The Knife of Never Letting Go - Patrick Ness

Candlewick Press
2008
ISBN 978-0-7636-7618-6
512 s.
☆☆☆☆
Oma

Tämän kirjan lukeminen vei minulta ikuisuuden. Goodreadsin tietojen mukaan olen aloittanut kirjan joskus 2016 vuoden tammikuussa. Muista raahanneeni kirjan mukanani Hollannin matkalle ja takaisin, enkä tainnut edetä kuin muutaman kymmentä sivua tuon reissun aikana. Hitaan etenemisen aiheutti epäilemättä kirjan todella erikoinen konsepti; nuori Todd asuu maailmassa, jossa jokaisen miehen ajatukset kuuluvat heidän päänsä ulkopuolelle. Yleisesti tämä ilmiö tunnetaan vain Äänenä, ja se on alati läsnä Toddin elämässä. Aikuisten, sotaa kokeneiden miesten Ääni ei ole aina ihan kaunista kuultavaa.

Prentisstown on paikka, jossa asuu pelkästään miehiä. Todd on heistä kaikkein nuorin, 13-vuotias, ja lain mukaan hänestä tulee mies päivänä, jona hän täyttää 14. Kerrotaan tarinoita hirvittävästä sodasta planeetan alkuperäisväestön, Spacklejen kanssa, jossa kaikki naiset kuolivat. Yksi näistä naisista oli Toddin äiti, jota poika kaipaa. Toddilla on seuranaan koira, Manchee, joka on maailman suloisin ja samalla ehkä ärsyttävin otus.

The first thing you find out when yer dog learns to talk is that dogs don't got nothing much to say. About anything.

"Need a poo, Todd."
"Shut up, Manchee."
"Poo. Poo, Todd."
"I said shut it."

Äänen lisäksi kirjassa kertojana on nuori Todd, jonka tietämys sanojen kirjoitusasusta ei ole aina ihan selvä. Kirjassa on todella paljon tarkoituksella väärin kirjoitettuja sanoja, joilla tuodaan ilmi Toddin lukutaidottomuutta ja omaa ääntä. Kirjaan sisäänpääseminen oli siksi minulle hankalaa, mutta loppua kohden lukeminen alkoi jo sujumaan.

Kirja alkaa siitä, kun Todd lähetetään soille hakemaan suo-omenoita. Soilla hän törmää ensin kummalliseen aukkoon Äänessä, ja tajuaa kyseessä olevan tytön. Tyttö jo itsessään on jotakin todella erikoista, mutta tämä tyttö aivan selvästi ei ole tältä planeetalta kotoisin, vaikka ihminen onkin. Seuraavaksi Todd törmää Spackleen, joiden on kauan aikaa sitten kuviteltu häipyneen alueelta. Pian käy ilmi, etteivät Spacklet todellakaan ole hävinneet mihinkään, ja että tyttö - Viola - on merkki jostakin suuresta. Todd, Manchee ja Viola joutuvat pakenemaan henkensä edestä, kun Prentisstownin pormestari saa tietää tytöstä ja haluaa tämän itselleen.

Lukuunottamatta erikoista ja hiukan hankalaakin kieltä, The Knife of Never Letting Go on todella tymäkkä aloitus Chaos Walking -sarjalle.

Mahti - Siri Pettersen

Evna
Jalava
2016
Suom. Eeva-Liisa Nyqvist
ISBN 978-951-887-535-5
502 s.
☆☆☆☆☆
Arvostelukappale
Odininlapsi
Mätä

Korpinkehien viimeinen osa päätyi minulle hiukan kummallista reittiä. Olin sopinut, luvannut ja vannonut, että menisin tapaamaan Siriä Helsingin kirjamessuille. Olin uneksinut siitä hetkestä, kun saisin vihdoin ja viimein kiittää Siriä tämän sarjan tuomisesta maailmaan, ja Jalavan väkeä sarjan suomentamisesta. Olisin halunnut kehua Sirille sarjan ulkoasua, joka on niin viehättävän groteski ja jotenkin todella äärettömän sopiva sarjan tunnelmaan. Olisin halunnut heittäytyä ihan fanitytöksi, pyytää yhteiskuvaa ja hihittää hermostuksissani ihan tyhmille jutuille. Ja sitten flunssa nappasi minusta otteen ja yritti nitistää minut kuoliaaksi. Niinpä kirjoitin Jalavan edustajalle surkean sähköpostin, jossa peruin osallistumiseni Mahdin julkaisutilaisuuteen. Viestin karvas katkeruus varmaan välittyi, sillä sain pian messujen jälkeen postissa arvostelukappaleen, jonka sisällä oli Siriltä ihana viesti. <3 Olihan kyseessä siis kolmas (3.) kerta, kun tapaamiseni hänen kanssaan peruuntui.

Mahti ilmestyi viime vuoden lopulla ja te kaikki tiedätte varmasti jo tähän mennessä, kuinka inhoan, kun hyvät sarjat päättyvät. Mahti ei ollut siinä suhteessa mikään poikkeus, ja vaikka ryhdyin todella innolla lukemaan kirjaa, en halunnut sitten millään sen päättyvän. Sirin kirjoitustyyli (ja Nyqvistin hieno suomennos) on sellainen, ettei kirjaa millään halua jättää kesken. Jostain syystä kuitenkin hylkäsin kirjan kuukausiksi yöpöydälleni. Loin siihen aina silloin tällöin kaihoisia katseita, silittelin kannen upotuspainatusta ja haikailin Hirkan matkaan. Muut asiat kuitenkin veivät huomion, ja meni todella kauan ennen kuin oikeasti päätin lukea Korpinkehät loppuun.

Tässä viimeisessä osassa Hirka tutustuu vihdoinkin synnyinperäänsä, sukuunsa ja Umpireihin. Heidän kulttuurinsa on soturikansan kulttuuri, jossa minkäänlaista heikkoutta ei katsota hyvällä. Hirkaa revitään moneen suuntaan ja useammassakin kohdassa jopa lukijakin miettii, missä menee oikean ja väärän raja. Hirkan uskollisuutta koetellaan ja hänen moraalitajunsa joutuu useampaankin testiin. Rimen ja Hirkan kasvua henkilöinä on ollut todella mielenkiintoista seurata tähän viimeiseen osaan saakka, ja Mahtia lukiessani tuntui, että pitkä matka on tullut kuljettua. Heidän käsityksensä maailmasta on totaalisen muuttunut, ja kaikki valinnat, joita he ovat matkallaan tehneet, näkyvät nyt siinä, millaisiksi he ovat sarjan myötä tulleet.

Sirin luomat ystävyyssuhteet ja perhekuviot tulevat loistavasti esiin tässä viimeisessä osassa, kun Hirkaa koetellaan. Oli hienoa tavata sivuosissa olleita hahmoja uudestaan ja nähdä joidenkin hahmojen (nimiä mainitsematta, köh) taistelevan oman luonteensa kanssa.

Pettersen on loistava tarinankertoja ja hänen luomansa maailma on loputtoman mielenkiintoinen ja mahdollisuuksia täynnä. Minusta Korpinkehät olisi hyvin voinut olla vaikkapa tämän vuosituhannen Ajan pyörä, mutta trilogiaan on meidän tyytyminen. Nyt istun penkin reunalla kynsiä pureskellen, kunnes Siri Pettersen päättää julkaista jotain uutta. <3

#peikkotoonaa

Apua! Täällä on ollut hiljaista kuin huopatossutehtaalla sillä välin, kun lukeva peikko on laittanut elämää kuntoon. Pitkä pätkä siihen menikin, mutta nyt ollaan taas täydessä terässä!

Viime viikonloppuna kirjablogeissa vietettiin lukumaratonia (jonka kooste löytyy muuten Hannan kirjokansi -blogista), jonka itse onnellisesti missasin. Nyt olen kuitenkin kolmatta päivää flunssassa. Kaksi ekaa päivää meni kalloa takovassa päänsäryssä, mutta nyt kun jäljellä on enää kurkkukipu ja räkää, voi hyvin omistaa seuraavat vuorokaudet lukumaratonille.

Luit oikein, vuorokaudet. Lukeva peikko ei tee mitään puolittain, täällä mennään joko täysillä tai ei ollenkaan! Siispä seuraavat 72 tuntia omistan kokonaisuudessaan lukemiselle.

Tervetuloa siis seurailemaan peikkoa seuraavien kolmen vuorokauden ajan! Päivitän tähän blogipostaukseen kuulumisia suunnilleen tunnin välein (tai silloin kun muistan). Aktiivisemmin päivittyvät peikon Twitter ja Instagram (@notkopeikko), jonne laittelen satunnaisia heränneitä ajatuksia, lukutunnelmia, kirjankansia ja eväskuvia! Ja eihän sitä tiedä, jos tästä eksyy vielä jonnekin peikonkolon ulkopuolelle lukemaan. :3

Ihan tosi viralliseksi aloitusajaksi tulee siis:

22/6/2017
19:47 Sain somettamisen tehtyä ja syötyä. Täydellä mahalla on hyvä mennä löhöämään partsille, haistelemaan sadetta ja nautiskelemaan Eeva-Liisa Nyqvistin upeasta käännöksestä Siri Pettersenin Mahdista. :3 Luettuja sivuja 0.

20:47 Eka tunti takana, 71 jäljellä! En tiedä mikä Mahti (höhö) sai jättämään tuon Korpinkehien viimeisen osan kesken, mutta aika hyvin on taas lähtenyt lukeminen rullaamaan. Lueskelin parvekkeella ekan tunnin, koira jaloissa ja kirja kädessä. Nyt alkaa olla jo vähän viileää lueskella ulkona, joten päätin siirtyä sisätiloihin. Masussa sulaa hiljaksiin minttujäätelö ja Hirkan kanssa alkaa olla aika helvetin jännät paikat! (Oho, saiks täällä kiroilla? No tietenkin!) Luettuja sivuja 42.

21:46 Kaksi tuntia tiukkaa lukemista jo tehtynä, pyöreät 70 edessä. Vielä ei edes väsytä, isäntä katselee tyytyväisenä sohvalla Orange is the new blackia. 78 sivua Mahtia luettuna. Vähän vauhti takkuaa kun välillä pitää suoda huomiota miehelle, koirille tai satunnaisille nettitutuille. Tekee tosin ihan hyvää välillä irrottautua tästä kirjasta, on aika tiukkaa kamaa...

22:49 Aika hyvin pysynyt tässä tunnin välein päivittelyssä! Edelleen Mahti kesken, edelleen tosi tiivis tunnelma. Takana nyt 127 sivua (köh, saatoin unohtua vähäksi aikaa tuijottelemaan youtubea...), ja hyvällä fiiliksellä edelleen mennään. :3

23:44 Nyt alkaa jo vähän väsyttää. Join myös lonkeron, liekö sekin painaa silmäluomia? Juhannuksen kunniaksi, katsos.. No, jos pitäisi pienen breikin lukemisesta, fiilistelisi vaan musaa ja ehkä ihan vähän lepuuttaisi silmiä..?

23/6/2017
13:57 Heräsin tänään joskus kymmenen aikaan ja ryhdyin (tietenkin) samantien jatkamaan luku-urakkaa. Sain Korpinkehien viimeisen osan Mahdin juuri luetuksi ja no, sanottakoon nyt ainakin sen verran, että tuota sarjaa todella tulee ikävä. Naputtelen jossain välissä valmiiksi blogipostauksen kirjasta. :3 Nyt valkkaamaan seuraavaa luettavaa! Tähän mennessä luettuja sivuja siis 342 ja takana n. 18 tuntia maratoonausta. Vielä siis 54 mentävänä, jaksaa jaksaa!

15:09 Sain luetuksi toisenkin kirjan, Patrick Nessin The Knife of Never Letting Gon. Olin tämän aloittanut jo ajat sitten ja päätin nyt lukea sen loppuun. Kirjaa olikin yllättävän vähän jäljellä, vain vaivaisen 26 sivua, eli maratonsaldo tähän mennessä on nyt 368 sivua. :) Ja eikun seuraavaa kehiin!

20:09 No, nappasin käteen Atwoodin Handmaid's Talen ja painelin sänkyyn lukemaan. Vedin peiton korviin ja sain ehkä neljä sivua luetuksi kun olin jo umpiunessa. Toisaalta nyt jaksaa valvoa pidempään? Taidan kuitenkin napata jotain vähän helpompaa ja kevyempää luettavaksi ensin...

22:44 Nappasinpa sitten käteen "jotain ohutta", eli Judy Blumen teoksen Are you there God? It's me, Margaret. Tosi söpöä, vaikka vähän sydäntärepivää kuvausta esiteiniydestä. <3

0:27 Sain Are you there God? It's me, Margaretin luettua. Ihan söpö, kevyt kertomus kasvamisesta ja naiseksi tulemisesta. Ei nyt mikään ihan hirveän ihmeellinen teos, mutta sopisi tosi hyvin juurikin jollekin kutosluokkalaiselle. :) Käsittelee kivasti kasvamisen epävarmuutta ja toipahan peikollekin mieleen sen kerran kun oltiin Koiviksen k-kaupassa ostamassa karkkia ja sitten ois tarttenut ostaa myös niitä siteitä, muttei kantti millään kestänyt...

Syytös - Bandi

고발 (Gobal)
Schildts & Söderströms
2017
Suom. Raisa Porrasmaa (ranskasta)
ISBN 978-951-52-4129-0
189 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale

Tästä novellikokoelmasta on yllättävän haastavaa kirjoittaa. En oikein tiedä, mistä kulmasta lähestyisin aihetta. Jokaisella kirjastolaisella on ainakin yksi aivan erityinen mielenkiinnon aihe, joka saattaa vaikuttaa ulkopuolisen silmin vähintäänkin oudolta. Itselläni näitä aiheita ovat esimerkiksi äärimmäisen tiheään asutut paikat, kultit, sarjamurhaajat sekä aivan erityisesti Pohjois-Korea.

Olen kuluttanut kymmeniä tunteja katsomalla erilaisia dokumentteja Pohjois-Koreasta, tutustumalla erinäisiin pakokertomuksiin ja lukemalla maan historiasta. On kuitenkin huomattavan vähän sellaisia teoksia, jotka kuvaisivat elämää maassa olematta kuitenkaan äärimmäisten kauhujen värittämiä, kuten pakokertomukset yleensä ovat.

Pohjois-Koreasta ei ole olemassa informaatiota, joka ei olisi johonkin suuntaan värittynyttä (jopa niin, että dokumentin katsominen on jätettävä kesken, kun dokumentintekijän omat mielipiteet tulevat niin vahvoina esiin). Bandin Syytös on tosielämään pohjautuva teos, mutta siihen saa suhtautua kuten kirjallisuuteen yleensä; sellaisena kuin se on, tekijänsä näköisenä.

Bandi on kirjailijan salanimi, joka tarkoittaa tulikärpästä. Kirjailija elää (ainakin tietääksemme, hänen henkilöllisyyttään varjellaan tarkasti) edelleen Pohjois-Koreassa ja tarinat hän on kirjoittanut maassa, jonka päivittäinen elämä on hänen arkeaan. Teoksen seitsemän novellia sijoittuvat 1990-luvun alkuun. Viimeisin päiväys on vuodelta 1995, jolloin Pohjois-Korean nälänhätä vasta venytteli jäseniään. Ennen päättymistään vuonna 1998 se vaati satojentuhansien korealaisten hengen.

Bandin kertomuksista näkyy pohjoiskorealaisten arki kaikkine hankaluuksineen. Keneenkään ei voi oikein luottaa, sillä kansalaiset on opetettu ilmiantamaan kaikki näkemänsä vääryydet. Auktoriteetit ovat sellaisia, joita täytyy kunnioittaa, eikä pahaa sanaa saisi sanoa edes oman kotinsa suojissa. Bandin ajan korealaiset ovat tämän suhteen vielä melko nuhteettomia ja tekevät paljon työtä Puolueen ja aatteen puolesta. Suurin osa Bandin tarinoista sijoittuu Pohjois-Korean ensimmäisen hallitsijan Kim Il-Sungin ajalle. Korealaisten rakkaus maataan ja hallitsijaansa kohtaan näkyy myös Bandin novelleissa, joskin novelleissa on läsnä myös tyytymättömyys, järjettömän tiukka kuri sekä viha järjestelmää kohtaan.

Bandin kertomuksissa on kaikenikäisiä ja kaikenlaisissa asemissa olevia henkilöitä, jotka näkevät kukin asiat omalla tavallaan. Bandi onnistuu hyvin tuomaan esiin maan eri puolia erilaisten henkilöidensä kautta. Sulkiessani kirjan viimeinen ajatukseni kuitenkin oli, että pohjoiskorealaiset ovat kuin kytevää hiiltä. Pinnalta harmaata ja heikkoa, helposti murtuvaa, mutta kun hiukan puhaltaa, niin alta paljastuu kirkkaanpunainen hehku, joka jossain vaiheessa tulee leimahtamaan liekkeihin. On vain ajan kysymys, milloin se tapahtuu.

Terveiset Kutturasta - Mikko-Pekka Heikkinen

Johnny Kniga
2012
ISBN 978-951-0-38429-9
268 s.
☆☆☆☆
Oma

Ihminen, jonka etunimi on Saana, saa koko ikänsä kuulla kysymyksiä omasta tai ihan viimeistään vanhempien alkuperästä. En ole pohjoisesta (en edes vähän), vaikka kuinka haluaisin. Jonkinlaiselta henkiseltä kodilta se tuntuu, etelässä rintaa puristava ahdistus hellittää kun seisoo Inarinjärven rannalla ja ihan vain hengittää. Mitä kauemmas pääkaupunkiseudusta pääsee, sitä paremmalta oleminen tuntuu. Ei siis mikään ihme, että kirja, jossa pohjoinen hyökkää etelään, kiinnosti.

Heikkisen kirjassa Helsinki asettaa voimaan maaltamuuttokiellon, joka on Lapin ja Kainuun väestölle se viimeinen pisara. Pohjoista on sorrettu ja sieltä on nipistetty resursseja niin kauan kuin itsenäinen Suomi on ollut olemassa, ja nyt saa riittää. Pohjoinen julistaa sodan etelälle ja siitä alkaa Suomen toinen sisällissota. Kirjaan mahtuu kaikenlaista pohdintaa monenmonituisesta asiasta, mutta eniten kiinnitin huomiota siihen, miten sujuvasti ja humoristisella otteella Heikkinen käsittelee näinkin poliittista ja haastavaa tilannetta.

Kirjassa on useita henkilöitä, joiden kautta tapahtumien etenemistä seurataan. 
Jesse Purola on Helsinkiläinen alikersantti, joka saa komennettavakseen joukkueellisen nahjuksia, luuri kädessä kasvaneita milleniaaleja, joita ei kiinnosta juuri mikään, kaikkein vähiten sotiminen. Jessen esikuvia ovat sotaelokuvien suuret johtajat, aivan erityisesti Tuntemattoman sotilaan Koskela, jollaiseksi Jesse kovasti pyrkii. Valitettavan usein hetki ehtii tosin jo mennä sillä välin, kun Jesse jää pohtimaan, mitä Koskela tekisi.
Aino Riski on toimittaja, joka ei ole vielä onnistunut saamaan vakituista työpaikkaa. Sen sijaan hän tekee freelance-hommia Keski-Suomalaiseen, koska jostain sitä rahaa on saatava. Kun sisällissota syttyy, Aino näkee tilaisuutensa tulleen ja painuu pikimmiten pieleen menneestä lehdistötilaisuudesta kohti pohjoista.
Abdi Bahdoon on somaliasta kotoisin oleva maahanmuuttaja, joka palvelee etelän joukoissa, mutta kaipaa esi-isiensä paimentolaiskulttuuriin ja aakeammille maille.
Kenties merkillisin henkilöistä on kuitenkin saamelaisjoukkojen päämies Oula, vallankumouksen alullepanija ja saamelaisheimojen yhdistäjä, jonka johdolla pohjoinen lähtee valtaamaan itselleen takaisin sitä arvostusta, jonka se on aikojen saatossa menettänyt.

Ei ole kovin vaikea erottaa, missä kirjailijan sympatiat ovat. Kuitenkin suurin osa "etelänmiehiin" kohdistuvasta kritiikistä on täysin perusteltua ja jopa paikkansapitävää. Maailma muuttuu, sille ei voi mitään, mutta Heikkisen pohdinnat siitä, minkä puolesta sotaa esimerkiksi käydään, ovat hyvinkin osuvia, puolin ja toisin. Lisäksi Heikkinen suhtautuu henkilöihinsä aika neutraalisti, eikä pyri nostamaan näitä ihmisyyden yläpuolelle. Kuka tahansa paskoisi housuun, jos metrin päässä räjähtäisi itsemurhapommittaja, sehän nyt on ihan selvää.

Sleeping Giants - Sylvain Neuvel

Michael Joseph | Penguin
2016
ISBN 978-0-718-18168-0
304 s.
☆☆☆☆☆
Oma

Eläminen on joskus tosi hankalaa. Tämän vuoden alku meni lähinnä sängyssä maaten. Yritin vain pysyä hengissä, ei puhettakaan, että olisin jaksanut esim. lukea. Onneksi lääketeollisuus on keksinyt hienoja, värikkäitä pillereitä, joilla masentuneinkin peikkolapsi saa mielensä jälleen kirkkaaksi. Ihan pelkästään pillereillä ei nyt kuitenkaan mennä, käyn nimittäin myös terapiassa. o.o Puhun näistä siksi, että avun hakemisessa ei ole mitään hävettävää, muistakaa se. <3

Nyt kuitenkin iloisempiin aiheisiin! Palasin maanantaina töihin ja kerkesin jo viime viikon aikana lukemaan kokonaisen kirjan! Tämä on tänä vuonna jo kolmas lukemani kirja. Edellisvuoden tahdista ollaan aika paljon jäljessä, mutta muistaakseni lupasin, etten tänä vuonna ottaisi paineita lukemisesta. Tietoisuuteni rajoilla on jo pitkään pyörinyt tämä Sylvain Neuvelin esikoisteos, Sleeping Giants. Se on putkahdellut algoritmien kokoamille suosituslistoille milloin milläkin sivustolla, mutta nyt vihdoin päätin tilata sen. Saatuani sen käsiini päätin kokeilla, kuinka ihan uuden kirjan lukeminen lähtisi käyntiin. Olin prologin jälkeen täysin koukussa.

11-vuotias Rose Franklin on ajelemassa vanhemmiltaan salaa syntymäpäivälahjaksi saamallaan polkupyörällä, kun hän putoaa maanvajoamaan. Katsoessaan kuopasta ylös, Rose näkee välkkyviä valoja ja palomiehiä, jotka ovat saapuneet pelastamaan häntä. Palomiehet sen sijaan näkevät jotain vallan muuta. Armeija ottaa haltuun valtavan, metallisen käden, jolle Rose on pudonnut, eikä Rose näe kättä vuosikausiin. Hänestä kasvaa kuitenkin fyysikko, ja aikuisena hän ryhtyy tutkimaan kummallista, jättimäistä kättä ja sen alkuperää.

Kirja koostuu haastatteluista, litteraatioista ja artikkeleista, jotka kertovat Dr Rose Franklinin ja tämän tutkimusryhmän vaiheista näiden tutkiessa ilmeisesti ulkoavaruudesta saapunutta kättä, sekä muita, ympäri maailmaa löytyviä osia. Kirjailijan valitsema muoto tekee kirjasta todella nopealukuisen, kiinnostavan ja mielikuvitusta kutkuttavan. Tämä oli ihan täydellinen lukuharrastuksen uudelleen käyntiin potkaisuun, enkä ollenkaan ihmettele, miksi kirja on saanut niinkin paljon hehkutusta osakseen.

Epäonnekseni tilini oli ehtinyt tyhjentyä sillä välin kun luin tätä, joten seuraavan osan tilaaminen jää nyt seuraavaan tilipäivään. Onneksi audible-tilillä oli kuitenkin yksi credit jäljellä, joten tiedänpähän, mitä kuuntelen lenkittäessäni koiraa...

Normaalia elämää - Maarit Verronen

Tammi
2009
ISBN 978-951-31-4743-3
155 s.
☆☆☆
Kirjasto

Kuten jo aiemminkin ilmoitin, osallistuin Ylen 101 kirjaa -projektiin. Arvonnassa lukevalle peikolle osui vuosi 2009 ja Maarit Verrosen novellikokoelma Normaalia elämää. Pidempään blogia seuranneet tietävätkin jo, että peikon historia novellien kanssa on vähintäänkin kyseenalainen, erityisesti silloin, kun novellit on valinnut joku muu.

Harmikseni menin lukemaan joitakin Ylen julkaisemia arvioita ja tekstejä Verrosen teoksesta, mikä totta kai kasvatti paineita entisestään. En ole mikään kirjallisuuden tutkija, enkä voi sanoa olevani edes asiantuntija, vaikka paljon luenkin.

En ole suomalaisen kulttuurin suurkuluttaja. Suomalainen elokuva tuppaa olemaan lähes järjestään joko hiukan turhan hurttia, tai sitten äärettömän masentavaa, ahdistuksella täytettyä räkä poskella kännissä itkeskelyä. Erityisesti, kun novellikokoelmaan tutustuessani huomasin, että novellit koskevat suomalaista elämää, tiesin heti, etten tulisi juurikaan pitämään tästä kokemuksesta.

Enkä juuri pitänytkään. Novellit ovat melko lyhyitä, muutaman sivun mittaisia. Niissä tarkastellaan erilaisia, usein melko raadollisiakin tilanteita, mutta jotenkin novelleista välittyy ehkä vähän inhokin suomalaisia kohtaan. Henkilöt tuntuivat lähes järjestään jotenkin tyhmennetyiltä ja tahallisen vastenmielisiltä. Ymmärrän toki, ettei kirjassa ollut tarkoituskaan tuoda esiin pelkkiä hyviä puolia normaalista elämästä, mutta ihan näin äärimmilleen sitä tuskin olisi tarvinnut viedä viestin saamiseksi perille.

Kuulin toisaalta, että Verrosesta on tykätty kovastikin, ja kirjallisia ansioita tälläkin kokoelmalla on. Teksti on laadukasta ja sujuvaa, novellit eivät pääty töksähtäen, ja jokaisessa niistä on jokin idea. Tämä teos ei vain yksinkertaisesti ollut minulle, enkä suosittele sitä kenellekään, joka kokee jo valmiiksi jonkinlaista ahdistusta suomalaisen yhteiskunnan nykytilasta.

Blogistanian Kuopus -voittajat, 2016

Kirjabloggaajat ovat valinneet vuoden 2016 parhaaksi lasten- ja nuortenkirjaksi Siri Kolun teoksen Kesän jälkeen kaikki on toisin.

Suomalaiset kirjabloggaajat valitsivat vuoden 2016 lasten- ja nuortenkirjallisuuden parhaat teokset verkkoäänestyksellä 27.1.2016. Blogistanian Kuopus -palkinnon voitti Siri Kolun teos Kesän jälkeen kaikki on toisin (Otava, 2016). Toiselle sijalle äänestettiin Timo Parvelan ja Bjørn Sortlandin Kepler62: Kirja kolme: Matka (WSOY, 2016) ja kolmannelle sijoittuivat rinta rinnan kaksi täsmälleen saman pistemäärän saanutta teosta; Janne Kukkosen sarjakuvaromaani Voro: Kolmen kuninkaan aarre, sekä Seita Vuorelan Lumi.

Otteita kirjabloggaajien arvioista

Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin

"Kirja on valoisa, sympaattinen sekä ajankohtainen, ei siis ihmekään että se on Finlandia-ehdokkaana lasten- ja nuorten kategoriassa. Kovin syvälle ei kirja mene, eikä sen tarvitsekaan. Kesän jälkeen kaikki on toisin on tällaisenaan hyvä ja ennen kaikkea uskottava. Se on kirjoitettu passelisti sopivaan pituuteen, joka toivottavasti miellyttää myös kohdeyleisöään."

Tiia, Karvakasan alta löytyi kirja

Timo Parvela & Bjørn Sortland: Kepler62 : Kirja 3 : Matka

"Tämä suomalais-norjalainen scifisarja tulee jatkumaan aina kuudenteen osaan asti ja myös neljännen osan pitäisi ilmestyä vielä tämän vuoden puolella. Itse olen jo aivan koukussa tarinaan, joten toivon todella, että jatko-osat ilmestyvät ajallaan! En millään malttaisi odottaa miten tarinassa tulee käymään."

Reeta, Les! Lue!

Janne Kukkonen: Voro : Kolmen kuninkaan aarre

"Viihdyin Voron kyydissä hienosti, ja monivaiheinen tarina oli mukavan viihdyttävää luettavaa. Värillisenä albumi olisi ollut erittäin näyttävä, mutta mustavalkoisenakin tarina toimi erinomaisesti. Vorossa ruuduissa ja tarinan vaiheissa on vaikutteita satukirjojen maailmoista, mutta satulinnojen sekaan upotettu toiminnallisuus on täyttä nykyaikaa."

MarikaOksa, Oksan hyllyltä

 

Seita Vuorela: Lumi

”Seita Vuorelan Lumi edustaa kunniakkaasti kotimaista nuortenkirjallisuuden perinnettä, jossa ajankohtaisiin aiheisiin tartutaan suoraan ja kiertelemättä. Asiat kerrotaan sellaisina kuin ne ovat, ja nuorten elämä on sellaista kuin se täällä pohjolan perukoilla on. Vuorela kuitenkin myös uudistaa tätä realistisen kerronnan perinnettä tuomalla siihen maagista realismia ja nyt myös sadun maailmaa.”

Elina, Luettua elämää

Äänestä Blogistanian Kuopusta 2016!

Jälleen on koittanut se aika, kun Blogistania pääsee valitsemaan vuoden parhaat kirjat. Tänä vuonna Lukevalla peikolla on ilo ja onni jälleen emännöidä Kuopusta. Tarkemmat ohjeet äänestämiseen löydät aiemmasta postauksesta, jossa ne käydään yksityiskohtaisesti läpi.

Äänestyslinkit kerätään tämän postauksen kommentteihin. Muistathan ajastaa äänestyspostauksesi 27.1. klo 10.00. Kaikki tuohon aikaan julkaistut äänet lasketaan.

Onnea ja paras voittakoon!

Yle, 2017, kirjabloggarit ja 101 kirjaa

Vuosi 2017 on koittanut ja sen myötä suomalaisille on annettu oikein kunnon syy juhlistaa kaikkea sitä hyvää, mitä tämä maa on meille tarjonnut. Yksi suuri osa suomalaisuutta ja suomalaista kulttuuria on totta kai kotimainen kirjallisuus, jota juhlistetaan Ylen Kirjojen Suomi -hankkeella sekä 101 kirjaa -sarjalla.

Bloggareita kyseltiin tähän mukaan jo jokin aika sitten, ja silläkin riskillä, että olisin joutunut lukemaan jonkin klassikon (hrr), lähdin mukaan. Kirjat arvottiin, joten ennakkoon ei ollut mitään tietoa siitä, minkä kirjan sitä saisi luettavakseen. Jännityksellä sitten vain odottelemaan, minkälainen arpa kohdalle osuisi.

Ja niinhän siinä sitten kävi, että lukevalle peikolle koitti uudestaan vuosi 2009! Tätä vuotta Ylen listalla edustaa Maarit Verrosen novellikokoelma Normaalia elämää, ja kuten tiedätte, tällä peikolla on novelleista hiukan huonoja kokemuksia. Aikuisiällä niitä ymmärtää jo hiukan paremmin (ja useimmiten ne saa valita itse, ei tarvitse lukea mitään toisten mielestä hienoa, jos ei tahdo), joten ehkä tästä tulee vielä ihan hyvä!

Normaalia elämää on jo minulla ja olen sitä hermostuksissani jonkin verran jo selaillutkin. Yleensä aloittaessani jonkin kirjan, asetan itseni sitä koskevaan mediapimentoon enkä lue siihen liittyviä arvioita, uutisia tai kuuntele haastatteluja. Nyt kuitenkin tunnustan tutustuneeni Verrosen kirjaa koskevaan, Ylen julkaisemaan materiaaliin. Tutustukaa tekin, niin ollaan kaikki samalla viivalla.

Loistokasta kirjavuotta 2017! <3