2013
ISBN 978-951-20-9128-7
284 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale
Tapa, joka minulla yleensä on kirjoja lukiessani, on sellainen että koitan eristäytyä kulloisenkin teoksen suhteen muusta maailmasta. Siis olla lukematta muita arvosteluja / lehtijuttuja / muita juttuja ennen kuin olen lukenut itse kirjan, jotta mikään ei vaikuttaisi mielipiteeseeni. Tällä kertaa se oli astetta hankalampaa, sillä Taivaslaulu nostatti ilmestyttyään melkoisen äläkän, pääsipähän Ilta-Pulun otsikoihinkin vielä melko sensaatiohakuisin otsikoin (sellaisia ne Ilta-Pulut ovat, minkäs sille mahtaa). Olin ehtinyt pyytää tätä kirjaa jo Gummerukselta, ennen kuin näin lehden otsikon, ja hetken mietin, onko minusta sittenkään tähän. Vilkaistuani Kirsin kirjanurkan arvostelua tästä ja koko sen pitkää kommenttirimpsua, minua vähän pelotti edes aloittaa. Nyt se on kuitenkin luettu, ja sen verran olen jo tapojeni orja, että ajatukset on pakko saada päästä ulos ennen kuin saan seuraavaa aloitettua.
Päätin lukea Taivaslaulun sellaisena kuin se on, muodostamatta mielipidettä aiheesta, josta se kertoo. Rakkaustarinana se on ilmiömäinen, sillä harvoin rakkausromaaneiden pariskunnat ovat viimeiseen saakka yhtä uskollisia toisilleen kuin Aleksi ja Vilja ovat. Molemmat ovat valmiit uhraamaan toisen eteen niin paljon enemmän kuin keneltäkään koskaan voisi pyytää ja ihan meinasi itku tulla, kun Aleksi osoittautuu sanojensa mittaiseksi mieheksi. Viljan tuskailut jatkuvasti laajentuvan perheen kanssa tuntuvat aidoilta ja masentuneisuuden, ahdistuneisuuden, surun ja voimattomuuden tunteet on kuvattu niin hyvin, että ne tuntee melkein itsekin, varsinkin jos kokemusta sellaisesta on. Vilja tekee kaikkensa rakastaakseen kaikkia lapsiaan niin kuin hyvä äiti ainakin, mutta pikkuhiljaa hänen voimansa ehtyvät parhaista yrityksistä huolimatta. Miten sellaista kestää, kun ei ole voimia tehdä sitä, mitä kaikkein eniten koko maailmassa haluaisi? Moneen otteeseen jo odotin, että Aleksi saisi kitisevästä Viljasta tarpeekseen (sehän nykymaailman malli on, eikös?) ja lähtisi tiehensä, varsinkin kun Viljan näkökulmasta kerrotuissa kohdissa koittivat ne kaikkein myrskyisimmät ajat. Aina vain yllätyin positiivisesti.
En pidä kirjoista, joita täytyy tulkita. Se lienee tullut tässä jo selväksi. Siksipä minua ainakin alkuun ärsytti aivan mahdottoman paljon, kun Viljan tekstiosuudet on kirjoitettu niin runollisesti, että oksat pois. Kirja ei kuitenkaan ole kauttaaltaan tällaista höpöhöpöä, vaan blogitekstit, Aleksin kertomukset ja lasten näkökulmasta kuvatut pätkät tuovat kirjaan tasapainoa, joka auttaa jaksamaan Viljan osuuksien ylitse. Aleksi on kirjassa selvästi se järjen ääni, mies joka koittaa pitää sortuvan hiekkalinnan kaikin voimin kasassa. Lasten suulla kuvatut pätkät "nyt nää nuket lähtis seuroihin..." tuovat nostalgisen tunnun kirjaan, niinhän sitä itsekin pienenä leikittiin, asiat olivat yksinkertaisia ja kaikki vain tapahtui eikä syitä liiemmin ihmetelty. Seuroille mennään mekossa, joka peittää polvet ja olkapäät, koska se on sopivaa. Ja ne blogitekstit. En olisi arvannut niiden kirjoittajaa kuuna kullanvalkeana, ja kommentitkin olivat sopivan hajanaisia ja edustivat kaikkia näkökulmia. Trollit tosin puuttuivat, joku sellainen olisi tuonut blogipätkiin vieläkin enemmän realistisuutta.
Taivaslaulu on kaunis kertomus miehestä ja naisesta, jotka koettavat selvitä yhdessä niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin. Juuri jotain tällaista voimaannuttavaa ihminen aina silloin tällöin tarvitsee, kiitos vain Pauliina Rauhala. <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä viesti, niin palaillaan! ~.n