Poika - Marja Björk

Kansi: Tommi Tukiainen & Ville Juurikkala

Like
2013
ISBN 978-952-01-0898-4
215 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Ilmestyessään, Poika aiheutti kohahduksen, jonka myös minä noteerasin. Tämä kirja on käynyt minulla lainassa useampaankin otteeseen, mutta jostain syystä olen aina palauttanut sen lukemattomana. En tiedä pelkäsinkö, että kyseessä olisi liian rankka lukukokemus - jos sellaista nyt voi ollakaan - vai mikä ihme piti minut lukemasta tätä. Lukupiirin vuoro vaihtui kuitenkin melko yllättäen, enkä ehtinyt juuri miettimään, minkä kirjan haluaisin meidän lukevan seuraavaksi. Tutkailin kirjavuoriani ja sitten tulin ajatelleeksi, että tässä olisi kenties jonkinlaista kaikupohjaa meille kaikille. Ei siksi siis, että olisimme kaikki transseksuaaleja, mutta ylipäätään Marionin elämä on sellainen, joka koskettaa jollain tasolla kaikkia. Valitsin siis tämän, tietämättä ollenkaan, mitä tuleman piti.

Voitte siis hyvin kuvitella yllätykseni, kun kaksi muuta lukupiiriläistä olivat lukeneet teoksen viikon sisään siitä, kun olin sen ilmoittanut. Yleensä meistä joku (useimmiten en minä, mutta joskus minäkin) viivyttelee ja laahaa perässä niin, että lukupiiritapaamiset venyvät kuukausien päähän toisistaan. Tällä kertaa minulle tuli kiire kirjan kanssa, joten otin tämän lauantaiaamun ratoksi junaan luettavaksi. Luin tätä ruokatauolla, kahvitauolla, kotimatkalla ja illalla viimeiset kymmenen sivua kotisohvalla. Se on Pojasta ainakin sanottava, että kyseessä on todella nopealukuinen, sutjakka teos. Poika kertoo siis Marionista, Makkesta, joka on syntynyt tytöksi, mutta tietää olevansa poika. Äiti ei tätä tahdo millään ymmärtää, vaan yrittää aika ajoin pakottaa Makken tytön rooliin, pistämällä tämän pukeutumaan mekkoihin julkisesti. Makken veli Aaronkaan ei ihan ymmärrä, mitä pikkusiskon elämässä on oikein meneillään, ja vaikka Aaron puolustaa Makkea ratkaisevissa tilanteissa, ei asian käsitteleminen silti ole veljelle helppoa.

Makken kertomus ilmeisesti perustuu Marja Björkin oman pojan kokemuksiin. Sen huomaa, sillä Björk on saanut teokseen hyvin inhimillisen sävyn. Makkeen on todella helppo samaistua, vaikkei transseksuaali olisikaan. Hänen elämänsä on hankalaa, ei pelkästään siksi, että tytön kehoon on sisällytetty pojan identiteetti, vaan siksi, että identiteetti ylipäätään on hukassa. Niinhän se on monilla teineillä. Toisaalta Poika herättää myös empatiaa, sillä Björkin kirjoitus auttaa pääsemään Makkea lähelle ja ymmärtämään ainakin tavallaan myös Makken äitiä. Vaikka kirja olisi voinut olla rankkakin, tällaisenaan se ei mielestäni ollut. Makkella on kyllä hankalaa, mutta hän selviytyy yllättävän hyvin eteensä asetetuista haasteista. Hän ei jää missään vaiheessa totaalisen yksin, eivätkä hänen läheisensä rupea inhoamaan häntä hänen poikkeavuutensa vuoksi. Poika on siis sinällään hirvittävän lohdullinen teos, muttei kovin realistinen siinä mielessä. Kuvittelisin, että eritoten Suomessa transseksuaalien asiat eivät useinkaan ole yhtä hyvin kuin Makkella, ja aikamoisiin ongelmiin Makkekin tässä joutuu.

Uprooted - Naomi Novik

Macmillan
2015
ISBN 978-1-4472-9413-9
435 s.
☆☆☆☆☆
Oma

Uprooted on - kuten selkeästi varmasti huomaatte - jälleen yksi niistä kirjoista, jotka ostin puhtaasti kannen vuoksi. Muistan päästäneeni ihastuneen henkäisyn nähdessäni PeruseProjectin Reganin heilauttavan tätä kimaltavaa, kaunista kirjaa kameran edessä. Klikkasin itseni suoraan verkkokauppaan ja tilasin tämän, vaikka periaatteessa kuukauden kirjabudjetti oli jo totaalisen käytetty. Ai miten niin minulla on ongelma? Eihän ole. Eihän?

Teos kertoo kylästä, joka sijaitsee laakson siinä reunassa, joka on lähimpänä valtavaa, korruptoitunutta hirviömetsää, josta aina silloin tällöin kävelee ulos Walkereita, jotka vievät kyläläisiä mennessään. Kylää vartioi tornissaan asustava velho, joka tunnetaan nimellä Dragon. Dragon vaatii kerran kymmenessä vuodessa palvelijattarekseen yhden nuoren naisen, eikä kukaan oikeastaan tiedä miksi. Kaikki tornista palanneet tytöt ovat kasvaneet kopeiksi ja kauniiksi, eivätkä tahdo enää jäädä laaksoon, vaan lähtevät kaikki maailmalle, kuka minnekin. Kaikki ovat kuitenkin yksimielisiä siinä, että Dragon ei ole kajonnut heihin. Agnieszka, kirjan päähenkilö, on yksi ehdokkaista, mutta koko laakso on siinä uskossa, että Agnieszkan paras ystävä Kasia on se, jonka velho todennäköisimmin valitsee. Siltä tilanne jo näyttääkin, mutta sitten Dragonin katse takertuu Agnieszkaan ja turhautuneena velho vie hänet torniinsa. Agnieszka osoittautuu hyvin erilaiseksi kuin aiemmat Dragonin palvelijattaret, ja hyvä niin, sillä vaikeudet uhkaavat.

Luin Goodreadsista arvostelun, jossa tätä kirjaa kuvattiin sanalla "wordy", ja sanaisa tämä todellakin on. Sivut ovat tiiviitä ja täynnä tekstiä, eikä kirja salli minkäänlaista skippailua, sillä joka kappaleessa tapahtuu ja paljon. Huomasin eilen illalla jo hiukan väsyneenä tätä lukiessani, että minun oli aika ajoin palattava takaisin alkuun, kun en jaksanut keskittyä kokonaisiin kappaleisiin ja hukkasin ihan kokonaan jutun juonen. Toisaalta kirjassa on todella mukaansatempaava juoni ja tarina, jossa on joitakin hyvin satumaisia elementtejä. Satukirjaksi tätä ei kuitenkaan kannata erehtyä luulemaan, sen verran raakuuksia ja intiimejä kanssakäymisiä kirjasta löytyy (mielestäni näitä intiimejä kanssakäymisiä olisi saanut olla enemmänkin, koska Dragon, ah ja voih! <3).

Pidin Novikin luomasta maailmasta, vaikka yhteys tähän meidän maailmaamme onkin aika selvä. Agnieszka elää valtiossa nimeltä Polnya, joka taistelee Rosyaa vastaan, Metsän sijaitessa näiden kahden valtion välissä. Metsä ei syrji ketään vaan kaappaa uhreikseen ihan yhtälailla polnyalaisia kuin rosyalaisiakin. Kirjassa on melko paljon myös politiikkaa ja taisteluita, mutta kaikenkaikkiaan päällimmäiseksi muistijäljekseni tästä jäi varsin kaunis, joskin sydäntä särkevä tarina eläväisistä ja inhimillisistä hahmoista. Vaikka kyseessä mitä ilmeisimmin on yksittäisteos, en pistäisi laisinkaan pahakseni, vaikka Novik päättäisi kirjoittaa Agnieszkasta ja Dragonista toisenkin kirjan. Periaatteessa tilaa Novikin luomassa maailmassa kyllä olisi myös jatko-osalle, mutta kenties joistakin kirjoista kannattaa nauttia sen hetken, kuin ne kestävät, eikä pyrkiä väkisin pidentämään tarinaa. Silti, näitä hahmoja tulee ikävä. <3

You're Never Weird on the Internet (Almost) - Felicia Day

Touchstone
2015
ISBN 978-1-4767-8565-3
260 s.
☆☆☆☆
Oma

Felicia Day tuli minulle tutuksi joitakin vuosia sitten opiskellessani kirjastoalaa Keravalla. Kärsin itselleni varsin ominaiseen tapaan kaamosmasennuksesta ja kaipasin jotakin, jolla piristää itseäni. Youtubesta silmiini sattui websarja nimeltä The Guild, joka kertoo ryhmästä pelaajia. Felicia itse on käsikirjoittanut ja tuottanut sarjan, sekä näyttelee sen päähenkilöä, joka kulkee nimellä Codex. Sarja oli tuohon aikaan jonkinlainen henkireikä, ja tuottihan Felicia kumppaneineen myös kappaleen, jolla sai hyvin piristettyä surkeita, koleita aamuja.

Huomasin tämän kirjan Felician Facebookista, jossa hän mainosti tulossa olevaa teostaan. Ennakkotilasin kirjan heti saman tien, totta kai. Ihmettelin toki tovin, miten noinkin nuori ihminen kirjoittaa jo tässä vaiheessa muistelmiaan, mutta toisaalta Dayllä on aika paljon sanottavaa monista, erityisesti nörttejä (kaikella rakkaudella) koskettavista asioista. Kirjassa käsitellään paitsi Felician omaa varsin erikoista elämää, myös pelikulttuurin kehittymistä ja yhteisön asenteiden muuttumista. Kirjan parasta antia onkin se, kun Felicia kuvaa omaa tutustumistaan uuteen teknologiaan. Felicia on etulinjassa mukana kun internet avautuu suurelle yleisölle, kun ensimmäiset multiplayer roolipelit kehitetään, kun Youtube perustetaan. Hän on aina edellä massoja, mitä tulee tekniikkaan.

Kirja on hulvaton. Felicia Day on aina ollut mielestäni todella hauska, eikä tämä kirja tee siihen poikkeusta. Uskon kuitenkin, että äänikirjana tämä olisi ollut vielä monin verroin hauskempi ja kenties mukaansatempaavampikin, sillä äänikirja on Felician itsensä lukema. Hänen huumorinsa ei käänny tekstimuotoon ihan täysin mutkattomasti ja jotkin hänen käyttämänsä slangisanat ja lyhenteet pistivät minut pysähtymään ja miettimään otsa kurtussa, että mikähän tuokin sana oikein on. Kyseessä on myös joukko hyvin henkilökohtaisia kokemuksia, jotka olisivat epäilemättä Felician ääneen kertomina olleet aidomman tuntuisia. Felicia ottaa kantaa myös melko tuoreisiin pelikulttuurin tapahtumiin, kuten esimerkiksi #GamerGate keskusteluun, ja avaa myös hiukan niiden taustoja.

Vaikkei tietäisikään kuka Felicia Day on, niin suosittelisin tätä teosta silti niille, jotka haluavat ymmärtää vähän edes pelaajakulttuuria. Felicia selittää hyvin avoimesti kulttuuriin liittyvää termistöä ja puhuu asioista varsin ymmärrettävästi. Pelien suurkuluttajana koin kirjan paikoin liiankin maallikko-ystävälliseksi, sillä jatkuva selittely ja epänörttien liehittely kävi vähän rasittavaksi. Ei siis mistään muusta syystä kuin yksinkertaisesti siksi, että selittely oli minulle täysin tarpeetonta ja vei ikävästi jouhevuuttaa lukukokemuksesta. Ja vaikkei tähän teokseen tarttuisikaan, niin suosittelen aivan ehdottomasti tutustumaan Felician ylläpitämään Youtube-kanavaan nimeltä Geek & Sundry, sekä katsomaan The Guildia.

Harmaata valoa - Ruta Sepetys

Between Shades of Gray
WSOY
Suom. Maria Lyytinen
2011
ISBN 978-951-0-37239-5
354 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Muistelisin, että kollegani Paula suositteli tätä kirjaa minulle jo aika heti tämän ilmestyttyä. Sittemmin tätä ovat kehuneet monet, mutta jotenkin olen aina lykännyt ja ajatellut, etteivät historialliset romaanit ole minua varten tai etten osaa niitä lukea. Pyöveli osoitti hyvin, että ole väärässä, ja Havasteen Tuulen vihat -sarja osoitti, että historiallinen romaani saattaa olla paras genre, mitä on ylipäätään olemassa. Niinpä vihdoinkin kaivoin tämän esiin lukupinkasta ja päätin nyt edes yrittää, vaikka vähän epäilin jaksamistani. Olihan tässä sentään monta sataa sivua ja kohtalaisen pieni teksti.

No, olin väärässä. Ahmin kirjaa siihen tahtiin, etten olisi millään malttanut esimerkiksi nousta sohvalta kauppaan ja sieniretkelle. Nousin sentään, mutta koska päivällä ei jäänyt aikaa lukemiseen, luin tätä viime yönä kahteen saakka, kunnes kirjan lopussa tuijottelivat kiitokset. Olisin ihan hyvin voinut lukea vielä toiset 354 sivua. Sepetyksen kirjoitustyyli (ja/tai suomennoksen tyyli) on mainio ja mietinkin, että hommaisin tämän omaksi, sillä tämän voisi hyvin lukea vielä joskus uudestaankin. Ajanjakso on melko vähän nuortenkirjallisuudessa tutkittu, aivan erityisesti, kun teoksen tapahtumat sijoittuvat osittain Liettuaan, joka on ainakin minulle hyvin vieras maa.

Harmaata valoa sijoittuu siis 1940-luvulle, aikaan, jolloin Neuvostoliitto kärräsi Stalinin käskystä tuhansittain ihmisiä pakkotyöleireille näiden ammattien ja yhteyksien vuoksi. Ketään ei säästelty, ja sen Sepetys tekee kirjassaan hyvin selväksi. 15-vuotias Lina, hänen äitinsä sekä hänen pikkuveljensä viedään yön pimeydessä kotoaan. Heille ei kerrota mihin heitä ollaan viemässä tai miksi, neuvostoliittolaiset sotilaat vain käskevät liikkumaan nopeammin lastatessaan liettualaisia kuorma-autojen lavoille. Kyytiin nakataan myös aivan hetki sitten synnyttänyt nainen vauvoineen. Tämä on vasta ensimmäinen lukuisista julmuuksista ja raakuuksista, joita Lina ja kumppanit joutuvat neuvostoliittolaisten taholta kohtaamaan.

Suomalaisena on helppo unohtaa muiden maiden tuohon aikaan läpikäymät kärsimykset, onhan meillä oma siivumme historiaa Venäjän ja Neuvostoliiton kanssa. Usein ihminen on muutenkin siinä määrin itsekäs, että keskittyy vain oman kansansa historiaan ja kärsimyksiin, mieluusti unohtaen muut. Eikä siinä sinällään mitään, onhan sitä kärsimystä muisteltavaksi jo siinäkin, mutta sitten sitä lukee tällaisen kirjan ja tulee ajatelleeksi, etteivät asiat ehkä kenties sittenkään olleet meillä ihan niin hirvittävän huonosti. Toki Lina kohtaa suomalaisiakin neuvostoliittolaisilla vankileireillä. Jotenkin oli virkistävää (joskin paikoin hyvin raskasta) lukea sellaisista tapahtumista, joihin ei ole juuri koskettu edes koulun historiantunneilla. Täytyy silti tunnustaa, että liikutuin hiukan, kun kirjassa tohtori Seltzer vastaa Linan äidin kysymykseen "Ryhtyvätkö suomalaiset neuvotteluihin?" sanomalla "Suomalaiset ovat vahvaa kansaa. He taistelevat." Vahvoja ovat kyllä teoksen liettualaisetkin.

Historiallisesti sivistävän antinsa lisäksi Harmaassa valossa on myös aika hienosti kirjoitettu rakkauskuvio, joka kehittyy hyvin hitaasti, mutta sitäkin kutkuttavammin. Lina on revitty ulos arjestaan ja pakotettu tekemään nälkää kärsivänä ruumiillista työtä sillä välin, kun neuvostoliittolaiset sotilaat seisoskelevat tyhjän pantteina vieressä ja polttelevat tupakkaa. Leirin toiselta laidalta kuitenkin usein katselee hurjan komea Andrius, jota kohtaan Linalla on varsin ristiriitaisia tunteita. Pidin romanssin hitaasta ja maltillisesta kehityksestä en ainoastaan siksi, että se tuntui aidommalta, vaan myös siksi, että Lina tuntui todella tarvitsevan aikaa. Sepetys on kirjoittanut tämän kuvion kovin huolella ja hahmojaan ajatellen. 

Teos on muutenkin jotenkin kovin soljuvasti kirjoitettu ja "helppolukuinen", eli joutuisasti etenevä. Tämän kahmii suunnilleen yhdeltä istumalta, mikäli sodan raakuudet eivät pakota pitämään taukoa. Jos historiallinen romaani kiinnostaa, muttet tiedä mistä aloittaisit, suosittelen kokeilemaan tätä! Tässä on sitä kaikkea. <3

Ms. Marvel, Vol. 1: No Normal - G. Willow Wilson & Adrian Alphona

Marvel
2015
ISBN 978-0-7851-9021-9
120 s.
☆☆☆☆
Oma

Selaillessani booktubea silmiini osui tämä tällainen. Marvelin sankarit ovat jääneet minulle jonkin verran DC Comicsin vastaavia vieraammiksi (joskin Tom Hiddleston Lokina, lääh <3), mutta jotenkin kannen piirrostyyli vaikutti sen verran hyvältä, että päätin lähteä kokeilemaan. Vähänpä tiesin, millaiseen sarjikseen oikein pääsisin mukaan! Katsoin myös Geek & Sundryn youtube-kanavalta erään videon, jossa sivuttiin Marvelin sarjisuniversumissa käynnissä olevia muutoksia, joiden osa tämä sarjakuva on. Joku guru avatkoon asiaa enemmän, mikäli innostusta on, itse en ole asiaan juurikaan ehtinyt perehtyä.

Ms. Marvel kertoo New Jerseyssä asuvasta Kamala Khanista, joka on ihan tavallinen opiskelujaan suorittava tyttö. Hän on kotoisin tiukan uskonnollisesta muslimiperheestä, jossa opiskelu asetetaan lähes kaiken muun yläpuolelle. Kamala ei kuitenkaan näe itseään ensisijaisesti muslimina, vaan etsii identiteettiään ja yrittää olla ihan niin kuin kaikki muutkin. Hänelle ei vain ole vielä selvää, ettei kaikkien muiden kaltaisena eläminen välttämättä ole niin hohdokasta kuin miltä se saattaa päälle päin näyttää. Eräiden pieleen menneiden bileiden päätteeksi Kamala päätyy harhailemaan sumuun, jossa hän kohtaa erään sarjissankareistaan, Captain Marvelin. Kamala pyytää sankariltaan pääsyä samanlaiseksi kuin tämä on, supervoimaiseksi naiseksi, joka pystyy mihin vain. Kuin ihmeen kaupalla Kamalan toive toteutuu ja pian hän omaksuu uuden identiteettinsä Ms. Marvelina, New Jerseyn uutena supersankarina.

Ms. Marvel on nykyaikainen ja huomattavan feministinen sarjakuva. Kamala saa hyvin nopeasti huomata, etteivät supervoimat vielä takaa yhtään mitään ja että univormukin on epämukava ja kinnautuu jatkuvasti varsin epämukavalla tavalla pakaroiden väliin. Kamalan totutellessa uusiin voimiinsa ja velvollisuuksiinsa supersankarina, hän joutuu kaikenlaisiin hankaluuksiin vanhempiensa ja vanhemman veljensä kanssa. Sarjakuvassa tasapainotellaan hienosti tavallisen opiskelijaelämän ja sen tuomien haasteiden sekä supervoimien ja supersankari elämän välillä.

Vaikka epäilin vähän sarjiksen viestiä alkuun (inhoan paasausta, vaikka se koskisi mitä asiaa), päätin kuitenkin urhoollisesti puskea siitä yli ja jatkaa loppuun. Hyvä niin, sillä Kamalan kasvu hahmona ja supersankarina on todella mielenkiintoista seurattavaa. Paitsi että supersankari-identiteetin luominen osoittautuu hankalaksi, on Kamalan myös pyrittävä hoitamaan ihmissuhteensa ja piilottamaan toinen elämänsä tarkkanäköisiltä vanhemmiltaan. Ei ihan helppo tehtävä ja nauruilta on hankala välttyä, kun Kamala istuu yöllä keittiössä ahtamassa naamaansa kaiken mitä jääkaapista löytyy päällään sininen burkhini ja punaiset trikoot. Ms. Marvel on vähän erilainen katsaus supersankarin elämään ja todella tervetullut sellainen. Edes periamerikkalaiseen tyyliin Todella Selväksi Tehty Viesti ei häirinnyt sarjiksen lukemista laisinkaan niin paljon kuin ensialkuun oletin.

Tokyo Ghoul - Sui Ishida

東京喰種トーキョーグール (Tōkyō Gūru)
VIZ media
2015 (alkup. 2011)
ISBN 978-1-4215-8036-4
224 s.
☆☆☆
Oma

Etsiessäni jotakin mangaa Deadman Wonderlandin ja Attack on Titanin seuraksi, törmäsin Book Depositoryn ehdotuksissa tällaiseen. Idea on jossain määrin omaperäinen, joskin muistuttaa paljolti iänikuisia vampyyrikuvioita. Kansi oli kuitenkin varsin sievä ja Wikipedian mukaan kyseessä on suhteellisen lyhyt sarja (vain 14 osaa, kun monissa mangoissa on 20 tai jopa 50 osaa, toisinaan vieläkin enemmän). Kannesta tuli mieleeni toisaalta vanha suosikki Death Note, toisaalta taas eräs japanilainen rikosdraama, jota aikoinaan katsoin. Siispä klik vaan ja ostoskoriin!

Tokyo Ghoul sijoittuu nimensä mukaan Tokion suurkaupunkiin ja kertoo ghouleista, elävistä kuolleista, jotka syövät ravinnokseen ihmislihaa. Ghoulit eroavat zombeista siinä suhteessa, että ne pystyvät naamioitumaan tavallisiksi ihmisiksi ja soluttautumaan kaupungin kaduille ilman, että kukaan tajuaa niiden olevan edes olemassa. Sarjan päähenkilö on Ken Kaneki, opiskelijapoika, joka taistelee täysin arkipäiväisten asioiden kuten opiskelun ja tyttöjen kanssa. Alueella jossa hän elää tapahtuu kuitenkin sarja ghoulien hyökkäyksiä, jotka saavat Kenin muiden muassa varpailleen. Hän ei silti osaa epäillä mitään, kun kuvankaunis tyttö lähestyy häntä kahvilassa ja kehuu hänen kirjamakuaan, pyytäen häntä sitten treffeille. Ken ei voi uskoa onneaan ja suostuu, totta kai. Treffit eivät kuitenkaan mene ihan Kenin toiveiden mukaan ja lopputulos on, että Ken päätyy muuttumaan puolittain ghouliksi ja pääsee astumaan ghoulien salaiseen kaupunginosaan, joka sijaitsee limittäin ja lomittain tavallisen, arkipäiväisen Tokion tasossa.

Pidin Ishidan piirrostyylistä ja taiteesta. Tarina kulkee hyvin eteen päin, mutta paljon väkivaltaa tässäkin on. Ghouleilla tuntuu olevan erilaisia kykyjä, joita ei ainakaan tässä ensimmäisessä osassa vielä juurikaan avata. Ken taistelee valtaosan ajasta ghoulin vaistojensa ja ihmispuolensa oppien kanssa. Ghoulien salaista kaupunkia ei tässä ensimmäisessä myöskään vielä ihan hirveästi nähdä, mutta sen verran kuitenkin, että mielenkiinto herää. Tyypilliseen pojille suunnatun mangan tyyliin tässäkin nähdään kauniita tyttöjä runsain etumuksin ja lyhyin hamein varustettuina, mutta varsinaista romantiikkaa ei (ainakaan vielä) sarjassa ole.

Pidin tästä kyllä, mutta jotakin olennaista jäi puuttumaan. Kenties olin vähän jo tähän shounen tyyppiseen mangaan kyllästynyt, sillä olin tätä ennen lukenut Deadman Wonderlandia ja Attack on Titania, jotka ovat monessa suhteessa hyvin samanlaisia kuin Tokyo Ghoul. Aion kuitenkin jatkaa sarjan parissa, sillä ensimmäisessä osassa esiteltiin hyvinkin mielenkiintoisia henkilöitä, joista haluaisin kovasti tietää lisää. Sitäpaitsinaan toisinaan sitä vain tahtoo jotakin todella gorea, vai mitä? ~.n

Attack on Titan, Vol. 1 - Hajime Isayama

進撃の巨人 (Shingeki no Kyojin)
Kodansha Comics
2012 (alkup. 2010)
ISBN 978-1-61262-024-4
208 s.
☆☆☆☆
Oma

Kävin viime talvena Tampereella sarjakuvatapahtumassa, jonka nimi juuri nyt pakenee mielestäni. Päällimäisimpinä muistoina mieleeni jäivät kammottava väentungos (ei hyvä tällaiselle ihmisistä häiriintyvälle tyypille kuin minä) sekä ympäriinsä kävelevät, tismalleen samannäköisiksi pukeutuneet tytöt, joilla oli valkeat housut, ruskeat saappaat sekä takki, jonka selässä oli siipien kuva. Koska tunnustan olevani täysin otaku-scenestä tipahtanut kalkkis, kysyin ystävältäni Anskulta, keitä nuo tytöt oikein cossasivat. Vastaus oli, että Mikasaa Attack on Titanista. Jätin asian sikseen, kunnes silmiini osui sarjasta tekeillä olevan live action elokuvan traileri, joka vaikutti aivan järjettömän siistiltä (laitan linkin tuonne loppuun, katsokaa ihmeessä jos vähääkään kiinnostaa).

Olen lukenut kautta aikojen mangaa todella valikoivasti. Lempisarjoihini ovat lukeutuneet Ai Yazawan työt (NANA, Paradise Kiss) sekä CLAMPin sarja nimeltä Chobits. Pidän aivan tietynlaisesta piirrostyylistä ja Ansku varoittelikin, ettei tämä sarja välttämättä miellyttäisi visuaaliselta ilmeeltään minua. Ei tämä aivan niin kauhean näköinen ollut kuin kenties oletin, mutta jotakin hätäisesti piirrettyä ja vähän huolimatontakin tässä kyllä oli. Titaanien mittasuhteet ovat (ilmeisesti tarkoituksella) aivan päin mäntyä ja jotkin ruudut tuntuivat vähän hutaisten tehdyiltä. Toisaalta on ymmärrettävä japanilaisten julkaisujen järjetöntä aikataulua ja julkaisupolitiikkaa.

Attack on Titan sijoittuu siis jonkinlaiseen vaihtoehtoiseen todellisuuteen, jossa ihmiskunta jakaa planeettansa pelottavien, ihmisiä syövien titaanien kanssa. Ihmiset ovat joutuneet vetäytymään kaupunkia, jota suojaa kolme huimaavan korkeaksi rakennettua muuria. Edellisestä varteenotettavasta titaanien hyökkäyksestä on jo pitkä aika ja ihmiset ovat alkaneet tuudittautua valheelliseen turvallisuuden tunteeseen. Ainoa, joka jaksaa paasata titaanien vaarallisuudesta on sarjan päähenkilö Eren, joka on menettänyt edellisessä titaanien hyökkäyksessä vanhempansa. Hänen kannoillaan häälyy Mikasa, joka ilmeisesti on noussut yhdeksi sarjan suosituimmista hahmoista (ainakin siis cossareista päätellen). Eren ja Mikasa ovat molemmat kouluttautuneet sotilaiksi ja aikeissa ilmoittautua siihen jaostoon, joka tekee tiedustelutehtäviä muurien ulkopuolelle ja kohtaa kaikkein eniten vaaroja. Sitten titaanit ilmestyvät jälleen ja murtautuvat miltei naurettavan helposti läpi uloimmasta muurista, kylväen tuhoa ympärilleen.

Kyseessä on aivan ehdottomasti toimintapainotteinen manga, jossa ei kaihdeta esittää verta ja suolenpätkiä. Titaanit syövät ihmisiä näennäisesti omaksi ilokseen, sillä mitään muuta ne eivät näytä syövän, eivätkä ne kuole nälkään vaikkeivät saisikaan ihmislihaa ruoakseen. Sarja alkaa siinä määrin vetävästi, että luettuani kaksi ensimmäistä osaa haluaisin käsiini myös seuraavat osat. Malttaa kuitenkin täytyy, sillä opinnot alkavat ensi kuussa ja sitten kaikki rahani menevätkin taas junalippuihin, hotelliyöpymisiin ja oppikirjoihin. Onneksi on kirjasto!

Vivika - Lotta-Liisa Joelsson

Art House
2012
ISBN 978-951-884-494-8
196 s.
☆☆☆
Kirjasto

Lukudiplomien päivittäminen on kenties hauskinta, läpi vuoden tehtävää puuhaa kirjastotyössä. Kuulun siihen porukkaan, joka päivittää yläkoululaisten ja toisen asteen opiskelijoiden diplomeita, ja täytyy sen verran kehaista, että parempaa porukkaa saa hakemalla hakea. Paitsi että työ sujuu silloin kun sen pitää, hyviä lukuvinkkejä heitellään pitkin vuotta. Luen itse melko pitkälti uutta, uudempaa ja uusinta, usein vielä englanniksi, joten ohi menee aika paljon vanhempaa suomalaista. Laura vinkkasi tätä toisen asteen diplomiin kauhukirjana. En lue yleensä ihan hirveästi kauhua koska joko se ei pelota tarpeeksi, se menee ihan överiksi lopussa (King) tai sitten se pelottaa liikaa.

Vivika kertoo kahdesta tytöstä jotka viettävät kahdestaan kesää toisen kotona tämän vanhempien viettäessä kesäänsä Italiassa. He asuvat kaupungissa, joka lähihistoriaa varjostaa sarja pienten koululaisten selvittämättömiä murhia tyttöjen entisessä alakoulussa. Sitten toinen tytöistä löytyy aamulla kuolleena kylpyhuoneesta ja toisen kontolle jää tehdä selkoa tapahtumien sarjasta.

Vivika on kauhukirjana todella hyvä, siis karmiva. Kirja on kuitenkin jotenkin vähän viimeistelemättömän tuntuinen. Teos koostuu takaumista, joissa kuvataan koululaisten mystisiä murhia, nykyhetkeen sijoittuvasta kerronnasta, jossa kirjan päähenkilö asustaa talossa ystävänsä ruumiin kanssa sekä pätkistä uudelleenkerrottuja kansansatuja. Osat eivät kuitenkaan missään vaiheessa oikein osu yksiin, ja jäin vähän epävarmaksi siitä, mikä esimerkiksi satujen osuus oli kokonaisuudessa. Olivathan ne kuvottavia ja kammottavia kyllä, mutta mikä niiden tarkoitus oli? Kirjan päähenkilö sanookin kirjan alkuvaiheilla jo, ettei hän pidä sellaisista kauhukertomuksista, joissa kaikki langat kasataan lopussa ja kaikelle on jokin järkevä selitys. Järjetönkin selitys olisi kelvannut, mutta avoin loppu jättää kirjan aina vähän keskeneräisen tuntuiseksi. Kyseessä on toki taiteellinen ratkaisu, johon kirjailijalla on oikeus, mutta silti. Jotenkin tätä olisi nyt voinut avata ihan pikkuriikkisen vielä lisää, jotta vaikutelma olisi todella ollut voimakas. Ihmettelin myös suuresti, että päähenkilö jäi vain asustelemaan samaan kämppään kuolleen ystävänsä kanssa, ilmoittamatta asiasta mitään kenellekään.

Pidin kirjan kuvauksesta ja pystyin hyvin kuvittelemaan esimerkiksi tuon alakoulun, sillä se sopi varsin hyvin omaan alakouluuni; puutyöluokka kellarissa, monta kerrosta, pitkät käytävät. Pidin myös siitä, että koko kertomus sijoittui kesään, aikaan jolloin ei olettaisi mitään pahaa tapahtuvan. Silti painajaismaiset tapahtumat vuotavat päähenkilön valveeseen ja kotiin, jonka aina olettaisi olevan turvapaikka. Myös perinteisten satujen uudelleenkerronnoista oli saatu varsin karmivia. Kenties teos olisi saanut olla vielä hiukan pidempi ja perusteellisempi, mutta olisiko se sitten jo vaikuttanut surrealistisen utuiseen tunnelmaan? Kenties.

Rakastettu johtaja ylpeänä esittää - Paul Fischer

A Kim Jong-Il Production
Atena
Suom. Aura Nurmi
2015
ISBN 978-952-300-146-6
410 s.
☆
Kirjasto

Jokaisella kirjastotädillä täytyy olla jokin arvelluttava mielenkiinnon kohde. Todella useilla kohtaamillani tädeillä tämä on joko natsit tai Neuvostoliitto, usein kuitenkin jokin historian synkkä ajanjakso. Itselläni arvelluttavia mielenkiinnonkohteita on useampiakin, kuten kultit, sarjamurhaajat sekä tämän kertainen aiheemme, Pohjois-Korea. 
Pjonjangin akvaariot oli ensimmäinen Pohjois-Koreaa käsittelevä pakolaiskertomus, jonka luin, mutta se jätti tiedonnälän, jota olen sittemmin pyrkinyt tyydyttämään milloin milläkin vastaantulevalla teoksella. En siis epäröinyt, kun äkkäsin tämän (varsin sievän) tietokirjan Atenan uutuuslistalta. Laitoin teoksen varaukseen vähän silläkin silmällä, että tämä olisi voinut päätyä esimerkiksi toisen asteen lukudiplomiin. Kyseessä on kuitenkin yli nelisataasivuinen järkäle, joka ei ole edes hyvä.

Paul Fischerin kirjoitustyyli on heti alusta saakka ylimielinen. Hän tuntuu naureskelevan Itä-Aasian historiallisille kamaluuksille ja käyttää muutenkin hyvin alentuvia ja pilkansävyisiä ilmauksia kuvaillessaan Koreoiden jaon aikaisia tapahtumia. Lisäksi hänen tapansa kirjoittaa lisähuomioita sulkuihin (kuten itsekin teen, mutta tämä ei olekaan tietokirja :P) tekee teoksesta epäluotettavan tuntuisen. Aloitettuani opinnot ammattikorkeakoulussa olen saanut jo useampaankin otteeseen palautetta siitä, että ujutan tekstiini liian selviä mielipiteitä. En ymmärtänyt mitä vikaa siinä oli ennen kuin nyt. Paul Fischerin mielipiteet tekevät tästä teoksesta jollain tapaa huteran oloisen. Epäilin tovin, että kenties flunssaiset aivoni vain tulkitsevat teosta liikaa, mutta mielipiteellisyys ei vähene loppua kohti. Fischerillä tuntuu olevan myös kaksijakoiset tunteet esimerkiksi Kim Jong-Iliä, Pohjois-Korean edellistä diktaattoria, kohtaan. Toisaalta mies on kammottava ihmishirviö, mutta toisaalta myös elokuvien suurkuluttaja, mikä sitten tekeekin Jong-Ilistä ihan ok tyypin.

Vaikka kirjailija olisikin sanavalinnoillaan tarkoittanut luoda vakaviin tilanteisiin huumoria, kirjassa on silti muitakin huomattavia puutteita, jotka tekevät siitä jos nyt ei sisällöllisesti niin ainakin rakenteellisesti huonon. Fischer sortuu useissa kohdin jaarittelemaan historian tapahtumista tai elokuvakulttuurista pitkiä pätkiä niin, ettei lukijalle selviä koko paasauksen tarkoitus ennen kuin vasta aivan lopussa. Minusta tämä kirja olisi kaivannut kustannustoimittajaa ja rankalla kädellä. Tämmöisenään Rakastettu johtaja ylpeänä esittää on raskas ja kuiva luettava, joka hautaa varsinaisen kertomuksen keskelle epämääräisten faktojen (vai "faktojen"?) merta. Lopusta löytyy suppea lähdeluettelo, josta hyvin ilmenee jo Fischerin itsensäkin tunnustama tosiasia. Fischer ei itse ymmärrä sanaakaan koreaa, joten hän on luottanut teostaan valmistellessaan käännettyihin lähteisiin. Lisäksi - ja tämän Fischer sentään tunnustaa loppusanoissaan - Pohjois- ja Etelä-Korean keskinäisistä väleistä on todella hankalaa saada mitään todistettavaa tietoa, sillä molemmat maat ovat turvautuneet historiansa aikana sellaiseen määrään propagandaa, ettei siitä saa mitään tolkkua.

Kirjan varsinainen sisältö, Shin Sang-okin ja Choi Eun-Heen kaappaus, heidän aikansa Pohjois-Koreassa, heidän välinsä Kim Jong-Ilin kanssa ja lopulta heidän pakonsa takaisin Etelä-Koreaan, hukkuvat vähän kaikkeen muuhun kirjassa esitettyyn sälään. Tiiviimpänä ja tiukemmin asiassa pysyvänä teoksena Rakastettu johtaja ylpeänä esittää olisi varmasti voinut olla mielenkiintoisempikin luettava. Tällaisenaan se tuntuu kuitenkin viimeistelemättömältä käsikirjoitukselta, jota olisi voinut leikellä ja sovitella uudestaan vielä kerran tai kaksi.

The Wicked + The Divine, Vol 1. The Faust Act - Kieron Gillen & Jamie McKelvie

Kansi: Jamie McKelvie

Image Comics
2015 (Alkup. 2014)
ISBN 978-1-63215-918-5
144 s.
☆☆☆☆
Oma

Olen lukenut Neil Gaimanilta tasan yhden kirjan, jota olen aivan ehdottomasti rakastanut. Yleensä hänen kirjoillaan on taipumusta aiheuttaa minussa tuskastumista, turhautumista ja kiukkukänkkää, mutta Unohdetut jumalat teki minuun lähtemättömän vaikutuksen, jonka kruunaa Gaimanin tuotannosta kenties vain Sandman (varmaksihan en voi sanoa, kun en ole kaikkea hänen kirjoittamaansa lukenut, mutta tietääkseni näin). Jokin siinä ajatuksessa, että jumalat kävelevät ihmisten keskuudessa ja tekevät omia juttujaan on äärettömän viehättävä, ja epäilemättä yksi niistä syistä, miksi The Wicked + The Divine houkutteli minua niin paljon. Toinen suuri syy on kuvitus, kuten varmaan arvasittekin.

Tässä sarjakuvassa vanhat jumalat ja jumalattaret palaavat yhdeksänkymmenen vuoden välein maan päälle, aina kahdeksi vuodeksi kerrallaan. Nyt tuo kaksi vuotta on jälleen juuri alkanut, ja jo heti jumalten läsnäolo aiheuttaa kaaosta. Sarjan päähenkilö on nuori nainen, joka ihailee jumalia suunnattomasti ja on valmis tekemään kaikkensa päästäkseen osaksi heitä. Ensimmäinen osa keskittyy lähinnä esittelemään kaikki kaksitoista jumalaa, jotka ovat palanneet kulkemaan keskuuteemme. Olin vallan ihastuksissani, kun joukkiosta löytyi erikoisempiakin jumalia eikä vain niitä samoja tylsiä kreikkalaisia. Joku suomalainenkin olisi kyllä voinut eksyä joukkoon, mutta amerikkalaisilta ei voi vaatia mahdottomuuksia.

Taide tässä sarjakuvassa on selkeää ja värit kirkkaita. Jumalat ovat yksityiskohtaisia ja persoonallisen näköisiä, ja vaikka kaikki ovat päältä katsoen ihmisiä - joskin poikkeuksellisen kauniita sellaisia - kaikilla on myös omat piirteensä, jotka viittaavat heidän jumaltaustaansa. Amaterasulla on esimerkiksi silmät, jotka muistuttavat auringonpimennyksen kultarenkaita ja Lucifer on tyylikäs, mutta ailahtelevainen, oikea jääräpää.

Tykästyin tähän sarjakuvaan todenteolla, vaikka ensimmäinen osa tosiaan meni lähinnä esittelyihin. Ilahduin myös laajasta seksuaalisuuksien kirjosta, joka sarjakuvassa esitellään. Yksi sarjiksen äänekkäimmistä henkilöistä on esimerkiksi trans, mutta sitä ei kyllä tajua, ennen kuin Lucifer sanoo sen ääneen. Silloinkin se taisi livahtaa minulta ensimmäisellä kerralla ohi. Seksuaalisuus ei siis määritä sarjiksessa ainakaan toistaiseksi ketään, mutta on aina ilo huomata, että aina vain avoimemmin otetaan mukaan erilaisuutta ja esitetään se täysin normaalina, niin kuin se toki onkin! Verta ja gorea tässä sarjakuvassa riittää, joten jos sellainen hirvittää, niin kannattaa ehkäpä välttää tätä. Muussa tapauksessa suosittelen oikein kovasti, eritoten niille, jotka ovat lukeneet ja tykänneet Gaimanin Unohdetuista jumalista. Vaikka nämä kaksi työtä poikkeavat kovasti toisistaan, on näissä tiettyjä yhtäläisyyksiäkin.

Paperisudet - Maria Autio

Kansi: Graham Dean

Karisto
2005
ISBN 978-951-23-4682-6
170 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

En yleensä kauheasti varoittele, mutta tässä tapauksessa on pakko. Paperisudet kertoo koulukiusaamisesta hyvin elävällä ja aidolla tavalla. Itse entisenä koulukiusattuna koin tämän melko rankaksi lukukokemukseksi, sillä Sallan kokemukset liippaavat hyvin läheltä omiani. Siispä varoituksen sananen, koulukiusatuille tämä ei ainakaan tuo mieleen mitään hyviä muistoja.

Aloitin tosiaan maanantaina työt uudessa paikassa, ja mikäpä sen parempi tapa tutustua uuteen omaan kirjastoon kuin lainata sen hyllystä iso pala kokoelmaa luettavaksi. Yksi matkaan tarttuneista kirjoista oli tämä Maria Aution Paperisudet, joka taisi lähteä mukaan ihan vain nimen perusteella. Kansikin tässä on hetken tarkastelun jälkeen oikeastaan ihan hieno, vaikka tosiaan vaati hieman totuttelua. Nyt kun syksy alkaa ja ensi kevään lukudiplomiuudistus taas lähenee (syksyn ja talven kirjavinkkauksista puhumattakaan), on aika muutenkin kasvattaa materiaalipankkia suomalaisten nuortenkirjojen osalta. Suuressa kirjastossa on sekin hyvä puoli, että niissä on varaa säilyttää vanhempaakin matskua hyllyssä, semmoistakin, mikä ei välttämättä ihan niin paljon enää liiku. Paperisudetkin on jo kymmenen vuotta vanha, siispä oikea vanhus kirjaksi, ainakin nykymittapuulla.

Paperisudet kertoo Sallasta, jonka vanhemmat ovat eronneet. Salla on muuttanut äitinsä mukana pohjoiseen ja käy nyt yläkoulua. Salla on ysillä, eli yläkoulu alkaa olla jo melkolailla takana päin, mutta koetukselle Salla silti joutuu. Hänen ainoa ystävänsä koko koulussa on rinnakkaisluokkaa käyvä Aletta, samanlainen sosiaalinen hylkiö ja kiusaamisen kohde kuin Sallakin. He yrittävät vain selvitä päivästä toiseen ja päästä pois koulustaan, mutta kiusaajat eivät tee siitä helppoa. Eräänä päivänä Aletta sitten katoaa, ja saa sekä isänsä että Sallan täysin pois tolaltaan. Aletan katoaminen toimii myös eräänlaisena keskustelunavauksena.

Aution kirjassa parasta on, että tapahtumia kuvataan usealta eri kantilta. Salla ei ole ainoa kertoja kirjassa, vaan ääneen pääsee myös esimerkiksi Tuuli, yksi Sallan kiusaajista. Kun käsitellään kiusaamista, sitä olisi hyvä aina pyöritellä vähän useammasta näkökulmasta kuin pelkästään kiusatun kautta. Salla ei ole tehnyt mitään ansaitakseen kiusaamisen, mutta silti häntä armotta piinataan. Tuulin näkökulmasta kerrotut pätkät auttavat avaamaan vähän myös kiusaajien motiiveja, joskaan mitään kovin järkeviä ne eivät ole. Paperisudet on kirjoitettu hyvin elävästi ja aidosti, ainakin siinä määrin, että itse palauduin suoraan takaisin alakoulun pihalle, pohtimaan että pilkkaako tuo nyt mua vai tarkoittaako se tosissaan että voin mennä niiden leikkiin.

Minua jäi häiritsemään opettajien ja vanhempien äärettömän passiivinen rooli tässä kirjassa. Opettajat katselevat seinille, kun köksän tunnilla tai käytävillä huudellaan toiselle hävyttömyyksiä ja solvataan päin naamaa, eikä vanhempia tunnu pätkääkään kiinnostavan se, mitä heidän lapsilleen kuuluu. Muistan itsekin muksuna, kuinka vaikeaa oli ylipäätään koskaan kertoa kiusaamisesta kenellekään, vaikka se oli osa jokaista koulupäivää. Asiat ovat toivottavasti näiden viimeisen kymmenen, viidentoista vuoden aikana muuttuneet, mutta aikuisten tulisi aktiivisesti aina puuttua lasten ja nuorten tökeröön käytökseen, vaikka olisikin kyse "läpästä". Itse löysin aikoinani turvapaikan kirjastosta ja toivoisin, että kirjastot pysyisivät jatkossakin paikkoina, joissa aktiivisesti puututaan kiusaamistilanteisiin.

The Sacred Lies of Minnow Bly - Stephanie Oakes

Kansi: Katya Evdokimova & Kristin Smith

Dial Books
2015
ISBN 978-0-8037-4070-9
396 s.
☆☆☆☆
Oma

Olen kärsinyt jonkin asteisesta lukujumista tässä jo pidempään. Paikkailen lukemattomuuttani sarjakuvilla, koska niihin on suhteellisen helppo päästä sisään ja niistä saa aina jotakin tekstiä aikaan. Nyt kun työt uudessa paikassa ovat vierähtäneet käyntiin eikä enää tarvitse stressata ainakaan ihan niin paljoa, päätin ottaa lukuun "ihan vaan jonkun". Booktubesta tuttu Peruseproject eli Regan oli hommannut kirjan itselleen ja esitteli sen perin vastustamattomalla tavalla (siis ainakin minulle, syy selviää kohta). Päätin sitten käyttää loputkin lomarahojeni rippeet ja tilasin tämän, siinä toivossa, että tarpeeksi järkyttävä ja karmiva kirja ravistaisi minut irti omista epävarmuuksistani ja epäkelpoisuuden tunteistani (jostain syystä edelleen koen olevani hirvittävän huono kaikessa mihin ryhdyn, olisikohan joku jäänne yläasteelta?).

Kuten ainakin kaikki pidempiaikaiset lukijani jo varmasti tietävät, olen kiinnostunut kulteista ja käyttäytymispsykologiasta - siis ainakin maallikkotasolla. Joten kun Regan kertoi, mitä tämä kirja oikein pitää sisällään, kuinka olisin voinut vastustaa? Kyseessä on nimittäin kertomus 17-vuotiaasta Minnow Blystä, jonka poliisi poimii matkaansa tämän pahoinpideltyä nuoren miehen. Minnow joutuu nuorisovankilaan, jossa häntä haastattelee muun muassa tohtori Wilson. Minnow on nimittäin kasvanut uskonnollisessa kultissa, jonka noin satahenkinen vahvuus on tehnyt itselleen kodin keskelle metsää, kauas sivistyksestä. Kulttia johtaa karismaattinen Profeetta, mutta se mikä alkuun vaikutti täysin vilpittömältä uskonnollisuudelta on yltynyt vuosien saatossa väkivaltaiseksi hurmokseksi, jonka Minnow on saanut tuta henkilökohtaisesti. Tekemänsä rikkeen vuoksi Minnowlta on nimittäin leikattu molemmat kädet irti, ja nuorisovankilassa hän yrittää opetella tulemaan toimeen ilman.

Kirjassa oli niin paljon aiheita ja tarttumapintaa, että se vei minut heti alusta mukaansa. Kultit ovat jostain syystä äärettömän mielenkiintoisia, mutta tässä teoksessa ei sen tarkemmin selitellä miten tarkalleen Profeetta sai puhuttua mukaansa joukkion ihmisiä. Kyseessä oli kuitenkin yhteiskunnan jalkoihin jäänyt köyhien joukkio, jotka olivat jo valmiiksi uskonnollisia ja joilla ei ainakaan Minnown kuvauksen perusteella ilmeisesti ollut juurikaan menetettävää. Kirjan tapahtumien aikaan joukko on asunut metsässä jo kymmenisen vuotta, joten Profeetta on onnistunut eristämään heidän tyysti yhteiskunnasta. Kaikki uskovat, mitä Profeetta sanoo, jopa kun tuo selittää, miten tähdet ovat Jumalan silmät, joilla tämä alati vahtii Kevinistien tekemisiä. Profeetta on myös sanonut, etteivät naiset saa lukea ja että näiden suurin merkitys elämässä on tehdä lapsia. Niinpä Minnow vasta opettelee lukemaan päästessään nuorisovankilaan. Oakes on luonut todentuntuisen kultin, vaikka yhtä absurdejahan ne ovat kaikki. Minnown kertomus tuntui kuitenkin uskottavalta, sellaiselta, että se olisi ihan hyvin voinut olla tottakin.

Kirjassa on todella hyviä hahmoja. Esimerkiksi Minnown sellitoveri Angel on todella huippu tyyppi, vaikka onkin murhasta tuomittu. Teoksessa pohditaan oikeuden "hyvyyttä", jos niin voi sanoa, sillä Minnow ja Angel ovat molemmat joutuneet pahoinpitelyn uhreiksi ja tehneet rikoksensa itsepuolustuksena, mutta istuvat silti pitkiä tuomioita, koska todisteita (ainakaan Angelin tapauksessa) pahoinpitelystä ei ole. Jos tästä kirjasta jotakin voi ihan rehellisesti sanoa, niin ainakin sen, että The Sacred Lies of Minnow Bly herättää ajatuksia ja paljon. Kirjassa tosin käsitellään todella paljon uskontoa ja uskonnollisuutta, uskonnon ja tieteen suhdetta sekä kultin ihmeellisiä uskonoppeja, joten teos saattaa käydä raskaaksi joillekin. Vähän pelkäsin, että itsekin väsyisin, sillä en ole mikään suurensuuri uskontojen puolestapuhuja, mutta onneksi Minnown elämä oli sen verran mielenkiintoista muutoin, että noista kohdista puski kyllä hyvin läpi.

Nimona - Noelle Stevenson

Harper Teen
2015
ISBN 978-0-06-227823-4
272 s.
☆☆☆☆
Oma

Yritin ihan oikeasti lukea jotakin muuta kuin sarjakuvia, mutta kesällä tuntuu olevan helpompaa lukea jotain helpostisulavampaa. Kävin tänään mustikassa isännän tädin luona Mäntsälässä, ja matkalla sain luetuksin tämän. Nimona oli osa jonkinlaista sarjispakettia, jonka jessethereader sai esiteltäväkseen, ja kiinnostuin tästä. Puolivälissä sarjakuva-albumia tajusin, kuka Noelle Stevenson oikein on. Hän on nimittäin kuvittanut ainakin Rainbow Rowellin Fangirlin ja käsittääkseni myös Eleanor & Parkin. Stevensonin teos on ilmeisesti alunalkujaan ollut webcomic, mutta painetun version ilmestyttyä se ei enää ole luettavissa kokonaisuudessaan netissä. Ymmärrettävää, vaikka toisaalta vähän harmillista.

Nimona kertoo nuoresta muodonmuuttajatytöstä nimeltä Nimona ja siitä kuinka hän ilmoittautuu valtakunnan katalimman superpahiksen Lordi Ballister Blackheartin kätyriksi. Ballisterille hän kertoo olevansa vain nuori tyttö, jonka kehno noita on muuttanut ensin lohikäärmeeksi ja sittemmin hänen muotonsa on jäänyt melko häilyväiseksi, mutta tarinan edetessä paljastuu, ettei kaikki olekaan ihan niin yksioikoista. Nimonan maailmassa mikään ei myöskään ole kovin mustavalkoista, vaan hyvän ja pahan rajat ovat häilyväisiä. Stevenson myös sotkee näppärästi fantasiaa ja sci-fi-elementtejä keskenään. Ei ole täysin varmaa eletäänkö Nimonan maailmassa menneessä vai tulevassa, eikä sekään haittaa. Jotenkin Stevensonin kirjoitustapa ja tarinankerrontatyyli auttavat ottamaan asiat sellaisina kuin ne esitetään, sen liiemmin kyselemättä.

Stevensonin tyyli on omaperäinen, eikä välttämättä kaikkien mieleen. Itse pidän tyylistä valtavasti, etenkin alun totuttelun jälkeen. Vähän alkuun harmittelin, kun sarjiksen teksti on niin kovin pientä ja käsinkirjoitettua, ettei siitä aina meinaa saada selvää, mutta selkeästi totuttelukysymys sekin. Alkukankeuden jälkeen imeydyin täysin tarinan vietäväksi ja ennen kuin huomasinkaan, olimme jo ajaneet tunnin ja olimme perillä. Harmitti ihan suunnattomasti, kun tarinaa oli jäljellä kymmenisen sivua ja piti lähteä poimimaan mustikoita. Olisi kovasti tehnyt mieli vain piiloutua autoon ja lukea tarina loppuun. Rakastuin Ballister Blackheartiin, ritari Goldenloiniin ja aivan erityisesti Nimonaan niin, että tätä lukisin lisääkin. Käsittääkseni kuitenkin tämä on yksittäinen sarjakuva, eikä tälle ole (kai?) jatko-osia tulossa. Jos on, niin hihkaiskaa joku!

Tämä sarjakuva sopii muuten myös sellaisille, jotka eivät muutoin paljoa sarjakuvia lue, sekä myös sellaisille, jotka vasta aloittelevat "oikeaa" lukemista. Englanti tässä on suhteellisen simppeliä, eli sopii myös sellaisille, jotka eivät ihan hirveästi englantia osaa. Kuvat kantavat tässä merkittävän osan viestin merkityksestä ja Stevensonin ilmeikkäät hahmot ovat ihan omaa luokkaansa tunteiden ilmaisijoina. Onpahan tässä vähän sitä aina ah niin ajankohtaista LGBTQ-sisältöäkin. ~.n <3 Suosittelen!

Kolmen kirjan haaste

Yöpöydän kirjat -blogin Niina nakkasi minua haasteella ja olihan siihen nyt sitten tartuttava, kun haasteen aihekin on niin herkullinen. Tässä haasteessa on tarkoitus poimia blogin kirjoista ne kolme, jotka kaikkein eniten haluaisi lukea uudelleen. Uudelleenlukemisen aikakausi on osaltani jäänyt melko pitkälti jo taa, aika ei yksinkertaisesti riitä sekä vanhojen suosikkien, että uusien tulokkaiden lukemiseen. Toisaalta olisi ihan kiva palauttaa muistiin esimerkiksi Harry Potterin tarkat tapahtumat (olin aina ihan huuli pyöreänä, kun työparini luetteli unholaan painuneita yksityiskohtia kirjoista), mutta toisaalta taas sitä janoaa aina uusia seikkailuja uusien hahmojen parissa.

Tästäkin huolimatta tämän pitäisi olla ihan helppo juttu, mutta katsotaan (valkkaan näitä kirjoja siis tässä kirjoittaessani)! Yhden kirjan tiedän jo heti alkuunsa ja se on The Martian:

Andy Weirin The Martian päätyi käsiini keskellä synkintä joulun aikaa (en tykkää talvesta ja vielä vähemmän joulusta). Kääriessäni sen esiin paketistaan, minua tervehti himmeästi kimalteleva Marsilainen sumu, joko pyörteissä taisteli Mark Watney eloonjäämisestään. The Martian ohitti lukujononi kirkkaasti ja luin tämän ahmimalla melkein yhdeltä istumalta.

Mark on päähenkilönä kaikin puolin täydellinen. Hän on yksin tilanteessa, jonka pitäisi aiheuttaa pakokauhua, mutta hän päättää selviytyä keinolla tai toisella niin kauan kuin mahdollista. Hänen positiivinen asenteensa ja paikoin vähän poikamainenkin huumorinsa tekevät hänestä todella mielenkiintoisen seurattavan. Watneyn kanssa voi olla melkein varma, että hän selviytyy, onhan hän melkoinen McGyver. <3

Luettuani tämän laitoin kirjan matkalle eteenpäin, ensin kollegalle, joka suositteli sitä veljelleen, joka suositteli sitä ystävilleen, sitten toiselle kollegalle (jonka lukupinoon tämä on jumittunut, aijjai Helena). Lisäksi The Martianin ilosanoma on levinnyt käsittääkseni muutenkin aika tehokkaasti, mutta onhan tässä kyse kuitenkin kevyesti viime vuoden parhaasta kirjasta. <3

Seuraavia jouduinkin sitten jo vähän hakemaan, mutta tässä ovat voittajat. Yllättäen kaikki näistä ovat saaneet viisi tähteä (tai enemmän :D), sen verran paljon olen näistä tykännyt jo ensimmäisellä lukukerralla.

Orson Scott Cardin Ender's Game tuli ensin tutuksi elokuvana ja sitten vasta kirjana. Kuten aina, tässäkin tapauksessa kirja oli parempi, syvempi, synkempi. Hahmot olivat enemmän, parempia, maailma oli kauniimpi, suurempi. Ender's Game on ja tulee varmaankin aina olemaan yksi lempikirjoistani sekä -elokuvistani. Elokuvateatterissa kokemus oli jotakin niin mieletöntä, taistelusalin ikkunoista näkyvä musta avaruus ja nuoren pojan päättäväinen asenne, joka nostaa hänet yli muiden. Voisinkin ehkä katsoa elokuvan tänään...

Orson Scott Card on aiemmin minulle tuttu Seitsemännen pojan seitsemännen pojan kirjoittajana. Rakastin tuota sarjaa nuorempana, mutta kuten monia muitakaan, tätä sarjaa ei suomennettu loppuun saakka (wadap, Otavan fantasiaromaani?), enkä ole toistaiseksi saanut tartuttua siihen näin aikuisiällä englanniksi. Jonakin päivänä vielä, lupaan sen...

Claudia Grayn A Thousand Pieces of You oli totaalinen tuuriostos. Ostin kirjan pelkästään kannen perusteella, vilkaisemattakaan sen synopsista. Grayn tyyli on jollain tapaa aika erilainen kuin monilla muilla YA kirjailijoilla, suorempi ja kenties rehellisempi. En malttaisi millään odottaa, mitä seuraava osa tuo tullessaan, mutta kuten arviossanikin sanoin, voisin ihan hyvin lukea tämän uudestaan Ten Thousand Skies Above Youta odotellessani. <3

Että sellainen lista! Kaikenkaikkiaan aika sci-fipainotteinen lista, mutta tällä kertaa näin! Ehkäpä kolmen vuoden päästä tulisi aika erilainen lista. Kiitos Niinalle haasteesta! Haastan tähän mukaan nyt kaikki, joita ei vielä ole haastettu (vaikka ette haluaisikaan osallistua, nyt on pakko, MWAHAHAHAA!). Kommentteihin voi jättää linkin, mikäli innostutte tämän perusteella tekemään oman listan, käyn sitten katselemassa ja kommentoimassa.

The Woods - James Tynion IV & Michael Dialynas

Kansi: Michael Dialynas

Boom! Studios
2014
ISBN 978-1-60886-454-6
128 s.
☆☆☆
Oma

Suuri Sarjisprojekti jatkuu. Tällä kertaa vuorossa on The Woods, joka tarttui ostoslistalle booktubesta. Taide näytti (ja näyttää edelleen, mutta siitä lisää kohta) todella hienolta, enkä näemmä voi vastustaa kansia, joissa on kiiltäviä osia. Ideakin tässä oli siinä määrin mielenkiintoinen, että päätin kokeilla. Lisäksi The Woods on kerrankin jonkun muun julkaisijan julkaisema kuin DC Comicsin, Marvelin tai Image Comicsin, kaikki ilmeisesti alansa jättiläisiä. Ei sillä, toistaiseksi olen tykännyt kaikista esimerkiksi Image Comicsin julkaisemista sarjiksista, joten ilmeisesti tunnettu kustannusalan totuus pätee myös sarjiksiin, isoiksi tullaan satsaamalla laatuun.

The Woods kertoo siis high schoolista, joka yhtäkkiä yllättäen siirtyy ajassa ja ulottuvuudessa paikasta toiseen. Ensin high school sijaitsee Milwaukeessa, ja sitten se onkin jollakin toisella planeetalla, joka pian osoittautuu kaasujättiläistä kiertäväksi kuuksi. Sarjiksen idea ja lähtökohdat ovat mielettömät ja tässä sarjassa on potentiaalia vaikka mihin, mutta valitettavasti tässä oli aika paljon sellaisia epäkohtia ja oikomisia, joihin ei voi olla tarttumatta. Suurimpana niistä sellainen, joka pisti silmään heti alkuun. Kuten kouluissa yleensä, myös tässä koulussa on opettajakunta ja oppilaskunta. Opettajat vaikuttavat ihan normaaleilta, samoin koulua käyvät teinit. Käy kuitenkin HYVIN pian selväksi, että henkilökunnassa on mukana myös yksi murhanhimoinen tollo, joka on vain odottanut oikeaa hetkeä päästä toteuttamaan itseään. Jotenkin sarjakuvan tapahtumat tuntuvat liioitellun nopeilta, ja sitä myöten täysin epäuskottavilta. Oppilaat ja opettajat kääntyvät toisiaan vastaan silmänräpäyksessä, eikä asioista edes yritetä päästä yhteisymmärrykseen, vaan heti ruvetaan mätkimään toisia. Ymmärrän toisaalta, että sarjakuvissa tila on huomattavasti rajallisempi kuin perinteisissä kirjoissa, mutta hätäily puree tästä silti ison palan vetävyyttä.

Muutoin sarjis on mieletön. Taide on uskomattoman kaunista ja värejä käytetään rohkeasti. Uudella asuinpaikalla on kokonainen ekosysteemi, jonka Tynion ja Dialynas ovat luoneet. Tähän ekosysteemiin kuuluu tuttuja otuksia, hyttysiä, lepakoita ja karhuja nyt esimerkiksi, mutta irvokkaalla tavalla väänneltyinä. Tunnelma tässä on vähän kummallinen, sillä olisin olettanut paniikkia ja ahdistusta, mutta sellaista ilmapiiriä en tästä kyllä saanut irti. Kenties värikkäät sivut ja opiskelijoiden melko huoleton asenne edesauttavat sitä, ettei ilmapiiri käy turhan raskaaksi. Tuossa iässä sitä kun kuitenkin kuvittelee olevansa kuolematon, ihan sama minkälainen ölli nurkan takaa kurkistaa.

The Woods päättyy myös melkoiseen cliff hangeriin, joka kyllä jättää himoamaan lisää. Tässä on paljon mahdollisuuksia kaikenlaiseen ja ensimmäinen osa herättää rutkasti kysymyksiä, joihin haluaisin tietää vastauksen, mutten siltikään tiedä viitsinkö tarttua enää seuraavaan tällaiseen yhteisniteeseen. Kaikkea muutakin kun olisi.