978-1-61219-089-1
188 s.
☆☆☆☆
Oma

Banana Yoshimoto oli eräs nuoruusvuosieni suurista kirjallisista ihastuksista, jota en koskaan päässyt toteuttamaan. Missasin tosin Bananan huippusuosiovuodet, mutta kun Lontoossa sitten löysin rivin Yoshimoton kirjoja, ostin ne kaikki ja luin kuin henkeni olisi siitä riippunut. Siispä kun huomasin tämän teoksen Book Depositoryssä, minun oli saatava se. Oi sitä iloa, kun ulko-oven ja välioven välissä odotti pahvinen paketti.

Chihiro muuttaa Tokioon opiskelemaan päästäkseen karkuun pikkuruisen kotikaupunkinsa ennakkoasenteita ja juoruja, Chihiro kun on avioton lapsi, jonka äiti on klubin omistaja ja isä bisnesmies. Tokiossa Chihiro tapaa Nobu Nakajiman, joka ensin on vain ikkunatuttavuus. He tervehtivät toisiaan aina nähdessään toisensa ikkunassa. Sitten heidän ystävyytensä muuttuu pikkuhiljaa syvemmäksi, ja pian Chihirolle selviää, että Nakajimalla on jokin todella synkkä salaisuus ja suuren suuri henkinen taakka.

The Lake on yksi parhaista japanilaisista romaaneista joita olen lukenut, ellei paras. Vaikka japanilaiselle romaanille ominaiseen tapaan The Lake on runollinen ja kaunopuheinen, eteerinen ja vähän surrealistinenkin, siinä on sentään selkeä loppu ja loppuratkaisu, asiat eivät jää vain roikkumaan ilmaan. Nakajima on outo, kummallisen näköinen heppu, Chihiro puolestaan täysin normaali, ehkäpä perhetaustaansa lukuunottamatta. Heidän rakkaustarinansa on epätodennäköinen ja kumma, mutta silti hellyyttävä ja erilainen. Esimerkiksi seksillä kirjassa ei retostella lainkaan, mikä lienee melko poikkeuksellista nykyaikana. Pidin siitä, kuinka Nakajima on kirjoitettu ottaen menneisyyden traumat huomioon. Hän on sielukas ja haavoittuvainen henkilö, jonka menneisyys kiinnostaa lukijaa vähintään yhtä paljon kuin Chihiroa. Mukana kirjassa ovat myös Mino ja Chii, sisaruspari, jotka asuvat kauniin, suuren järven rannalla mökkipahasessa. Chiillä on selvännäkijän lahja, ja Mino on muuten vain todella hyvä valmistamaan teetä.

The Lake on kerronnallisesti rauhallinen kirja, jossa on helppo pysyä mukana. Maisemankuvaus on japanilaiseen tyyliin suorastaan maalauksellista. Kun Nakajiman salaisuus sitten lopulta keriytyy auki, se on koskettavaa luettavaa. Tämä on parhainta Yoshimotoa tähän mennessä, ehdottomasti.

8. lokakuuta 2013

Itämaa - Johanna Holmström

Kansi: Safa Hovinen & Jorma Marstio
Asfaltsänglar
Otava
2013
ISBN 978-951-1-26841-3
333 s.
☆☆☆
Oma 

Syyskuussa vietettiin blogeissa osta täysihintainen kirja -päivää, johon minulla ei vielä tuolloin ollut varaa osallistua. Saatuani ensimmäisen Ihan Oikean palkan, päätin kuitenkin antaa vähän jotain takaisinkin ja marssin töiden jälkeen kirjakauppaan. Olen elellyt niin pitkään englanninkielisillä kirjoilla ja Book Depositoryn tarjouksilla, että meinasin pökertyä, kun tajusin, mitä kirjat nykyään maksavat. Kirjastahan on tulossa ihan ylellisyystuote. Onko mikään ihme, etteivät teinit lue, kun kirjat maksavat huomattavasti enemmän kuin tupakka-aski tai vaikkapa mäyräkoira? No mukaan tarttui joka tapauksessa Johanna Holmströmin Itämaa, lähinnä kirkkaanvärisen, massasta erottuvan kantensa vuoksi. Tykkään ajatella itseäni jokseenkin visuaalisena ihmisenä, ja kirkkaan oranssi kansi todella hyppäsi esiin mustanharmaasta kansimerestä etenkin, kun päivät lyhenevät ja pimenevät kauheaa vauhtia.

Itämaa (alkuperäiseltä nimeltään siis Asfalttienkelit) kertoo kahden sisaruksen tarinan. Toinen on Samira, toinen taas Leila. Heidän isänsä on maahanmuuttaja ja äitinsä muslimiksi kääntynyt suomenruotsalainen, tyttäret taas tekevät tasan, mitä tahtovat. Samira on sisaruksista vanhempi ja ajattelee maailmaa aikuisemmin, valveutuneemmin. Hän ei halua samanlaista elämää kuin hänen äidillään on, vaan haluaa päättää itse asioistaan. Niinpä kun isä alkaa tyrkyttämään avioliittoa jonkun hyvän pojan kanssa, Samira päättää karata ja etsiä oman kohtalonsa. Sillä välin tytöistä nuorempi, Leila, vetäytyy hupun suojiin piiloon ja hankkiutuu hankaluuksiin (ainakin jonkinlaisen) ystävänsä Lindan kanssa.

En ole perehtynyt islamiin tai muslimeihin, en osaa arabiaa ja suoraan sanottuna olisin toivonut kirjan loppuun paitsi jonkinlaista arabia-suomi -sanastoa, myös stadin slangi-suomi -sanastoa. Leila on ajan hermoilla ja heittää kavereidensa kanssa läppää, josta paljasjalkainen vantaalainen ei ihan totta saa mitään selvää. Vähän voi toki arvailla, mutta lukemisesta menee maku, kun ei ymmärrä suurinta osaa käytetystä termistöstä. Siinäpä ehkä Itämaan suurin heikkous ja kompastuskivi.

Kirjaa lukiessani odotin jatkuvasti sitä hetkeä, kun kaikki menee todella pahasti pieleen. En tiedä muista tämän lukeneista, mutta minä vähän petyin. Jos alkukielinen nimi lupailee asfalttienkeleitä, niin olisi ollut ihan paikallaan, että joku traagisempikin tapaus olisi sattunut, sen sijaan että vain selitetään (olisikohan kyseessä ollut itseasiassa ainoa termi, joka selitettiin) mitä asfalttienkelit ovat. Siltikin, Itämaa avaa aika hyvin tiettyjä näkökulmia muslimina elämiseen (enkä nyt toki sano, että kirjan tarina on mikään ehdoton totuus, enkä sellaisena sitä pidäkään), rasismiin ja naisen asemaan islamissa. Mukana, joskin sivuosassa, hengaava skin head Piter tuo myös vähän rasistin näkökulmaa, jos sellaista nyt tähän tarvitaan.

1. lokakuuta 2013

ISO - Pekka Hiltunen

Kansi: Marjaana Virta
WSOY
2013
ISBN 978-951-0-39964-4
413 s.
☆☆☆☆☆
Arvostelukappale

ISO oli yllättävä lukukokemus. Kirja kertoo 37-vuotiaasta Anni Kantosta, joka on 168-senttinen ja 138-kiloinen. Hänellä on kaksi korkeakoulututkintoa, muttei työtä. Hän on rehellisesti suuri, ei mikään pikkupullukka kuten monien "lihavista" kertovien romaanien päähenkilöt, jotka yleensä vielä kaiken lisäksi onnistuvat loppua kohti karistamaan ylimääräiset kilonsa sen sijaan, että tulisivat sinuiksi itsensä kanssa ja oppisivat nauttimaan elämästä sellaisena kuin se on. ISO on kertomus Annista ja Annin koettelemuksista isona ihmisenä maailmassa, jota vaivaa pahan luokan läskihysteria. Kirjan kansiliepeessä lukee, että ISO on syntynyt Hiltusen vuosien aikana keräämistä lihavien ihmisten aidoista kokemuksista ja tutkimustiedoista. Itsellenikin suuri osa kirjan tiedosta tuli uutena, niin tehokkaasti meille läskivihaa tyrkytetään.

Olen suurikokoinen itsekin, en yhtä suuri kuin Anni, mutta iso kuitenkin, ja tunnistin monet Annin tuntemukset hyvinkin henkilökohtaisella tasolla. Oli helppo samaistua päähenkilöön, joka käy läpi samoja asioita, joiden kanssa on joutunut itsekin painimaan ja se teki Pekka Hiltusen kirjasta kiinnostavamman ja joutuisamman lukea. Annin matka ujosta seinillepuhujasta rohkeaksi mielipidepuhujaksi on täynnä hankaluuksia ja korkeita, puuskuttamaan saavia mäkiä. Mukana matkalla on Kerttu Huivi, joka on sympaattinen vanha rouva omine outouksineen ja salaisuuksineen. Pekka Hiltusen kirjassa tulevat esille todella monet olettamukset, joita muilla ihmisillä on meitä lihavia kohtaan. Useimmat elleivät peräti kaikki näistä olettamuksista ovat vieläpä vääriä. Lihavia on helppo väheksyä, se käy ISOssakin selväksi, mutta entäs kun joku suurikokoinen pitäisi ottaa tosissaan?

ISO aiheutti minussa monia tunteita, mutta etenkin voitonriemua, kun valtaisa Anni voittaa itsensä ja pelkonsa. Jokaisella tulisi olla oikeus tulla hyväksytyksi sellaisena kuin on, ja ISOssakin on muutamia ihmisiä, jotka sietäisivät joutaa, kuten Leipäsen myymäläpäällikkö. Annin sisäiset taidot jäävät monilta huomaamatta hänen suuren kokonsa vuoksi. Iso on ehdottoman hyvä kirja kaikille, jotka tunnustavat joskus väheksyneensä lihavia ja sellaisille, jotka ovat joskus miettineet, miltä se tuntuu. Toivon, että laihatkin lukisivat tämän ja ymmärtäisivät, että ihmisiä mekin olemme, suurempia ja pehmoisempia vain, paremmin varustautuneita elämän iskuja vastaan. Toivon myös, että ISO saa monet miettimään asioita uudemman kerran ja heittämään romukoppaan vanhentuneet asenteet. Eivät kilot määritä kenenkään ihmisarvoa, sen todistaa Anni Kantto.