Avioliittosimulaattori - Veera Nieminen

Kansi: Timo Mänttäri

Tammi
2013
ISBN 978-951-31-7420-0
267 s.
☆☆☆☆☆
Arvostelukappale

Veera Niemisen esikoisteos Avioliittosimulaattori kertoo Ainosta, joka kohtaa messuilla Jussin, ja se on menoa ensisilmäyksestä saakka. Aino ja Jussi elävät ensihetkistä saakka lähes täydellisessä symbioosissa ja tuntuvat täydentävän toisiaan kaikin mahdollisin tavoin. Koittaa kuitenkin aika, jolloin Ainon on kohdattava Jussin perhe. Niinpä Aino muuttaa Jussin kotitilalle varsinaissuomeen kuukauden koeajalle. Jussin perhe tuleekin Ainolle - joka on puhelias ja suorasuinen karjalalaisnainen - suurena yllätyksenä, ja vähän järkytyksenäkin.

Nieminen on rakentanut Jussista unelmien miehen. Suuren, hellän, voimakkaan, raskaita töitä tekevän, auringossa ahavoituneen ja vähin sanoin, mutta väkevästi rakastavan. Jussin kotitilalla asuu Jussin isä Unto sekä tämän veli Erkki, ja Jussia rutkasti nuorempi pikkuveli Jaakko, jonka synnyttämiseen Jussin äiti menehtyi. Joen perheessä on melkoisesti luurankoja kaapeissa, aika tuntuu pysähtyneen niille sijoilleen, eikä perheessä turhia mölistä, sen Aino saa kokea jo ensihetkistä saakka.

Avioliittosimulaattori on hauska. Siis hirnumista aiheuttavan hauska. Tilannekomiikkaa ei todellakaan puutu, kun suulas Aino kohtaa paikalleen jämähtäneet vanhat ukot, jotka ovat tottuneet tekemään asiat tasan yhdellä tavalla eikä siitä ole poikkeamista. Mukavaa vaihtelua ukkojen tuppisuumaisuuteen tuo perheen luona kodinhoitajana vieraileva Kaisa, huumorintajuinen ja kohtelias teinipoika Jaakko sekä Ainon ja Jussin keskinäiset touhuilut. Mikään rietas kirja tämä ei ole, seksiä on muttei sen kuvailua. Esiin tulevat myös rakkauden mukanaan nostattamat tunteet, epävarmuus ja pelko menettämisestä, vähän mustasukkaisuuttakin, vaikkakin ihan tosi vähän.

Tässä on oiva välipalaromaani. Nopea- ja helppolukuinen, hauska ja lähestulkoon pelkästään hyvää mieltä aiheuttava. Lukisin ehdottomasti Niemeltä muutakin, huumori tässä on todellakin kohdillaan!

Missä olet, Bernadette? - Maria Semple

Kansi: Sinem Erkas

Where'd You Go, Bernadette?
Gummerus
2013
ISBN 978-951-20-9087-7
322 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale

Missä olet, Bernadette? kertoo nimensä mukaisesti Bernadettesta, joka katoaa. Kirja koostuu useista dokumenteista, joiden kirjoittajia ovat Bernadetten perhe, ystävät ja naapurit, sekä satunnaiset muut. Varsinainen kertoja kirjassa on Bernadetten tytär Bee, joka kaikki asiakirjat on koonnut yksiin kansiin selvittääkseen, mihin hänen äitinsä on oikein kadonnut.

Kirja maalaa hyvin kuvan Seattlesta, jossa Bernadette Fox perheineen asustaa. Ihmiset ovat arkisine ongelmineen ja käyttäytymishäiriöineen perin omalaatuisia ja tavallisia, mutta myös hauskoja. En muista koska olisin viimeksi kirjan vuoksi nauranut bussissa ääneen, siellä kun nauramisen kynnyt on jonkin verran kotioloja korkeampi. Silti, kaiken taustalla on vakavakin kertomus naisesta, joka on masentunut luomuksensa menettämisen vuoksi sekä tämän naisen läheisistä, jotka yrittävät parhaansa mukaan sopeutua kaikkeen mitä perheen sisällä ja lähipiirissä tapahtuu. Bernadette on melko ekstravagantti persoona siinä mielessä, että hän antaa helposti periksi mieliteoilleen ja toteuttaa hulluimpiakin ideoitaan. Been mielestä hän on silti maailman paras äiti.

Kirjassa puhutaan paljon perhesuhteista ja vanhempien työtaakan vaikutuksesta niihin. Been isä Elgie on aina töissä, usein öitäkin, ja se rasittaa Beetä. Huumorin varjolla Semple onnistuu tuomaan esille vakavia aiheita, joista yleensä kirjoitetaan vain painavia ja raskaita kirjoja, joiden lukeminen saa mielen pahoittumaan ja arjen tuntumaan synkältä. Joitakin asioita kirjassa ei käsitelläkään sitten lainkaan, sillä varjolla että kertoja on Bee eikä Been haluta tietävän näitä juttuja. Kuten vaikka Elgien syrjähyppy, joka sai ainakin minun mielenkiintoni lopahtamaan hetkeksi.

Missä olet, Bernadette? on erikoinen kirja aihepiirinsä, miljöönsä ja henkilöhahmojensa vuoksi. Bernadette Fox on ensimmäisiä menestyneitä naisarkkitehtejä ja hän on voittanut nimekkään palkinnon sekä ollut vihreän rakentamisen etukärjessä, Elgie on Microsoftilla töissä ja kehittelee Samantha 2 -projektia, ja Bee puolestaan on älykäs ja menestyvä koulussa, huolimatta syntymästä vaivanneesta sydänviasta (joka tosin on sittemmin parantunut, mutta jolla saa edelleen joitakin bonuksia, kuten John Green sen asetteli). Bernadette katoaa vasta kirjan loppupuolella ja löytyykin kohtalaisen pian ja koko alkukirjan ajan rakennetaan matkaa Etelämantereelle, jossa kirjan loppuhuipennus sitten tapahtuu. Kaikki tämä (Etelämanner varsinkin) oli uutta ja virkistävää, ja sai minut hyvälle tuulelle.

Taivaslaulu - Pauliina Rauhala

Gummerus
2013
ISBN 978-951-20-9128-7
284 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale

Tapa, joka minulla yleensä on kirjoja lukiessani, on sellainen että koitan eristäytyä kulloisenkin teoksen suhteen muusta maailmasta. Siis olla lukematta muita arvosteluja / lehtijuttuja / muita juttuja ennen kuin olen lukenut itse kirjan, jotta mikään ei vaikuttaisi mielipiteeseeni. Tällä kertaa se oli astetta hankalampaa, sillä Taivaslaulu nostatti ilmestyttyään melkoisen äläkän, pääsipähän Ilta-Pulun otsikoihinkin vielä melko sensaatiohakuisin otsikoin (sellaisia ne Ilta-Pulut ovat, minkäs sille mahtaa). Olin ehtinyt pyytää tätä kirjaa jo Gummerukselta, ennen kuin näin lehden otsikon, ja hetken mietin, onko minusta sittenkään tähän. Vilkaistuani Kirsin kirjanurkan arvostelua tästä ja koko sen pitkää kommenttirimpsua, minua vähän pelotti edes aloittaa. Nyt se on kuitenkin luettu, ja sen verran olen jo tapojeni orja, että ajatukset on pakko saada päästä ulos ennen kuin saan seuraavaa aloitettua.

Päätin lukea Taivaslaulun sellaisena kuin se on, muodostamatta mielipidettä aiheesta, josta se kertoo. Rakkaustarinana se on ilmiömäinen, sillä harvoin rakkausromaaneiden pariskunnat ovat viimeiseen saakka yhtä uskollisia toisilleen kuin Aleksi ja Vilja ovat. Molemmat ovat valmiit uhraamaan toisen eteen niin paljon enemmän kuin keneltäkään koskaan voisi pyytää ja ihan meinasi itku tulla, kun Aleksi osoittautuu sanojensa mittaiseksi mieheksi. Viljan tuskailut jatkuvasti laajentuvan perheen kanssa tuntuvat aidoilta ja masentuneisuuden, ahdistuneisuuden, surun ja voimattomuuden tunteet on kuvattu niin hyvin, että ne tuntee melkein itsekin, varsinkin jos kokemusta sellaisesta on. Vilja tekee kaikkensa rakastaakseen kaikkia lapsiaan niin kuin hyvä äiti ainakin, mutta pikkuhiljaa hänen voimansa ehtyvät parhaista yrityksistä huolimatta. Miten sellaista kestää, kun ei ole voimia tehdä sitä, mitä kaikkein eniten koko maailmassa haluaisi? Moneen otteeseen jo odotin, että Aleksi saisi kitisevästä Viljasta tarpeekseen (sehän nykymaailman malli on, eikös?) ja lähtisi tiehensä, varsinkin kun Viljan näkökulmasta kerrotuissa kohdissa koittivat ne kaikkein myrskyisimmät ajat. Aina vain yllätyin positiivisesti.

En pidä kirjoista, joita täytyy tulkita. Se lienee tullut tässä jo selväksi. Siksipä minua ainakin alkuun ärsytti aivan mahdottoman paljon, kun Viljan tekstiosuudet on kirjoitettu niin runollisesti, että oksat pois. Kirja ei kuitenkaan ole kauttaaltaan tällaista höpöhöpöä, vaan blogitekstit, Aleksin kertomukset ja lasten näkökulmasta kuvatut pätkät tuovat kirjaan tasapainoa, joka auttaa jaksamaan Viljan osuuksien ylitse. Aleksi on kirjassa selvästi se järjen ääni, mies joka koittaa pitää sortuvan hiekkalinnan kaikin voimin kasassa. Lasten suulla kuvatut pätkät "nyt nää nuket lähtis seuroihin..." tuovat nostalgisen tunnun kirjaan, niinhän sitä itsekin pienenä leikittiin, asiat olivat yksinkertaisia ja kaikki vain tapahtui eikä syitä liiemmin ihmetelty. Seuroille mennään mekossa, joka peittää polvet ja olkapäät, koska se on sopivaa. Ja ne blogitekstit. En olisi arvannut niiden kirjoittajaa kuuna kullanvalkeana, ja kommentitkin olivat sopivan hajanaisia ja edustivat kaikkia näkökulmia. Trollit tosin puuttuivat, joku sellainen olisi tuonut blogipätkiin vieläkin enemmän realistisuutta.

Taivaslaulu on kaunis kertomus miehestä ja naisesta, jotka koettavat selvitä yhdessä niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin. Juuri jotain tällaista voimaannuttavaa ihminen aina silloin tällöin tarvitsee, kiitos vain Pauliina Rauhala. <3

Vastavirta - Kat Falls

Ulkoasu: Terhi Haikonen

Rip Tide
Tammi
2011
ISBN 978-951-31-5507-0
339 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale
Veden alla -arvostelu

Vastavirta jatkaa siitä, mihin Veden alla jäi. Pääosiin palaavat jälleen Ty ja Gemma, joka on kehittänyt paniikin vedenalaista maailmaa kohtaan ja joutunut siksi muuttamaan kauppa-asemalle. Vähänpä hän tietää, mistä hänen näkemänsä aaveet ovat peräisin. Vastavirta esittelee uuden kansanosan, joka vilahtaa kyllä ensimmäisessäkin osassa, mutta pääsee kunnolliseen asemaan vasta tässä toisessa, nimittäin syrjiksi nimitetyt ihmiset, joilla ei ole sijaa Yhteisössä. Tyn vanhemmat ovat päättäneet myydä satoaan syrjille, eivätkä kaikki tahot katso tätä hyvällä. Niinpä kenellekään ei tule yllätyksenä (paitsi ehkä vähän), kun syrjät kaappaavat Tyn vanhemmat ja vievät merilevälastin aikomattakaan hyvittää siitä mitään. Tästä alkaa Tyn epätoivoinen kamppailu auktoriteetteja ja syrjien häiriintynyttä järjestelmää vastaan löytääkseen vanhempansa. Myös Gemman veli Hämy palaa tässä kirjassa, eikä yhtään sen hurmaavampana kuin edellisessäkään osassa.

Vastavirta on hutiloidummin kirjoitettu kuin Veden alla. Niin sanotut kova-scifi-elementit jäävät unholaan, sillä vaikka uusia laitteita ja rakennelmia esitellään, niiden kuvaus ei ole lainkaan niin tarkkaa ja teknistä kuin ensimmäisessä osassa. Alussa tuntui, että Falls oli unohtanut, että "happinestettä" kutsutaan kirjassa Liquigeniksi, ja sitä ainakin minusta kuvailtiin tarpeettomasti, sillä ensimmäisen osan lukeneet taatusti tietävät mitä Liquigen on, onhan se sentään sen verran suuressa osassa ensimmäisen osan juonikuvioita.

Gemma on, jos mahdollista, vielä ärsyttävämpi kuin edellisessä osassa, sillä hän on kehittänyt täysin uusia neurooseja valiteltavaksi. Silti, loppua kohden jännitys tiivistyy sen verran ja Gemmankin oikutteluille selviää sen verran hyvä syy, että annoin hänen ärsyttävyytensä vielä tämän kerran anteeksi. Ty pysyy urheana (tai tyhmänrohkeana, miten sen haluaa nähdä) ja vikkelä-älyisenä tässäkin kirjassa, mutta jotkin sukelluskohtaukset jäivät hämäämään. Kylmä huomioidaan edelleen, mutten todella usko, että merenpohjasta on mahdollista sukeltaa pintaan ilman Liquigenia tai happilaitteita, puhumattakaan siitä, ettei kenelläkään ollut märkäpukua yllä. Joitakin epärealistisuuksia sallittakoon, kun kyseessä on kuitenkin fiktiivinen kirja, mutta todella realistisen ensimmäisen osan jälkeen odotukset olivat kyllä korkeammalla.

Tämän kirjan loppujen lopuksi pelasti viimeiset viitisenkymmentä sivua. Kirja ei ollut siihen saakka siis mitenkään huono, mutta parhaimmillaankin keskinkertainen. Lopussa ihmisten toisilleen osoittama solidaarisuus ja lähimmäisenrakkaus (jos siitä nyt voi puhua) saivat kyyneleet kihoamaan silmiin täpötäydessä ruuhkabussissa keskellä Vantaata, sen verran voimakas tunnelataus loppuun oli saatu. Vastavirta olisi ehdottomasti yltänyt viiteen tähteen, jos se olisi pitänyt yllä ensimmäisen osan asettamaa teknistä tasoa, sillä ilman hyvälle scifille ominaista teknistä höpötystä se jäi vähän laihanlaiseksi. Tyttöjen ja poikien välisestä riiustelusta osaa kirjoittaa kuka tahansa ja näitä tarinoita riittää hyllymetritolkulla.